Äiti, voiko taivaaseen lähettää tekstiviestejä?

Terassikynttilät palavat nyt tädin muistolle.

On hetkiä, jolloin kaikki pysähtyy, se mitä olit tekemässä, ajattelemassa ja aikomassa. Ja kun kaikki taas hitaasti lähtee liikkeelle, ovat elämän osat järjestäytyneet uudelleen, mikä isommin, mikä pienemmin, emmekä kaikkia muutoksia heti edes huomaa, vaan vasta ajan kanssa.

Tällainen hetki tuli meille lauantaina, kun saimme Roomasta surullisen puhelun: mieheni sisko on menehtynyt äkillisesti. Sillä hetkellä niin moni säie katkesi, se joka yhdistää perheenjäseniä ja läheisiä ihmisiä ja heidän elämiään toisiinsa, ja nyt täytyy säikeiden löytää uusi muoto. Ei täyttääkseen sitä, mikä on jäänyt tyhjäksi, sillä kenenkään paikkaa ei voi koskaan täyttää eikä varsinkaan rakkaan ihmisen, vaan mahdollistaakseen jäljelle jääneiden jatkamisen eteen päin.

Kuolema ei kysy sopivaa hetkeä eikä paikkaa, se tulee aina kun sitä vähiten toivoisi. Tätä on vaikea aikuistenkaan ymmärtää, puhumattakaan lapsista. Viikonlopun vaikeimpiin hetkiin ovat kuuluneet lasten reaktiot ja lukuisat kysymykset kuolemaan liittyen. Miten vastata niihin, kun järkeenkäypiä vastauksia ei ole eikä minkäänlaista ymmärrystä kuoleman mysteeristä?


Äiti, miksi hänen juuri nyt täytyi kuolla, olisipa hän voinut elää vielä edes vähän aikaa, vaikka edes vuoden, sanoi esikoinen. Missä hän nyt on, kysyi keskimmäinen, kun selitimme että kuolema tarkoittaa sitä, ettei täti enää ole täällä maan päällä meidän kanssamme emmekä voi häntä nähdä tai puhua hänen kanssaan. Kun vastasimme, että taivaassa, alkoi huolehtiminen, että mitä jos siellä on yksinäistä. Entä mitä hän saa siellä syödäkseen? Onko taivaassa leipureita? Saako täti siellä kreemivoisarvia, joista hän niin piti? Ja kenelle me nyt lähetämme Watsapp-kuvia ja videoita leikeistämme ja lumesta, jota hän niin haaveili näkevänsä? Keskimmäinen keksi hyvän idean: ehkä  täti on ottanut puhelimensa taivaaseen mukaan. Sitten hän epäröi. Äiti, mutta voiko taivaaseen lähettää puhelinviestejä?

Lasten, erityisesti paremmin ymmärtävän esikoisen suru on ollut lohdutonta katseltavaa. Italian-täti oli lapsille täydellinen täti: idoli, jota ihailtiin ja leikkikaveri, jonka kanssa leikittiin, täti rakasti lapsia ja osasi eläytyä heidän maailmaansa ja leikkeihinsä paremmin kuin kukaan. Roomassa ollessamme ei mennyt hetkeäkään, etteivät lapset olisi olleet tätinsä kanssa jossakin touhussa: barbi/auto/nukke/pehmolelu jne. -leikeissä, kortinpeluussa, jalkapallonpeluussa, piirtelyssä tai muuten vain hänen huoneessaan peuhaamassa.

Tädin kanssa käytiin kahvilassa ja lelukaupoissa, täti löysi ja tallensi Sky-kanavilta kaikki lasten suosikkipiirretyt. Hänellä riitti loputtomasti kärsivällisyyttä lasten kanssa ja hän tiesi kertoa heille kaiken AS Roman kuninkaasta Francesco Totista. Hänelle Totti oli Jumalasta seuraava (tai ehkä järjestys oli sittenkin toisin päin...), ja lasten ajatusmaailmaan hän on vaikuttanut niin paljon, että tapaninpäivän Vatikaanissa käynnin aikana keskimmäinen juuri lukemaan oppinut poikamme kysyi hetken aikaa joka puolella näkemiänsä paavin kuvia ja nimeä tarkkailtuaan: Miksi täällä on joka puolella Totin isän kuvia?

