Elämäni kaunein auringonnousu

Täyttikö lapseni todella jo 9??

Se tapahtui yhdeksän vuotta ja yksi päivä sitten. Elettiin aamun ensimmäisiä tunteja, kevään valo levisi vastustamattomasti sairaalan ikkunan säleverhojen välistä, kun ensimmäinen lapseni syntyi. Olimme jo puolessavälissä raskautta päättäneet, että antaisimme hänelle nimen joka tarkoittaa aamun ensimmäistä valoa - ja sitten hän syntyi kaikista kellonajoista juuri silloin, auringonnousun aikaan kello 6.25!

Se oli ehdottomasti elämäni kaunein auringonnousu. Syntymän ajoitus tuntui lähes taianomaiselta sattumalta, ja synnytyksen jälkeen leijuin viikkokausia irti maasta, kuin olisin tehnyt jonkin käsittämättömän suuren ja harvinaisen urotyön.  Mutta niinhän se on. Vaikka meitä on yli kymmenen miljardia, vaikka lapsen hankkimisesta on tullut lähes ympäristövihamielinen teko (ainakin joiden mielestä), jokainen lapsen syntymä on kokijalleen henkilökohtainen, taianomainen ihme.

Erityisesti sen ensimmäisen. Esikoinen raivaa pioneerina tien niin synnytyskanavassa kuin kuvaannollisesti kaikessa muussa, hän ravistelee vanhempiensa elämän jokaista osa-aluetta sen perustuksia myöten. Oikestaan lapsi kääntää syntyessään äitinsä koko ajatusmaailman ympäri:


on ennen ja on jälkeen, ja se mitä oli ennen, on pientä, jotenkin latteaa ja ennen kaikkea merkityksetöntä verrattuna siihen, mitä on nyt. Niin toimii luonto: se saa meidät kiintymään jälkeläisiimme tiukemmin kuin mihinkään muuhun.

Olen nyt reilun yhden vuorokauden ajan ehtinyt ihmetellä sitä, että esikoiseni on täyttänyt jo yhdeksän. Yhdeksän! Juurihan hän syntyi ja istuin parisängyssämme jättimäisen tyynykasan ympäröimänä (ideaalin imetysasennon hakemiseksi)ja ajattelin, että mitä ihmettä on juuri tapahtunut. Kummityttö tuli virpomaan, mutta minä en päässyt edes sängystä ylös vaan hänen täytyi suorittaa virpominen makuuhuoneessa, sillä vauva halusi IHAN koko ajan juoda maitoa tai muuten tuli huuto.

Onneksi nopeasti opin imettämään seisaaltaan ja jopa kävellessäni, joten elämä siinä mielessä helpottui paljon.  Muutaman viikon päästä hän ruokaili tasaisen rytmin mukaan selkeiden taukojen kanssa, ja lopulta hän ei enää juonut äidinmaitoa ollenkaan, sitten hän jo juoksi ja puhui ja oppi lukemaan ja meni kouluun ja... Niin, nyt hän on sitä kouluakin käynyt jo vaikka kuinka kauan.

Kuin yksi vilaus vain, näin jälkikäteen ajateltuna, ja siltikin kuin ikuisuus. Vuosiin on mahtunut paljon, enimmäkseen hyviä, ihania asioita, mutta myös muutakin: huoli ja vastuun tunne lapsesta on välillä niin suurta, että sen alle ihan musertuu. Pahimpiin hetkiin ovat kuuluneet aivotärähdykseen johtanut kaatuminen portaissa Saksan-laivalla keskellä Itämerta ja ilman lääkintähenkilökuntaa, eikä siinä tilanteessa lohduttanut, että luvattiin medihelin kyllä saapuvan, jos on tarve. Toinen tilanne sieltä tummimmasta päästä on ollut lapsen neuroborrelioosi, diagnoosia edeltävä huoli oireista ja hoidon aloittamisen jälkeen siitä, paraneeko tyttö varmasti.

Ja sitten on se jatkuva, jossain mielen pohjalla lymyilevä yleinen huoli, että jotain sattuu. Kun saa lapsen, elämään astuu maailman suurin onni, mutta myös maailman suuri pelko, menettämisen pelko. Se kummittelee mielessä silloin, kun lapsi kakistelee ruokapaloja syömään opetellessaan, kun hän kolauttaa päänsä ja alkaa pahaenteisesti nuokkua olkaasi vasten, kun hän makaa sängyssä korkean kuumeen ja päänsäryn lamauttamana, kun hän juoksee vahingossa sivuilleen vilkaisematta tien yli ja auto jarruttaa viime tingassa, kun hän, no,  oikeastaan kun hän tekee mitä vain.

