Ajatus itkupotkuraivarin äärellä: miksi halusin lapsia

Lasten tekemä lumisydän

Tapahtui tällä viikolla ruokaostoksilla: leipätiskin ääressä perhe pohdiskeli, mitä leivonnaisia ostetaan. Vanhemmat olivat jostain kumman syystä menneet lupaamaan jälkikasvulleen, että saavat kaupasta itse valitsemansa leivonnaisen - mikä älytön lupaus, syöttää nyt sellaista jauhosokerimössöä kasvaville lapsille.

Yhdelle perheen lapsista ei mikään vaihtoehto käynyt. Hänen suunsa oli mutrulla, ja ilmassa oli kaikki kiukun merkit. Ensin hän halusi berliininmunkin, sitten suklaadonitsin, ja kohta taas jotain muuta. Lopulta hän näytti päätyvän berliininmunkkiin, mutta ilo päätöksestä oli lyhytaikainen. Sittenkin suklaadonitsia! Isä oli kuitenkin jo ehtinyt laittaa pussiin munkit kaikille, eikä niitä lähdetty enää vaihtamaan.

Lapsi raivostui päätöksestä silmittömästi. Hän ryhtyi karjumaan todella kuuluvalla äänellä, yritti lyödä ja potkia isäänsä ja repiä munkkipussia pois ostoskorista. "Haluan suklaadonitsin, haluan suklaadonitsin!" hän toisti ja möykkäsi kaupan lattialle sätkimään vajonneena aivan kuten hemmotellut kakarat vapaaehtoisesti lapsettomien pahimmissa painajaisissa.

Seurasin tilannetta ennen kaikkea huvittuneena. Lapsen kiukku ylitti kaikki mittasuhteet, mutta yritin ajatella, että niinhän lapsilla tuppaa usein käymään, heidän aivonsa eivät ole vielä kehittyneet käsittelemään tunteita analyyttisesti ja rauhallisesti. Meillä aikuisillakin on siinä usein yhä oppimista, miten siis lapset voisivat olla meitä parempia?

Niin yritin järkeillä, vaikka lapsen kiljunta vihloi korviani ja odotin vain, että pääsen pois tilanteesta jatkamaan keskeytyneitä ostoksiani.

Paitsi etten noin vain päässytkään. Lapsi ja noloon tilanteeseen joutunut perhe oli nimittäin omani.

Miten tilanne lopulta päättyi, siihen palaan vielä myöhemmin. Ihmettelevien, kyllästyneiden, säälivien ja inhoavien katseiden kohteeksi raivoavan lapsen äitinä joutuminen keskellä kaupan tiistairuuhkaa sai minut kuitenkin pohtimaan asiaa, joka on muutenkin kovasti tapetilla näinä aikoina: Miksi halusin lapsia?

En tarkoita, että tämä klassinen itkupotkuraivaritilanne kaupassa olisi saanut minut katumaan lapsien hankkimista. Sitäkin kuulemma jollekin tapahtuu, katumista nimittäin, tästä tabusta on viime aikoina kirjoitettu maan suurimmassa sanomalehdessä asti.

Tilanne päin vastoin sai minut jälleen kerran pohtimaan ja ihmettelemään omaa horjumatonta haluani saada lapsia ja olla äiti, omistautumistani (koti)äitiyteen ja sitä, miten kovasti se on vallitsevan valtavirran vastainen. Tai siltä ainakin tuntuu, kun päivä toisensa jälkeen uutisissa syötetään artikkeleita koko ajan alenevasta syntyvyydestä ja yhä useamman valinnasta jäädä lapsettomaksi, puhumattakaan siitä ettei naisten tulisi jäädä pois työelämästä liian pitkäksi aikaa.

