Kaikki hyvin, kuha saa karkkia!

Pussillinen penkkarikarkkeja. 

Vaikka kaikki kirjoittavat tänään ystävänpäivästä, uin rohkeasti vastavirtaan ja kirjoitan penkkareista ja siitä, kuinka omissa penkkareissani olin todellakin oikea vastarannan kiiski.

Asia tuli mieleen elävästi taas tänään, kun satuimme Esplanadille parahiksi penkkariajelujen aikaan. Kaikki kolme lasta olivat mukana, sillä esikoisen lääkäri sattui samalle päivälle. Vielä aamulla hän valitti, että edessä on maailman tylsin päivä, koska pitää mennä lääkärille ja kiva koulupäivä jää väliin (koulussa oli talviurheilupäivä). Lounaallakaan mieli ei vielä ollut kovin korkealla, vaikka kävimme lasten suosikkiravintolassa Pizzariumissa, josta muuten saa ihan älyttömän hyvää roomalaistyylistä palapizzaa.

Yritin kuvata edessä olevaa tapahtumaa lapsille (naamiaisasuisia nuoria täynnä olevia kuorma-autoja, karkkeja, värikkäitä abi-julisteita) mutta etukäteisodotukset eivät heillä siltikään olleet kovin korkealla,  ainakaan ei niin innostuneista ilmeistä ja ajoittaisesta valituksesta päätellen.

Mutta valitus loppui kuin seinään, kun penkkariautot ilmaantuivat näköpiiriin ja karkit alkoivat lentää. Taivaalta sataa karkkeja, mitä tämä on, voi ihmettä! Niitä lensi päähän, kasvoille, rattaisiin, hyvä ettei sattunut kun kovimmat karkit osuivat.

Nopeasti lapset toipuivat alkuhämmästyksestä:

Tämä on siis totta eikä unta, he tuntuivat havahtuvan ja ryhtyivät keräämään karkkeja vimmalla ja nopeudella, jollaista toivoisi näkevänsä myös olohuoneen lattialle leviteltyjen lelujen siivoamisessa. Päivä oli pelastettu, ei haitannut enää talviriehan väliin jääminen, kunhan vain sai karkkia.

Ja niitä karkkeja vain tuli ja tuli! Autoletka jatkui jatkumistaan, ja kun se teki vielä pari kierrosta Espan ympäri, niin tuntui että jono oli loppumaton. Ilmassa oli todellista karnevaalitunnelmaa, abien puvut olivat yhtä hauskoja ja kekseliäitä kuin aina, ja oma mielihuvini oli lukea rekkojen lakanatekstejä. Luulin, että kuhavitsit olisivat jo poissa muodista, mutta eivät näköjään ole, sillä niitäkin lakanoissa edelleen näkyi. Arvosanoista viis, kuha saa älliä. Luki yhdessä lakanassa asianmukaisen kalan kuvan kera. Meidän tapauksessamme sen olisi voinut kääntää: Kaikki hyvin, kuha saa karkkia! 

Kadunvierustat olivat täynnänsä ihmisiä, emme olleet ainoita karkinkeräilijöitä. Ensimmäisinä hävisivät Fazerin suklaakonvehdit, joiden runsaus penkkarikarkkien joukossa oli muuten pieni yllätys. Eikö vielä joskus haettu penkkarikarkit halvalla Tallinnasta? Nyt tuntuvat abitkin olevan paremmin varoissaan kun ennen, tai sitten heistä on tullut hövelimpiä rahankäyttäjiä.

 Ja kuten aina penkkariajeluja katsellessani, mieleni alkoi vaellella sinne sun tänne, menneisyyteen ja tulevaan. Tietysti mieleen tulivat omat lukioajat ja se alussa mainitsemani oma penkkariajelu - jolle en koskaan osallistunut. Ja kadun sitä vieläkin. 

