Pullantuoksuinen äiti

Jos ei pullaa pellillä, niin ainakin korvissa.

Aloin tässä pohtia, milloin olen viimeksi leiponut pullaa. Aihe tulee yleensä aina mieleen, kun Italian-matka lähestyy, sillä meillä on Roomassa ystäväperhe joka on hulluna pullaan. Suunnittelen aina yllättäväni heidät itse tehdyillä korvapuusteilla, jotka leipoisin kotona lähtöä edellisenä päivänä ja kuljettaisin matkalaukussa lähes uunituoreina perille.

En ole vielä koskaan saanut toteutetuksi aikomustani, erinäisistä syistä. Ehkä suurin niistä on, että pullanleipominen ei todellakaan käy minulta käden käänteessä. Toisin sanoen minulle ei ole kehittynyt pullanpaistorutiinia. Joudun aina katselemaan reseptistä ja joudun joka kerta ongelmiin taikinan nostatuksen kanssa. Se ei vaan nouse, vaikka kuinka yritän mittailla nesteen lämpötilaa ja asetan vadin vedottomaan nurkkaukseen keittiössä.

En siksi leivo pullaa kovin mielelläni. Ja nyt kun aloin laskea, huomasin että edellisestä leipomiskerrasta on todella kulunut aikaa:

Se tapahtui toissajouluna. Ei siis voi hyvällä tahdollakaan sanoa, että olisin erityisen pullantuoksuinen äiti, vaikka kotona vuosi toisensa jälkeen viihdynkin. Pitäisiköhän minun tuntea siitä huonoutta? Ei varmaankaan, mutta täytyy sanoa että olisin kovin mielelläni sellainen pullat aamuhetkenä pyöräyttävä äiti, joka ilahduttaa perhettään kodikkaalla talon joka huoneeseen leviävällä kardemummantuoksulla.

Tämä on hassua, sillä nykytrendin mukaista on olla kaikkea muuta kuin pullantuoksuinen äiti. Seuraan mielenkiinnolla ja usein huvittuneenakin yhteiskunnassa vallitsevaa ja jatkuvasti jyrkentyvää ilmapiiriä, joka pitää naisen kotiin jäämistä lähes pahimpana mahdollisena taantumuksena ja pöyristyttävänä vanhanaikaisuutena. Niin tasa-arvon vastaista, niin syrjivää, niin alistavaa, niin ei-toivottavaa.

Onhan toki totta, että pitkässä kotiäitiydessä on työelämästä syrjäytymisen vaara, olenhan itsekin siitä erittäin syrjäytynyt tällä hetkellä. On myös totta, että jos kotiäitiys ei ole aidosti naisen oma valinta, siitä voi helposti tulla eräänlainen vankila, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. On totta, että eläkkäiden kertymättömyys ja olemattomat tulot kotivuosina voivat lisätä taloudellista eriarvoisuutta puolisoiden kesken ja aiheuttaa ongelmia naiselle sitten, kun ne kaukaiset eläkevuodet viimein saapuvat.

Mutta jotenkin minusta tuntuu, että pitkän kotiäitiyden vastaisissa mielipiteissä on monesti takana muutakin kuin huoli naisen työelämästä ja taloudesta. Jotakin, joka näkee naisen roolin kotona ongelmallisena syvemmällä tavalla. Että eihän nyt nykypäivänä enää tuollaista, nainen hellan ääressä tuhlaa elämäänsä, ei hyvänen aika.

Niin, elämä kotona nähdään tuhlauksena, ikään kuin ainoa oikea tapa elää elämää olisi täyttää se mahdollisimman paljon jollakin muulla kuin lastenhoidolla. Tämä on viime aikoina nähty muun muuassa Sirpa Selänteen kertoessa omista kotiäitivuosistaan. Ihmisten kommentit asiaan ovat lähes kauttaaltaan olleet vähätteleviä, ihmetteleviä ja/tai pitäneet sisällään ajatuksen, että Sirpan elämä on ollut jotenkin vähemmän arvokasta kuin muilla naisilla, koska hän on sillä tavalla uhrautunut miehensä uran vuoksi.

Omistautuminen lapsille nähdään rajoittuneena ja sisällöttömänä tapana elää, mutta vastaavasti jos taas luot uran missä tahansa nakkikioskin myyjänä tai paperinpyörittelijänä erinäisissä toimistoissa, niin sitä kyllä sitten arvostetaan. Kunhan vain teet jotakin muuta työtä kuin omien lastesi hoitotyötä.

Tietenkin nyt tahallani vähän kärjistän, mutta niin se vain pääpiirteissään on. Luterilaisessa Suomessa meillä tietenkin on työn arvostus ja omillaan pärjäämisen arvostus kova, ja hyvä niin. Palkkatyötä arvostetaan, koska se on hyödyllistä koko yhteiskunnalle ja osoittaa, että olet hyvä ja ahkera työntekijä. Kotitöitä ja kotona lasten hoitamista tekevälle on paljon vaikeampi kohdistaa arvostusta, koska hänen työnsä tuotto ja toisaalta myös teho on kovin epämääräistä. Kotiäitiys nähdään yhä vieläkin helposti helppona ja yhteiskunnan kannalta tuottamattomana hengailuna, eikä siitä siksi mitään pitäisikään maksaa.

Vaikka tosiasiahan on, että kotiäitiys on nykyaikana se kaikkein vaikein ammatti, johon melkein kukaan ei koe pystyvänsä. Seinät kaatuvat päälle yhdelle jos toiselle äidille jo muutaman kotikuukauden jälkeen, ja viimeistään parin vuoden päästä hyvin harvat ovat valmiit jatkamaan kotona oloa, koska se tuntuu niin raskaalta.