Lapsiperhe-elämästä annetaan ja monilla on jo valmiiksi ihan liian masentava kuva: räkäneniä, hiekkalaatikolla aivottomana istumista, oman elämän loppumista....Ei mikään ihme, että vapaaehtoisesti lapsettomat pelkäävät, että elämästä tulisi vanhemmuuden myötä yhtä vaipparumbaa, lapsen ympärillä pyörimistä ja kiduttavaa valvomista.

Episodi kaupassa oli juuri niitä kielteisiä etukäteisstereotypioita, joita lapsen hankintaa pelkäävillä on. Tuollaista se elämä niiden pentujen kanssa sitten on, kiukuttelevan kakaran mukana raahamista kaupassa ja päiväkotireissulla ja kaikkea muuta kamalaa.

Minulle itkupotkuraivarin (pitkästä aikaa) kokeminen päin vastoin oli kuin vahvistus sille, että äitiys on minun juttuni ja lapseni todellakin olen halunnut. Ihmeekseni en ollut edes lähellä hermostua itse tai oikeasti nolostella rooliani huonosti käyttäytyvän lapsen äitinä.

Sen sijaan ajattelin, että onko se lopulta niin kamalaa, jos lapsi joskus raivoaa kaupassa? Tuoreen kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, että ei ole. Ei vähääkään. Tilanteen voi toki kokea kiusallisena, ja jopa häivähdys vanhemmuudessa epäonnistumisesta voi hetkellisesti käydä mielessä, mutta kun tilanne menee ohi ja tunteet palautuvat uomiinsa, asiat saavat taas oikeat mittasuhteensa.

Paljon auttaa se, kun pitää mielessä lapsen kehitystason ja vajaavaiset edellytykset tunteiden hallintaan ja ottaa huomioon, että raivokohtaus harvoin tulee ihan tyhjästä. Meilläkin hermojen räjähtämistä edelsi pojalla pitkä päivä keskustassa, paljon kävelyä ja puistossa leikkimistä, varmaan suhteessa yhtä rasittavaa kuin jos aikuinen olisi käynyt kymmenen kilometrin reippaalla juoksulenkillä.

Nälkä vaivasi, välipala Pizzariumissa ei ollut varmaankaan riittänyt kattamaan pienen energiavajetta, ja koko päivän oltiin puhuttu pullasta, joka käytäisiin syömässä jossakin kahvilassa isän uuden työpaikan kunniaksi.

Mutta sitten aikaa kahvilakäynnille ei riittänytkään, vaan sovittiin että ostetaan leivonnaiset ruokakaupasta kotiin jälkiruuaksi. Leivonnaistiskin vaihtoehtojen paljouden keskellä pojan stressinsietokyky sitten kohtasi sille päivälle rajansa.

Ja kun lapsen tunteidensäätely ylikuormittuu, niin se ylikuormittuu. Sille ei mitään voi, ei auta paraskaan järkipuhe, maannittelu tai neuvotteleminen. Oikeastaan kaikki ne vain pahentavat asiaa.

Paras vaihtoehto on vain antaa tunteiden laantua omaan tahtiinsa.  Onhan se keskellä ruokakauppaa vähän kiusallista, mutta minkäs teet. Hetki kuitenkin menee ohi, eikä ohikulkijoiden ilmeillä ja mielipiteillä ole oikeasti mitään väliä: he eivät tunne sinua, lastasi eikä tilannettanne. He saavat ajatella mitä lystäävät, kauhistella, tuomita tai olla tietävinään paljon paremmin kuin sinä, miten pitäisi toimia.

Sillä tavalla tilanne meilläkin tiistaina raukesi, ajan kanssa. Ulkopuolisesta varmasti näytti kylmältä, kun olin kuin en olisi huomannutkaan, kun poika hakkasi säärtäni ja huusi haluavansa suklaadonitsia, toistelin vain välillä, että se ei nyt käy. Mutta se on kokemuksen tuoma ainoa oikea tapa suhtautua lasteni itkupotkuraivareihin. Keskustelut eivät siinä auta, eikä edes se, että olisin käynyt vaihtamassa berliininmunkin siihen samperin suklaadonitsiin. Hän oli niin kiihtynyt, että munkin vaihtuminen donitsiin olisi todennäköisesti aiheuttanut uuden raivon.