Minulta meni hetki, ennen kuin tajusin hänen logiikkansa: Paavi on italiaksi papa, joka taas muistuttaa kovasti isi-sanaa, papà. Vain aksentti on erilainen. Poika oli järkeillyt, että papa Francesco tarkoittaa papá di Francesco, Francescon isi. Ja Francesco ei tietenkään ole kukaan muu kuin Francesco Totti!

Nyt on poistunut tästä maailmasta yksi suurimmista Roma-faneista mitä on koskaan ollut. Tietäisitpä Francesco, miten paljon iloa olet tuonut erään intohimoisen kannattajasi elämään, elämään joka oli alusta lähtien hieman erilainen ja vaikeampi kuin muiden, syntymästä saakka saadun kehitysvamman seurauksena.

Huomenna ovat hautajaiset, ja en varmasti ole väärässä kun sanon, että kirkko tulee täyttymään ihmisistä, joiden elämää tämä Roma-fani on koskettanut. Aina elämäniloinen, ystävällinen, auttavainen, hymyilevä, ja aina AS Roma-fanivaatteet päällä. Hän on jättänyt ison aukon ei vain lähimpien ihmistensä elämään, vaan koko kotikortteliinsa.

Italialainen tapa on haudata vainajat nopeasti, viimeistään parin päivän kuluttua kuolemasta. Tapa tuntuu suomalaisista kiireiseltä, mutta sillä on varmaan juurensa menneisyydessä liittyen kuumaan ilmastoon ja aikaan ennen pakastesäilytystä. Ikävä seuraus on meidän kannaltamme kuitenkin se, että vain mieheni on lähdössä hautajaisiin, kun muu perhe joutuu jäämään kotiin. On sietämätöntä ajatella, ettei voi olla paikalla rakkaan ihmisen hautajaisista. Yritän kuitenkin ajatella, että lapsille tilaisuus olisi rankka, vaikkakin ehkä tärkeä tapahtuma osana surun käsittelyä, mutta toivon että pääsemme lähiaikoina koko perheellä Roomaan jättämään tädille jäähyväisiä haudan äärellä.

Tai kuten lapset sanoivat: kyllä täti sieltä taivaasta meidät näkee ja tietää, että meillä on ikävä. Niinhän se on. Vainajille ei ole väliä, suremmeko hautajaisissa vai omassa yksinäisyydessämme. Kuoleman jälkeiset rituaalit ovat tärkeitä vain niille, jotka jäävät elämään. Eivätkä lapset osaa odottaa hautajaisiin osallistumista. Heille on tärkeämpää löytää tasapaino uuden tilanteen kanssa ja saada vastauksia kysymyksiinsä. Heille rakkaan poismenon käsittelemisellä on monia muotoja.

Voi vaikka piirtää kuvan tädistä ja itsestä:

Tai voi tehdä pihalle lumesta tädin hymy huulillaan, ja ympärille kaikki lapset:

Tai voi sytyttää muistokynttilän kotiterassille:

PÄIVÄN SANA:  lutto (m) = suru, suruaika. Il negozio è chiuso per il lutto. = Liike on kiinni kuolemantapauksen (suruajan)vuoksi. Italian kielessä kuolemaa ja surua osoittavia tapoja on lukuisia, käytetään esimerkiksi sanoja perdita (f) (menetys), dolore (m) tai disgrazia (f), tristezza (f), jotka viimeiset kolme tarkoittavat tuskaa, surua ja surullisuutta. Kuolinilmoituksissa usein käytettyjä ilmauksia poismenolle on scomparsa (f) ja dipartita (f). Suora käännös sanalle kuolema on morte (f).