Kevättä ilmassa, ryppyjä naamassa ja iloa vaatekaupassa

Ulkoleikeissä kevään valossa. 

Kävin eilen keskustassa ja huomasin, että kappas, kevät on tullut! Se on tapahtunut sillä aikaa, kun vietimme hiihtolomaviikon Roomassa. Suuri osa lumesta on sulanut, sen huomasimme jo automatkalla lentokentältä, kun lumi väritti tienvarsia enää vain reunoiltaan vetäytyneenä, kutistuneena ja likaantuneena kaistaleena.

Kotipihalla lumikasat ovat pienentyneet kolmannekseen entisestä, takapihalla lumi levittäytyy sentään vielä kaikkialle mutta poluilla on enää jäätä jäljellä.

Ja nyt keskustassa käydessäni huomasin, että sieltä oli lähes kaikki lumi hävinnyt ja ilmassa tuoksui keväälle. Auringon lämmittämälle hiekoitussepelille, varjopaikoissa vielä piileskelevälle mutta sielläkin jo sulavalle jäälle ja lumelle. Ihmisten kasvoilla näkyi heräilemisen merkkejä; monet hymyilivät tai katsoivat vastaantulijaa silmiin ikään kuin havahtuen pitkän talven jälkeen huomaamaan, että kanssaihmisiäkin on olemassa.

Rakastan kevättä. Se on ylivoimaisesti paras vuodenaika, ja parhaimmat ajat ovat nyt alkamaisillaan:


Kaikki, ihan kaikki on vielä edessä, se kaikista ensimmäinenkin maasta puskeva vihreä. Valo on jo lisääntynyt niin että huikaisee, ja tästä se valo vasta alkaakin päästä valloilleen.

Kevät on auringonpaistetta lumella, kävelyjä jäätyneellä merellä, lämpöä joka laittaa veden tippumaan ja purot virtaamaan. Kevät on laatikkoon jääviä pipoja, silmät häikäisevää valoa ja katupölyn tuoksua - niin, rakastan jopa sitä, vaikka tiedän kuinka epäterveellistä keuhkoille se on.

 Kevät on kevätesikoita ja tulppaaneita ja leskenlehtiä, mustarastaan huutelua koivun latvassa, talitintin laulua ja käpytikan koputtelua sähköpylvääseen.

Niin, ja sitten tietysti - jatkaakseni edellisen blogikirjoituksen aihetta -  kevät tuo halun istuskella auringossa ja nauttia sen suloisista säteistä, vaikka ne kuinka vanhentavat ihoa. Iän myötä olen onneksi tajunnut alkaa käyttää aurinkosuojan sisältävää ihovoidetta päivittäin, mutta vahinko taitaa olla jo tapahtunut: naururypyt risteilevät ihollani yhä runsaslukuisimpina. En silti luovu auringostani, sillä se on elämässä parhaimpia asioita, parempi ja tärkeämpi kuin siloinen iho, joka vanhentuessa joka tapauksessa rypistyy, teki mitä tahansa tai oli tekemättä.

Vanhenemiseen liittyviä tunteita olen alkanut käsitellä jo ainakin kymmenen vuotta sitten, jolloin ensimmäiset harmaat ilmaantuivat hiuksiini. Olen perinyt äidiltäni ikävän ominaisuuden eli varhaisen harmaantumisen, mutta onneksi asian voi hoitaa kätevästi värjäämällä harmaat piiloon. Silti aina uudelleen juurikasvusta puskevat harmaat haivenet ovat ryppyjen ohella vastustamaton todiste siitä, että kehoni vanhenee koko ajan, vuodet kuluvat ja jäljellä olevat kevääni vähenevät joka vuosi.

Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - kevään tulo on aina yhtä riemullista. Luonnon herääminen on aina yhtä ihmeellistä. Alan muistella kaikkia elämäni keväitä,  niitä menneitä mutta vahvasti elän myös uudessa keväässä. Nyt jokaista kevättäni värittää lasten läsnäolo, heidän kasvunsa ja kykynsä ihmetellä jokaista kevään pienintäkin yksityiskohtaa. Nyt kun he ovat pieniä, heidän kanssaan saa joka kevät käydä läpi kaiken uudelleen kuin ensimmäistä kertaa. Pienin ei enää muista, mitä olikaan ruoho tai lehtien puihin puhkeaminen, isommat odottavat sitä mitä edellisiltä keväiltä muistavat, muun muuassa lintujen laulamaan alkamista ja ötököiden heräämistä - jälkimmäistä pelonsekaisin tuntein. Muurahaisia ja sen sellaisia odotetaan kyllä iloisesti, mutta ampiaiset, mehiläiset ja punkit ovat lasten muistissa pelottavina ja vastenmielisinä otuksina.

