Ensimmäinen kirja-arvosteluni, olkaa hyvä! Suvi Ratinen: Matkaystävä

Nyt se vihdoin tapahtuu. Yritän tässä saada aikaiseksi ensimmäisen kirja-arvostelun! Olen arastellut sitä pitkään vaikka luenkin 1-5 kirjaa viikossa, sillä minulla on koko ajan tunne että mitä olen muiden saavutuksia arvostelemaan. Kun nyt saisin sen oman romaanin julkaistua, niin sitten ehkä voisin olla siinä asemassa, että voin alkaa arvostella muita, niin hupsusti ajattelen.

Vaikka totta kai tiedän, että kirja-arvostelun idea on yksinkertaisimmillaan sitä, että lukija kertoo pitikö kirjasta vai ei. Ne ovat usein makuasioita, joihin vaikuttaa lukijan tausta, aikaisemmat tiedot, lukutottumukset ja moni muu asia. Ja tietysti joka kirjalla ja kirjailijalla on oma tyylinsä, rakenne- ja kertojaratkaisunsa, jotka voivat vaikuttaa onnistuneilta tai sitten ei.

Ja sitten on hyviä kirjoittajia, lahjakkaita kirjailijoita - ja erittäin lahjakkaita kirjoittajia. Näiden viimeksi mainittujen teksti erottuu kirkkaana kaikkien muiden tekstien joukossa ja siinä on tunnistettava, omaleimainen sävy, jonka huomaa jo yhdestä tai kahdesta lauseesta. Näihin kirjailijoihin lasken - ylivoimaisen suosikkini Elena Ferranten totta kai - mutta muista nykykirjailijoista myös esimerkiksi Anni Kytömäen, Pauliina Rauhalan, Donna Tarttin ja Karl Ove Knausgårdin, joista kaksi  viimeistä lukeutuu myös suosikkikirjailijoihini.

Ja nyt alan päästä asiaan (vihdoinkin, joku ehkä jo ajattelee kaiken tämän jaarituksen jälkeen), eli kirjaan josta juuri aion kirjoittaa arvostelun: Sini Ratisen Matkaystävään (Otava 2019, 345 s.). Se on kertomus nuoren naisen matkasta synnintunnon sekä oikean ja väärän pakkomielteisen jaottelun ahdistamalta kaidalta polulta leveämmille "epäuskoisten" valtateille (juuri näillä sanoilla voisin kuvata omaa romaanikäsikirjoitustani ainakin joiltakin osin!).

Mihin kategoriaan noista äsken mainituista Matkaystävän kirjoittajan sijoittaisin?


 En paljasta sitä vielä vaan aloitan valottamalla kirjan juonta ja rakennetta. Kirja on kirjailijan esikoisteos, ja siinä on esikoisteoksille tyypillisesti varmaankin hyvin paljon omakohtaista ainesta, nykyään niin suosittua autofiktiota. Tämän päättelen siitä, että kirjailijalla on teoksen minäkertojan tavoin juuret vanhoillislestadiolaisuudessa - lisäksi kirja pursuaa niin paljon sisäpiirin "tietoa" lestadiolaisuudesta eli viittauksia, vitsejä, pienimpiinkin elämän osa-alueisiin tunkeutuvan tapakulttuurin tuntemusta, että sellaista on mahdollista kirjoittaa vain jos on itsekin elänyt kyseisessä yhteisössä.

Kirjassa on minäkertoja, jonka kautta tarina koetaan. Liikutaan kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä (vuodessa 2006 ja sen tietyissä erikseen kerrotuissa päivissä) ja kertojan nuoruuden päivissä 80-luvulta eteenpäin. Aivan lopussa tulee mukaan vielä kolmas aikataso eli seitsemän kuukautta myöhemmin, eräänlainen epilogi siis.

Aikatasot vaihtelevat kirjassa mielestäni sopivasti, on helppo pysyä mukana siinä, missä ajassa milloinkin mennään, varsinkin kun aikatason vaihtuessa lukujen alussa on selkeästi tuotu esiin, mikä vuosi ja jopa kuukausi ja kuukauden päivä on kyseessä. Aikatason täsmennys on tärkeä, sillä molemmissa aikatasoissa käytetään preensensiä, mikä tuo tapahtumat mukavalla tavalla lähelle lukijaa.