Lukiossa olin outolintu, kasvatukseni vuoksi en tuntenut voivani osallistua vanhojentansseihin ja olin siitä niin käärmeissäni, että päätin mielenosoituksellisesti vetäytyä kaikesta yhteisöllisyydestä lukiomaailmassa. Tunsin olevani ulkopuolinen syistä, joihin en itse kokenut voivani vaikuttaa, ja tein ulkopuolisuudestani lähes taidetta. Joten sen sijaan että olisin ollut mukana tässä tärkeässä ihmiselämän siirtymäriitissä ja yhdessä sen unohtumattomimmista yhteisöllisistä tapahtumista, istuin päivän kotona ja mökötin.

Kenethän luulin siinä voittavani, mitä luulin voivani tempauksellani osoittaa? En yhtään mitään, ja itse siinä vain hävisin. Ketään ei kiinnostanut olinko mukana vai en, mutta minä menetin ainutlaatuisen hetken elämässäni. Mutta tehty mikä tehty. Enkä toki sitä aktiivisesti enää harmittele eikä elämäni ole siitä pilalle mennyt, mutta hyvänä varoituksena se on toiminut jatkossa, että yksinään kiukuttelemalla ei saa mitään aikaan.

Abikärryjen seuratessa toistaan siirryin pohtimaan myös tulevaisuutta. Seuraisinko joskus tätä hupailua ylpeän (ja haikean) äidin näkökulmasta, katselisin kun oma lapseni mellastaisi kyydissä ja heittelisi karkkeja ja pohtisin, että noinko iso hän todella jo on? Suvussamme on tänä vuonna peräti kolme abia, jotka eri puolilla Suomea ovat ajaneet oman penkkariajelunsa, ja tiedän että heidän äitinsä ja isänsä ovat tänään olleet juuri tämän suuren kysymyksen äärellä: miten tämä aika onkaan mennyt niin nopeasti? Juurihan hän syntyi, äskenhän hän vasta meni kouluun, ja nyt hän on tuolla.

Uskaltaako tässä enää sulkea silmiäkään, kun tuntuu ettei tarvita kuin silmänräpäys, ja lapset ovat jo kasvaneet isoiksi...

Esikoinen ainakin vannoi, että hän ihan varmasti menee lukioon. Kun kysyin miksi hän sinne niin haluaa, vastaus on selvä: että pääsen penkkariajelulle, pukeutumaan naamiaisasuun ja syömään karkkia! Nimittäin kaikkea karkkia hän ei suinkaan heittäisi kadulle, vaan pitäisi ainakin puolet itsellään.

Onhan se ihan hyvä motiivi lukioon menolle. En häntä aio estellä, jos lukio jonain päivänä kutsuu. Tulen olemaan onnellinen, jos näen hänet jonain päivänä penkkariauton kyydissä. En haluaisi millään, että hän jäisi siitä ilosta pois äitinsä tapaan - sellaista ulkopuolisuuden tunnetta, joka minut sai jättäytymään ajelusta pois, en toivoisi kenellekään, enkä varsinkaan omille lapsilleni.
Jos taas lapsi osallistuu mielellään ikäluokkansa yhteistapahtumiin ja kokee kuuluvansa porukkaan, niin - kaikki hyvin.

Lopuksi toivotan kaikille hyvää ystävänpäivää!


PAROLA DEL GIORNO: la festa di San Valentino = ystävänpäivä Buon San Valentino! = Hyvää ystävänpäivää!

San Valentino (Pyhä Valentinus) oli roomalaisen kirkon pappi, joka kärsi marttyyrikuoleman alkukirkon aikana. Hänestä tuli rakastavaisten suojelupyhimys levittämänsä rakkauden sanoman takia, joskaan alun perin rakkaus ei ilmeisesti tarkoittanut maallista rakkautta. Myös itse Valentinon henkilöllisyydestä on epäselvyyttä jopa siinä määrin, ettei San Valentino enää ole katolisen kirkon kalenterissa mukana, mikä tarkoittaa ettei hänen päivänään suoriteta liturgisia menoja kirkossa. Pyhimysstatus on kuitenkin säilynyt samoin kuin juhlapäivä, ja nykyään San Valentino on kaikkien rakastavaisten, nuorten, matkustavaisten ja epileptikkojen suojeluspyhimys.