Tämänpäiväinen Helsingin-reissu Ressun koululle italiantunnille on kaikin puolin virkistävä. Olimme liikkeellä tytön ja kuopuksen kanssa kolmistaan, sillä keskimmäinen jäi kotiin parantelemaan kurkkukivunrippeitään hoitajan kanssa. Kun tyttö opiskeli italiaa, saatoin istuskella kaikessa rauhassa Kampin aukiolla auringonpaisteessa, kokeilla muutamia kevätkenkiä (en ostanut kun en tarvinnut, kokeilin pelkästä kokeilemisen ilosta) ja katsastaa kauppojen viimeisiä alennusmyyntirekkejä.

Italiantunnin jälkeen leikimme hetken Ressun peruskoulun pihalla, jossa on tosi kiva "hamsterinpyörä", kuten lapset sitä kutsuvat.

Ennen kotijunaan nousemista kävimme ostamassa tytölle muutaman vaatteen Benettonilta, joka on kuten jo mainittua, lempilastenvaatekauppojani. On ihan mahtavaa shoppailla -70 %:n alennusmyynneissä! Tyttö valitsi itselleen viidenkympin nahkatakin, neljänkympin villatakin ja 18 euron pitkähihaisen paidan, ja kassalta niille jäi hintaa vaivaiset 31 euroa.

Kyllä kelpaa tytön kävellä kohti kevättä uudessa nahkatakissaan:

Shoppailu on niitä elämän pieniä iloja, joista en ihan hevillä luovu. Monesti varoitellaan, ettei mielihyvää tai iloa pidä hakea ostelemisesta, mutta minä olen tässä kyllä eri mieltä. En tarkoita, että pitäisi kuluttaa päättömästi ja harkitsemattomasti, vaan että ostaminen voi tuoda ihan oikeaa ja pitkäkestoista iloa.

On tietenkin tunnistettava, milloin ostaminen on lohduketoimintaa ja milloin järkevää ostamista, ja tunnustan että harrastan toisinaan myös ensin mainittua. Mutta se toimii! Hyvän löydön tai kauniin vaatteen ostaminen piristää, ja vaate tuo iloa kauan. Minulla on monien vuosien takaa vaatteita tai kenkiä, jotka olen ostanut piristääkseni itseäni, ja yhä ne vain piristävät.

Sama on nyt lasten vaatteiden kanssa. Niissä kun on vielä niin älyttömän kauniita vaatekappaleita tarjolla, etenkin tyttöjen vaatteissa. Kun näen jonkun todella nätin vaatteen lapselle, ostan sen jos suinkin vain pystyn, ja kyllä se iloa tuottaa koko sen ajan, ennen kuin jää pieneksi. Ja sittenhän vaatteen voi kierrättää ystäväperheiden lapsille iloa tuottamaan tai myydä eteenpäin.

Ja illalla, sen jälkeen kun olimme ihastelleet tytön kanssa ostoksiamme, tein ruuaksi jauhelihakastikkeen ja perunoita. Sitä minun tekee mieli ensimmäisenä joka ikinen kerta, kun palaan Italiasta. Mitä pidempi reissu, sen suurempi mielihalu. On kuin keho vaatisi pisteen jokapäiväiselle pastansyönnille ja vaatisi välillä jotain muuta, per favore, kuin aina vaan pastaa ja pizzaa!

Harmi vaan, että lapsille ei peruna maistu, ei ole koskaan maistunut. Esikoinen on nyt isompana tottunut sitä syömään, mutta ei se herkkuruokiin edelleenkään kuulu. Kaksivuotias ilmaisi suoraan mielipiteensä ruuan nähtyään: "Kakka, plääh!" Eikä koskenutkaan. Keskimmäinen suostui syömään pelkkää kastiketta.

Jälkiruoka eli mämmi onneksi maistui kaikille, kuten aina.

JAUHELIHAKASTIKE ALLA ANNA (5 hengelle):

400 g jauhelihaa

1 sipuli

n. 1 dl tomaattikastiketta (käytän valmiiksi keitettyä tomaattikastiketta, jota meillä on lähes aina jääkaapissa)

loraus kermaa 

3 tl maissitärkkelystä

suolaa

mustapippuria

Kuullota pilkottu sipuli, ruskista jauheliha. Lisää 3 isoa lasillista vettä ja tomaattikastike sekä suola, kiehauta. Liuota maissitärkkelys tilkkaan kylmää vettä, lisää kastikkeeseen, sekoita ja anna hautua pari minuuttia. Lisää lopuksi kerma. Tarjoa keitettyjen perunoiden ja kasvisten kanssa. Rouhi mustapippuria myllystä annosten päälle. 

PAROLA DEL GIORNO: primavera (f) = kevät Una rondine non fa primavera. = Ei yksi pääsky kevättä tee.

Suomeksi tämä tietysti kääntyy: Ei yksi pääsky kesää tee, sillä Suomessa pääskyt ovat kesän merkki, kun taas Italiassa ne ovat kevään tuojia! Viime pääsiäisenä Rooman-reissulla maaliskuun lopulla pääskyset olivat jo hyvän aikaa sitten saapuneet.