Juoni kiertyy minäkertojan uskonratkaisun ympärille. Lähdetään liikkeelle nykyajasta, jolloin päähenkilö saa puhelun kotiseudultaan: hänen uskovainen lapsuudenystävänsä Järvisen Marko on kadonnut. Kadonneen vuoksi päähenkilöä lähestyvät kirjan edetessä yksi jos toinenkin lapsuuden kaveri tai kotipaikkakunnan tuttu, jopa poliisi, ja kipeät ja unohdetuiksi mielen pohjaan painellut muistot palaavat pintaan.

Lapsuudessa ja nuoruudessa päähenkilö on tiukasti uskonnollisuuteen kasvanut ja kasvatettu tyttö, mutta teini-iässä tiukkapipoisuus alkaa rakoilla, siitäkin huolimatta että ympärillä on visusti synnistä pidättäytyvä ja sääntöjen mukaan elävä tiivis ystäväjoukko ja perhe. Päähenkilö on mukana niin iltakylissä kuin keittiövuoroissa rauhanyhdistyksellä, ja tietysti hän käy seuroissa säännöllisesti kaksi kertaa viikossa.

Kyseessä ei siis ole mikään ulkopuolisuutta tuntevan erakkoluonteen mielessä kypsyvä päätös erilaisesta ratkaisusta, vaan tiukasti yhteisön elämässä mukana olevan yksilön irti riuhtaisu. Se tekee hänen ratkaisustaan kiinnostavan. Mikä oli se lopullinen motiivi, miksi hän lähti, mikä sai hänet lähtemään näennäisesti ihan mukiinmenevästä elämästä tiiviinä osana yhteisöä? Se ei kirjassa ihan kokonaan selviä, mutta lukukokemuksen kannalta asia ei ole haitallinen.

Tämä asia pohdituttaa ehkä ainoastaan minua, sillä oma taustani on, että lähdin samasta liikkeestä hyvin selkeiden syiden takia ja syvää erilaisuutta, ulkopuolisuutta ja yhteisöön kuulumattomuutta kokien. En siis tavallaan koskaan ollut oikein kasvanut ja juurtunut siihen sisään toisin kuin päähenkilö, johtuen varmasti erilaisesta perhetaustastani.  En käynyt koskaan niissä iltakylissäkään enkä kihartanut hiuksiani tai suihkutellut hiuslakkaa, jotta pääsisin nopeasti naimisiin, toisin kuin päähenkilö ja hänen ystävänsä kirjassa tekevät.

Mutta me olimme helsinkiläinen ja varmasti avaramielisempi perhe jo alunperin kuin kirjan päähenkilön pohjois-suomalainen, pikkupaikkakuntalainen perhe. Olen vakuuttunut, että lestadiolaisuudella on monia erilaisia elämäntapavariaatioita riippuen siitä, missä päin Suomea eletään, ja siksi monet pienet yksityiskohdat kirjan kuvaamassa lestadiolaisuudessa tuntuvat minulle aivan vierailta. Onko todella kyse samasta lahkosta, jopa mietin joissakin kohdissa!

Silloin esimerkiksi tuntuu siltä, kun päähenkilö lapsena opitun ajatusmallin mukaisesti pohtii, että on tärkeää säilyttää lähellään edes joku "epäuskoinen" henkilö ystävänä, jotta tähän voi turvautua sitten jos tulee hetki, että uskovaisia aletaan vainota kuten juutalaisia toisen maailmansodan aikaan. Minua hävettää. Pelottaa, että menetän nyt Raisan ystävänä. Kuka minua sitten auttaisi, jos tulisi sellainen aika, että vainottaisiin. Miten siitä selviäisin? (s. 95)

Muistan kyllä etäisesti, että "vaikeiden" aikojen pelko oli jollain tavalla läsnä uskonnossa, puhuttiin siitä että nyt Jumala on sallinut hyvät ajat uskovaisille täällä pohjoisen perukoilla, mutta koskaan ei tiedä milloin asianlaita muuttuu. Ajatus uskottomien kanssa hyvissä väleissä olosta mahdollisten vainon aikojen varalta tuntuu kuitenkin todella oudolta, en muista sellaisesta puhutun ollenkaan.