Eilen koko päivä oli yhtä juhlaa, kun ensin aamulla oli vuorossa onnittelupuhelu Italian isovanhemmilta, lahjojen avaaminen ja vähän hienompi aamupala, sitten saapuivat kaverit karnevaalikemuihin (joista tarkemmin kirjoitan seuraavassa postauksessa, heräsi niin paljon mieleen ajatuksia ja kokemuksia italialaisista ja suomalaisista lastensynttäreistä ja niiden eroista ja yhtäläisyyksistä). Myöhemmin iltapäivällä kakun ja kynttilöiden ääressä istuttiin taas, kun kummit, mummit, sukulaiset ja naapurit tulivat.

Aamulla lahjat odottivat keittiön pöydällä - perinne jonka muistan omasta lapsuudestani.

 Päivä oli aurinkoinen ja kirkas, täynnä kevättä ja ihastuttavaa lapsen iloa siitä, että vihdoinkin oli hänen syntymäpäivänsä! Ja kaikki tulivat mukaan juhliin, kaikki tutut rakkaat ihmiset ihan vain häntä varten, sai avata lahjoja ja syödä herkkuja niin paljon kuin halusi, muun muuassa kahta synttärikakkua.

Ilta menikin sitten lapsella ihan uudessa puuhassa, kännykkää näprätessä. Annoin vuoden verran periksi mielestäni sopivasta puhelimensaanti-iästä ja annoimme tytölle lahjaksi ensimmäisen kännykän. Hän oli alkanut toivoa sitä jo noin vuosi sitten ja nyt toive toteutui. Olen kärsien katsellut vierestä, kuinka lapset nykyään jo jopa ennen kouluikää uppoavat kännykkänsä kanssa jonnekin toiseen todellisuuteen, kävelevät näyttöä tuijottaen pitkin katuja ja unohtavat leikkiä, kun on niin kiire pidellä puhelinta. En ole halunnut, että lapseni liian aikaisiin joutuu siihen, etenkin kun olen kotiäitinä eikä kännykkäyhteydenpitoon koulun jälkeen ole ollut tarvetta. Turvallisuutta antavana yhteydenpitovälineenä kännykkä on tietysti todella hyvä, mutta peleistä ja muusta sälästä, jota kännykkä tuo mukanaan, siitä en ole niin innoissani.

Nyt hänellä kuitenkin on kännykkänsä ja voi, miten hän on siitä innoissaan! Suurin syy, miksi kännykän hänelle halusin nyt antaa,  oli yhteydenpidon helpottaminen kavereihin. Onkin heti osoittautunut, että ratkaisu oli oikea. Miten ihanaa sen täytyykään olla, voida lähettää watsapilla hassutteluja ja hyvän yön toivotuksia serkuille, suunnitella seuraavaa kyläilyä ja toivottaa heti aamulla hyvät huomenet ja koulupäivät. Äiti, tuntuu ihan kuin serkut olisivat täällä minun kanssani koko ajan, tyttö henkäisi minulle aamutuimaan (eli kuuden jälkeen, jolloin hän innostuksissaan heräsi uutta kännykkää käyttämään. Toivon mukaan alkuinnostus pian ainakin vähän laantuu...).

Se oli mahtavaa kuulla. Tiedän nimittäin, että se on hänen suuri salainen toiveensa: että serkut asuisivat ihan naapurissa niin kuin paras kaveri, että voitaisiin nähdä ja leikkiä ihan joka päivä.

On hän minunkin kanssani muutaman viestin ehtinyt vaihtamaan. Olen vieläkin ihan tunteikkaana joka kerta, kun näen puhelimen näytöllä hänen nimensä tai viestin häneltä. Se tuntuu niin oudolta, en ole vielä tottunut siihen. Että hän on jo niin iso ja käyttää kännykkää! Miksei kukaan ole kertonut, miten iso ja tunteellinen hetki se on vanhemmalle, kun näyttöön ilmestyy ensimmäistä kertaa saapuva puhelu omalta lapselta? Tai kun hän pienillä käsillään tallentaa puhelimeensa puhelinnumerosi ja kirjoittaa nimiriville ÄITI.

Tai sitten olen vain outo tässä(kin) asiassa ja ainoa, jolle tällaiset asiat aiheuttavat liikutusta. Mutta niin se vain on, minusta se on liikuttavaa, nähdä elämäni kaunein auringonnousu nyt myös kännykän näytöllä.

PAROLA DEL GIORNO: alba (f) = auringonnousu La mia primogenita è nata all`alba. = Esikoistyttöni syntyi auringonnousun aikaan.