Raskasta se välillä onkin, kuten kaikki työ. Ja erityisen raskasta se on, jos on sosiaalinen ihminen tai kaipaa päiviinsä jatkuvasti älyllisiä haasteita. Kotiäidin työ on saman toistoa, lapsen tasolle tämän tästä laskeutumista niin henkisesti kuin fyysisesti, se on tasaisuuden sietämistä ja pieniin asioihin keskittymistä, ja lisäksi vaatii kykyä tyytyä sellaiseen, mikä muiden silmissä näyttää kovin vähältä. Ei kunnianhimoisille ja näyttämisenhaluisille, siis!

Pieniin asioihin keskittyminen, vähään tyytyminen, ne ovat asioita, jotka nykyihmiselle ovat vaikeita. Mielellään kyllä sanotaan, että onni koostuu pienistä palasista ja että lapset ovat elämän tärkein asia, mutta käytännössä se ei aina kuitenkaan ihan näy. Työ menee pikkulapsiaikanakin edelle hyvin monelle, ja toisaalta sen ymmärtääkin. Onhan meidät opetettu ajattelemaan niin, se on ajan henki ja kapitalistisen yhteiskunnan määräämä tahti. On pakko tehdä paljon töitä, keskeytyksettä, jotta pysyy kehityksessä mukana, pystyy tekemään kaikki hankinnat ja ostamaan kaikki elämykset, joita nykymaailma meille tarjoaa ja suorastaan välttämättömyyksinä kauppaa. Varmasti moni äiti mielellään höllentäisi tahtia vähän pitempäänkin, ellei työelämän imu ja vaatimukset olisi niin kovia. Kuvaavaa on, että eräs ystäväni valitteli vuoden kotijakson aikana, että työpaikalla oli sinä aikana vaihtuneet ohjelmat kahdesti ja hänen oli palattava kiireesti töihin, ennen kuin jäisi lopullisesti ulos kaikesta kehityksestä.

Aihe on vaikea ja monisyinen, eikä ole tietenkään olemassa oikeita tai vääriä ratkaisuja. Usein olemme myös olosuhteiden ja työelämän paineiden "vankeja", eikä kaikkia päätöksiä pysty tekemään sen mukaan, mitä sydän sanoo. En myöskään sano, että on väärin laittaa lapset pieninä hoitoon ja keskittyä uraan, tai että kaikkien pitäisi tehdä kuten minä ja jäädä kotiin. En vain voi olla pohtimatta näitä asioita paljon, varsinkin kun nyky-yhteiskunnassa elävänä koen, että minun on jatkuvasti perusteltava omaa valintaani sekä itselleni että muille. Kun kerron ihmisille vaikkapa leikkipuistossa, että kuopukseni on (jo) kaksivuotias mutta en vieläkään suunnittele töihinmenoa, saan osakseni usein kulmakarvojen nostoa ja ihmettelyä, en tosin välttämättä negatiivista mutta erikoisena sitä kuitenkin pidetään. Olen tottunut siihen eikä se sinänsä mielenrauhaani horjuta, mutta joka tapauksessa ei ole helppoa mennä vastavirtaan ja pitää kiinni siitä, mikä itselle tuntuu tärkeältä, kun suuri enemmistö tekee toisin.

Miksi kotiäitiys on saanut niin tunkkaisen leiman, on tietysti looginen ja iso osa näitä pohdintoja. Ilmiö on ehkä laajempikin; myös itse äitiys (ja vanhemmuus ylipäätään) on nykyaikana usein kyseenalaistuksen kohteena. Kaikkihan me tiedämme, että Suomeen syntyy ennätyksellisen vähän lapsia. Vapaaehtoinen lapsettomuus on kasvussa. On niitä jotka sanovat, että lapsen saattaminen tähän maailmaan on äärimmäisen vastuutonta ajatellen liikakansoitusongelmaa ja ilmastonmuutosta, aikamme suuria ongelmia. Ja on niitä, joiden mielestä lapset pilaavat maapallon lisäksi myös vanhempiensa elämän ja vapauden. Kaikki muu on jännittävää, kiehtovaa ja tärkeää, paitsi saada lapsi ja joutua vaipanvaihtoon.

Joskus mietin, että ehkä olenkin joku outo luonnonoikku menneisyydestä, kun nautin (koti)äitiydestä niin paljon. En ole vielä kertaakaan kyllästynyt vaipanvaihtoon, seinät eivät olet kaatuneet päälleni näiden yhdeksän kotiäitiysvuoden aikana enkä ole ahdistunut siitä, että pelkäisin aivojeni saavat liian vähän stimulaatiota kotona pyöriessä.

Olen kyllä välillä huolissani eläkkeestäni, ja vielä useammin tulevaisuuden työkuvioistani. Mutta ainutlaatuinen ominaisuuteni on olla vastuuttomuuteen asti huoleton noista asioista, luotan ehkä liikaakin että asiat kyllä järjestyvät. Tyhmää ehkä, mutta en kuitenkaan ole tyhmä, vaan korkeastikoulutettu ajatteleva ihminen. En vain pysty laittamaan lapsiani päiväkotiin, haluan pystyä olemaan heidän pikkulapsivuotensa kotona ja haluan sitä niin paljon, että olen sen vuoksi valmis suuriinkin uhrauksiin.

Olisin oikein mielelläni jopa se nostalginen hahmo (ja nykyaikana enemmänkin kauhukuvien kohde), pullantuoksuinen äiti, kunhan vain osaisin leipoa pullaa!

Pullakorvisäiti. 

PAROLA DEL GIORNO: casalinga (f) = kotiäiti Faccio volentieri la casalinga. = Olen mielelläni kotiäitinä.