Sama juttu koskee uskovaisten miesten naureskeluja sille, että koska Suomessa kaikki politiikot juovat niin paljon alkoholia ja pehmentävät sillä päänsä, on hyvä saada uskovaisia mahdollisimman paljon politiikkaan. Jotta siellä olisi sitten järkeviäkin ihmisiä päättämässä asioista. Meikäläisistä (lestadiolaisten itsestään käyttämä nimitys) tulee vielä tämän maan presidenttejä ja johtajia, kaikki aina sanoivat. Koska epäuskoisten aivot surkastuvat ja niistä tulee tyhmiä, kun viina tappaa niiden aivosolut. (s. 271)

Ja vaikka olin lapsena ja varhaisnuorena erittäin synninpelkoinen, suorastaan sen marinoima ja pelkäsin jatkuvasti tekeväni syntiä kuten katsovani pikkukakkosta naapurissa tai kuuntelevani vahingossa liian rytmikästä musiikkia kaverilla, niin korvalappustereot, ne sentään eivät minulle koskaan olleet syntiä! Painan kuulokkeet korville. Tuntuu hienolta, tavalliselta epäuskoiselta ihmiseltä. Uskovaiselle tällaiset kuulokkeet eivät oikein olleet sopivia ---. (s. 244)

Edellisessä sitaatissa on kolmas kohta, jossa en löydä yhteyttä omaan taustaani: minusta epäuskoisuus ei ole koskaan ollut mitenkään hienoa, sen hienompaa kuin uskovaisuuskaan. Kirjan päähenkilö häpeää voimakkaasti uskoaan, eikä lahkosta lähtemisen jälkeen kerro taustastaan kenellekään, edes poikaystävälleen. Ja kaikki "maailmassa" tuntuu hänestä sitten niin hemmetin hienolta: vihdoinkin hän on kuten muut!

Häpeä nousee voimakkaasti kirjassa esille. Häpeä uskosta, häpeä siitä ettei tunne populaarikulttuuria, häpeä siitä että pitää mennä koulussa kuntosalikoppiin kun muut harjoittelevat tanssiaskelia. Ei ihme, sillä äitikin häpeää: Rohkaistun ottamaan asian puheeksi vasta kun olemme torstaina keramiikkakurssin jälkeen äidin kanssa Sokoksella.
- Onko listojen tekeminenkin sitten syntiä?
Äiti tökkää kyynärpäällä kylkeeni.
- Auuuu! parahdan, mutta äiti ei katso minua vaan ihan hätääntyneenä ympärilleen. 
Voi minua! En muistanut, ettei epäuskoisten kuullen saa puhua uskomisenasioista. (s. 21)

Hävetään, mutta kuitenkin tunnetaan ylemmyydentunnetta esimerkiksi jehovantodistajia kohtaan:
- Voi raato että on pimeetä toi noiden touhu, Marko sanoo ja alkaa matkia. - Ihan rennosti vaan ylistetään Herraa...
---
- Ihan sairaan säälittävää et ne raukat ei ymmärrä oikein, sanon enkä malta mennä vaihtamaan jumppavaatteita.
- Nehän jakelee aina joitain taiteltuja aanelosia jossain kaupungilla, että Jeesus tulee, minä sanon.
- Onneks meidän ei tarvii, Marko huokaisee ja  vetelee yhdellä kädellä löysästi soutulaitetta. Sen touhu näyttää vähän kömpelöltä farkut jalassa.
- Joo, eikä tarvii heilutella seuroissa mitään tuohuksia ja suitsukkeita, sanon ja muistelen uskontotunnin vierailua ortodoksikirkkoon.
- Sitä saa vaan istua ihan rauhassa ja siinä se, Marko sanoo.
- Meidän usko on niinku ihan asiallista, se ei häiritse ketään, sanon ja kurkotan soutulaitteen kahvaa.
- Eikä siinä ole mitään turhaa, Marko sanoo. 
---
- Ne [muut] on valinneet niinku väärän tien, omavanhurskauden... ja kadotuksen. 
(s. 148)

Itselleni niin ylemmyyden kuin häpeän tunne tässä asiassa oli vieras, ja äitikin päinvastoin otti uskomisen esiin täysin ilman mitään suodatinta missä tahansa. Sitä joskus häpesin!

En ole koskaan osannut vertailla asioita sillä tavalla, että maailmassa olisi hienoa ja lestadiolaisuudessa noloa, vaan jo liikkeeseen kuuluessani ajattelin ja nyt, oltuani jo 20 vuotta siitä irtautuneena ajattelen yhä, että ihmisen tulisi osata olla hyvällä tavalla ylpeä omasta elämänkatsomuksestaan, oli se sitten mikä tahansa - mutta ei ylimielinen!