Minulla sitä paitsi on periaate, että en osta lapselle sitä karkkia tai tässä tapauksessa vaihda sitä leivonnaislaatua vain koska lapsi saa itkupotkuraivarin hyllyn edessä jos ei saa tahtoaan läpi. Itkupotkuraivarit voivat olla muiden läsnäolon vuoksi noloja, mutta sosiaalisen paineen vuoksi lapsen oikkuihin suostuminen vain jotta saisi tämän hiljaiseksi, on mitä suurimman karhunpalveluksen tekemistä sekä lapselle että itselleen kasvattajana.

Noin viisi (pitkää!) minuuttia poika huusi, sitten raivo muuttui nyyhkimiseksi ja nikotteluksi, kunnes loppui kokonaan ja kaikki oli taas kuten ennenkin. Ja siinä vaiheessa sitten halattiin ja puhuttiin tapahtuneesta, että se mitä hän teki oli tavallaan ymmärrettävää, koska on nälkä ja väsymys, mutta ei se kuitenkaan ollut mukavaa käytöstä ja ensi kerralla toivottavasti sellaista kiukkua ei enää tule.

Lapsi lupasi yrittää, ja varmasti hän niin tekeekin eli yrittää parhaansa, sitä lapset aina tekevät, ihan oikeasti. He todella haluavat olla mieliksi vanhemmilleen ja oppia asioita, mutta aina heidän kykynsä eivät vain vielä riitä. Itkupotkuraivaritkin ovat tärkeää harjoittelua, jolla tunteiden säätelyä oppii.

Me vanhemmatkin teimme itsellemme ja toisillemme lupauksen, että emme enää mene väsyneiden lasten kanssa kauppaan tai ainakaan lupaa heille leivonnaisia leipätiskiltä! Se oli huonosti harkittu teko meidän puoleltamme, ja kannoimme siitä seuraukset.

Mutta vaikka näitä vanhemmuuden vähemmän hohdokkaita hetkiä aina välillä nyt vain tapahtuu, se ei muuta sitä tosiasiaa, että lapset, niin, he tosiaan ovat parasta elämässäni. Halusin heidät, koska elämäni suuri unelma oli tulla äidiksi ja jatkaa sukua, käsky joka meihin ihmisnisäkkäisiin on koodattu. Tämä kuulostaa nyt tosi lattealta ja kliseiseltä, mutta asiaa on vaikea ilmaista siten, että se puoliksikaan tekisi oikeutta tunteen kokonaisvaltaisuudelle, syvyydelle ja kauneudelle. Sen rinnalla kaikki, ihan kaikki, jää kakkoseksi ja muuttuu merkityksettömäksi puuhasteluksi täällä äärettömässä maailmakaikkeudessa, pienen planeettamme pinnalla.

Ajoittaisista itkupotkuraivareista huolimatta! Aurinkoista viikonjatkoa, me lähdemme nyt juna-asemalle ja kohti lähikauppakeskusta, silläkin uhalla että iltapäivä on jo pitkällä ja lounaasta on kohta kaksi tuntia. Toivomuksena on, että välipalojen ja kivan tekemisen (postissa odottaa pojalle ihan oma paketti) avulla raivokohtaukset pysyvät loitolla. Ja jos eivät pysy, niin - pazienza, kärsivällisyyttä, sillä ohi se menee pahinkin kiukku.

PAROLA DEL GIORNO: rabbia (f) = kiukku Se capitati in un posto pubblico, gli attacchi di rabbia dei bambini possono essere imbarazzanti. = Lasten kiukkukohtaukset julkisilla paikoilla voivat olla nolostuttavia.