Lumenluonnin syvin olemus

Jos lumi ei mielestäsi riitä, voit aina ottaa lapset kolan kyytiin.

Lumenluonti on fyysisesti rankimpia asioita, joita nykyihminen joutuu tekemään pakon edessä - jos sattuu asumaan omakotitalossa ilman lumenluontipalveluita. Kuntosaleilla huhkiminen on erikseen, mutta sitä ihminen tekeekin omaksi huvikseen, eikä sitä lasketa.

Joka talvi varoitellaan vanhuksia ja sydänvaivaisia tai nuoriakin, jotka eivät tiedä sairastavansa piilevää sydänsairautta tai ovat muuten vain rapakunnossa. Kaikille heille äkillinen rankka lumenluonti on riski.

Tänä talvena on lumihommia saanut paiskia sydämensä kyllyydestä. Minäkin, joka tavallisesti pidän kolaamisesta, olen joutunut mielipiteeni kanssa lujille. Varsinkin näinä päivinä. Jos nimittäin on lumityö rankkaa, niin on olemassa jotain vielä rankempaa:


Lumityö vatsataudin jälkimainingeissa!

Takana on yksi toipilaspäivä tiistaisen taudin jälkeen, mutta melko pian huomasin kolaan tarttumisen jälkeen, ettei se riitä alkuunkaan. Viimeistään lapiolla lunta kasaan heitellessä (kasat ovat jo niin korkeita, etten kolalla jaksa terveenäkään lunta niihin kipata) heikotus valtasi yhtäkkiä joka lihaksen, ja kun päästäkin alkoi kohta huipata, tajusin istahtaa pihalle unohtuneelle terassituolille voimia keräämään.

Kaikki puhuvat nyt Helsingissä lumesta. Sitä on niin paljon! Enemmän kuin vuosikausiin, miesmuistiin, ennätysmäisen paljon! Helposti siltä tuntuukin, sillä ihmismuisti on lyhyt mitä säihin tulee. Mutta minä muistan, että talvi 2010 oli samanmoinen ja ehkä vieläkin runsaslumisempi. Olin viimeisilläni raskaana, takana oli useita huonoja talvia ja sadattelin tuuriani: juuri kun olisi hiihtokelit, niin en ollut hiihtokunnossa.

Mies pudotteli lunta katolta, sitä kerääntyi talon eteen valtaisa vuori, ja sitten ihmettelimme että mitä sen kanssa olisi tehtävä. Ei tiennyt moni muukaan, kaikkialla oli sama ongelma, ja niitä lumia leviteltiin kevätaurinkoon sulamaan vielä  huhtikuussa.

Tänä talvena on hiihtokelejä taas ollut, mutta eipä minusta ole ollut hiihtäjäksi tälläkään kertaa. Syynä ovat nyt sairaudet, ensin pitkä flunssa ja nyt tähän päälle vielä tämä vatsatauti. Toiveita on, että toipuisin lähipäivinä, samoihin aikoihin kuin säätiedotukset parahiksi lupaavat vesisateita ja plussakelejä. No, ehkä keväthangille pääsemisestä on kuitenkin vielä toivoa, eikä elämä kaadu siihenkään, vaikken pääsisikään. Viime päivien tapahtumat ovat taas kerran opettaneet, että ihan pienistä ei pidä valittaa, vaan arvostaa kaikkea sitä pientäkin hyvää, mitä elämä tarjoaa.

Kuten sitä, että vaikken hiihtämään olekaan jaksanut mennä, niin luisteltu on senkin edestä lasten kanssa. Ja kävelty lumessa, tehty lumiukkoja, lumienkeleitä, "autoteitä" lumeen...Ja tietenkin niitä lumihommia, jotka ovat tarjonneet tarpeellista rasitusta lihaksille.