Olihan se harmittavaa, kun ei tiennyt elokuvista ja musiikista, mutta ei sentään häpeällistä. Häpeän pilkahdus on silti osittain tuttua, alakoulussa en kehdannut perheeni uskosta kertoa (mutta siinä iässä mikä tahansa erilaisuus hävettää), ja joskus se pulpahti esiin ruuhkabussissa matkalla seuroihin, se koko pitkä haitaribussi 65A täynnä lestadiolaisia kuin sillit purkissa - ei kai kukaan vain yhdistäisi minuakin niihin. Kun kaikki aina niin puhuivat siitä miten "maailman lasten" osalta tulee sitä pilkkaa, niin kai minäkin ajattelin että jotain hävettävää tässä täytyy olla.

Mutta mitä hävettävää ja mitä pilkkaa, ja mitä väliä vaikka sitä tulisikin? En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Jos on varma ja onnellinen omasta vakaumuksesta, ei siinä kenenkään pilkka haittaa. Mutta lestadiolaisuudessa maailmassa mutta ei maailmasta -ajattelu ja pilkan kohteeksi joutumisen kokemus elää vaan niin vahvana. Isojen perheiden ja lahkolaisuuden leiman mukana tuoma häpeä sekä toiseuden tunne koko muuta maailmaa kohtaan ovat niin oleellinen osa uskontoa, että sitä kautta kirjankin näkemykset totta kai ymmärrän. Itse olen kai vaan ollut alusta asti niin erilainen, toivoton kerettiläinen lapsesta asti!

Sen sijaan monet monet muut asiat kirjassa ovat tuttuja. Suviseurakentällä vallitseva onnellinen joukkohuumatunnelma (tässä me kaikki olemme nyt yhdellä koolla, me ainoat oikealla tavalla uskovat; jos maailmanloppu tulisi nyt, pääsisimme kaikki yhtenä joukkona taivaaseen), reipas talkoohenki asiassa kuin asiassa  myyjäisineen, pullanleipomisineen ja kioskivuoroineen, vierauden tunne MM-juhlinnan huumassa 1995 ja samalla ihmeellinen hämmennys siitä, että tässä asiassa me yhtäkkiä voimme olla niin kuin muutkin, juhlia jääkiekkoilijoita.
Väenpaljous seurakentällä paisuu, tiivistyy itseensä. Me kaikki olemme ihan lähellä toisiamme ja meitä on paljon, huumaava runsaus. Iholle ja lihalle, luihin ja ytimiin, painuu tuntu että meikäläisiä on näin paljon, tungokseen asti, ja että vieras maailma on kaukana, ettei sitä oikeastaan olekaan. 
(s. 170)

Iltakylien tärkeys, hiuslakkapilvet ja sallittujen kauneusvälineiden pähkäily (onko apteekista ostettu peitepuikkovoide vähemmän syntiä kuin kosmetiikkaosaston nestemäinen meikkivoide), kotona kuvattujen videoiden viehätys liikkuvan kuvan ainoana sallittuna muotona monitorista, ei vahingossakaan televisiosta, musiikkilajien häilyvä, veteen piirretty raja, jonka suhteen kuitenkin jokaiselle uskovaiselle on kehittynyt lähes yliluonnollinen herkkyys erottaa maailmallinen uskovaiselle sopivasta musiikista, niissä on jotain niin syvästi tuttua että usein kirjaa lukiessa hymyilytti.

Musiikkiasiaa käsitellään kirjassa paljon. Lainauksia on runsaasti niin virsistä kuin suomipopista, isänmaallisista marssilauluista jopa niin paljon, että hyppäsin usein niitä yli. Noin poliittissävyisiä marssilauluja en itse muista kuunnelleeni, mutta marssimusiikin aseman sallittuna rytmimusiikkina kyllä muistan, niitä sisarukseni soittivat meilläkin kotona joskus ja minullakin oli kasetti tai pari. Ja se Petri Laaksosen musiikki! Se oli juuri siinä hiuksenhienolla mutta jokaisen uskovaisen tutkan havaitsemalla rajalla, että onko se sallittua vai ei. Joku kappale varmasti meni liian maailmalliseksi, kun oli niin viiltävän kaunista ettei voinut olla muuta kuin syntiä... Ja muuten, hänen musiikkinsa kuuntelua pystyin kyllä jatkamaan senkin jälkeen, kun hän "paljastui" homoseksuaaliksi, toisin kuin kirjan päähenkilö ja hänen ystävänsä.