Niin sen näen. Lumityöt ovat ihmiselle hyvää tekevää hommaa, eikä meidän pitäisi siitä (liikaa) valittaa. Ihmisen keho on luotu käytettäväksi, liikutettavaksi ja rasitettavaksi. Mitä enemmän sitä käytämme, sen paremmin voimme. Lumilapiota viuhutellessa sitä paitsi kokee jotenkin olevansa hiukan lähempänä kehon alkuperäistä käyttötarkoitusta, toisin kuin epäluonnollisissa kuntosalilaitteissa mekaanisesti kehonosia liikutellessa. Lumitöiden syvimmässä olemuksessa on jotakin hyvin alkukantaista: teen tätä rasittavaa hommaa, koska minun täytyy, sillä se on tavalla tai toisella edellytys elämäni jatkumiselle. Ei kai se noin dramaattista ole, ajattelet ehkä, ja oikeassa olet, vähän liioittelin.

Mutta noin periaatteessa asia on niin. Lumi täytyy aurata oven edestä, muuten ei pääse kohta edes kauppaan, töihin, minnekään, ruuat loppuvat ja jäät haisevien roskiesi kanssa sisälle. Ja silloinhan auraamisesta jo tuleekin elämän jatkumisen edellytys. Terve ihminen auraa pihansa. Jos lumet jäävät paikoilleen, herää naapureissa pian epäilys, että jotakin on tapahtunut, etkö pääse sängystäsi ylös, oletko sairaana vai jotain vieläkin pahempaa. Useimmat ihmiset haluavat myös antaa naapureilleen vaikutelman, että he haluavat pitää pihansa siistinä ja auraavat siksi pihansa. Olet siis hyvä ja kunnollinen kansalainen, kun luot lumet pihaltasi.

Minä näen lumenluonnin ennen kaikkea hyvänä tilaisuutena käyttää kehoa. Olen ehkä outo, mutta minulla on monesti kuntosalilla ja joskus myös juoksulenkillä jolkottaessa hölmö olo: tässä minä yritän kuluttaa energiaa, nostan painoja ja poljen jalkaprässiä kaikkien muiden kaltaisteni tavoin, kylläpä olemme kaukana ihmisestä, joka äesti itse peltonsa ja samoili metsissä sekä savanneilla ravinnon perässä.

Mutta niin se vain on. Tällaisessa maailmassa nyt elämme ja sillä hyvä. Lumisesonki kestää aikansa, ja sitten on taas ryhdyttävä painonnostoon. Mutta niin kauan kuin lunta riittää - nauttikaamme, sanotkoon lumenvastustajat mitä hyvänsä. Minulle nämä ovat niitä talvia, jotka antavat toivoa tulevasta ja siitä, että Helsingin leveysasteilla on sittenkin miellyttävää asua tulevinakin talvina.

Lumitöiden jälkeen maistui ihana lämmin, suolainen lounas, ensimmäinen kiinteä ateria sitten maanantai-illan (en muuten muista, milloin riisipuuro olisi maistunut yhtä hyvälle!):

Sen jälkeen jaksoin käydä heittämässä loput lumet etupihalta (jätti)kasaan. Takapihan kulkureitin auraamisen jätän suosiolla miehelle. Täytyyhän hänenkin päästä käyttelemään lihaksiaan.

Lopuksi vielä muutama kuva pihamme "lumikaaoksesta", niin kuin tämän hetken muotisana kuuluu, joista viimeinen eiliseltä ihanan aurinkoiselta päivältä.

Penkat on jo taaperon korkuiset.

Kohta yltää kasa kattoon. Koiravanhus ei jaksa enää kiivetä sen päälle...

Jossakin siellä takana on tiiliaita...

Onneksi on apupojat! 

PAROLA DEL GIORNO: spazzaneve (m)= lumiaura, aura-auto spazzare la neve = aurata lunta
Lo spazzaneve è venuto finalmente a spostare la neve. = Aura-auto tuli vihdoin siirtämään lumen pois.