Monesti kirjaa lukiessani mietin, miten nämä kaikki pikku viittaukset ja kielikuvat mahtavat avautua lukijalle, joka ei lestadiolaisuuden opillisista asioista juurikaan tiedä, puhumattakaan sen lukemattomista tapakulttuurisäännöistä ja niiden tuhansista vivahteista. Minulle kirja oli hauska lukukokemus pitkälti koska aihepiiri on niin tuttu ja juurikin koska pystyin bongailemaan sieltä näitä itsellenikin joskus läheisiä ja nyt lähinnä huvittavia elämäntapasääntöjen pohdintoja ja kiertämisiä. Onko se hauska lukukokemus lukijalle, joka ei näitä asioita tunne? Varmasti silloin on, jos on kiinnostunut tutustumaan lestadiolaisten elämään, mutta jos aihepiiri ei kiinnosta niin takkuiseksi menee.

Sitä pähkäilyä synnistä ja sallitusta ja uskottomien ja uskovaisten erojen alleviivaamista kun on niin paljon että välillä minuakin jo kyllästyttää. Asiaa varmaan on haluttu tietoisesti toistolla korostaa, mutta vähempikin olisi ehkä riittänyt.

Kirjan tarina tarjoaa toki ajattelemisen aihetta muiltakin kanteilta. Se on esikoisromaanille tyypilliseen tapaan selkeästi kasvukertomus, eikä ollenkaan huonoimmasta päästä.  Se on kertomus erilaisuuden ja toiseuden tunteesta, epätoivoisesta halusta olla kuten kaikki muut. Rakenne on hyvä ja hallittu, kieli on helposti luettavaa, dialogi pääosin uskottavaa ja kertomus pysyy kasassa, sillä on selkeä runko ja kaari.

Loppu jätti minut jotenkin hieman pettyneeksi.  Kadonneen matkaystävän eli Järvisen Markon arvoitus toki ratkeaa, mutta toivoin koko ajan, ettei kirjassa tasaisin välein esiin tuotu ajatus siitä, että "uskon kieltäneet" entiset lestadiolaiset jossakin vaiheessa kuitenkin elämässään mokaavat, toteutuisi päähenkilön kohdalla. Mutta sitten hän kuitenkin menee sen tekemään, mokaamaan eli pettämään poikaystäväänsä, ja vielä ääh, minkä tyypin kanssa ja sammuu sitten pensaikkoon. Ja siihen asti rakennettu elämä särkyy, minkä toisaalta saattoi aavistaa jo alusta asti siitä, ettei poikaystävän nimeä missään vaiheessa tuotu esille vaan hänet oli etäännytetty pelkäksi poikaystäväksi.

Pettämisen paljastuttua poikaystävä sanoo lauseen, johon kulminoituu paljon kirjan teemaa eli (turhaa)häpeää uskosta:
- Mitä se kertoi? kähisen.
- Ihan tarpeeksi.
- Kertoko sekin että se on ihan totta?
- Mikä?
- Ettö oon ollut...meikäläinen...
- Mitä?
- Niinku lestadiolainen.
- Jumalauta mitä sillä on merkitystä mutta sä petit mua! poikaystävä huutaa. 
(s. 338-339)

Niin, se lukijan näkökulmasta kestämättömän hölmöltä tuntuva taustan salailu päättyy. Tajuatko nyt, mikä oikeasti on tärkeää, tekisi mieli päähenkilölle tässä vaiheessa huutaa. Rehellisyys, avoimuus, se että ei haavoita ja petä toista, millään muulla ei ole väliä.

Viimeinen luku on uuden alun kuvausta. Mielestäni loppu jää vähän tököksi, se on ainut kohta jossa hallittu kokonaisuus hieman särkyy ja tulee tunne, että päähenkilön tarina loppuu kuin seinään.

Matkaystävä on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja sen tekijä Suvi Ratinen lahjakas kirjoittaja! Mielenkiintoinen huomio lopun kiitostekstissä oli, että Otava oli kiinnostunut ensimmäisestä luonnoksesta jo vuonna 2012, ja ilmeisesti aika monen tai ainakin aikaavievän muokkauksen jälkeen käsikirjoituksesta syntyi romaani nyt eli vuonna 2019. Se on pitkä aika ja osoittaa taas kerran, kuinka pitkiä romaanin syntyprosessit ovatkaan. Omaa romaaniani olen nyt työstänyt kohta kaksi vuotta, ja jos se on tuntunut pitkältä ajalta, niin ei tunnu enää. Tosin minulla ei ole sellaista ylellisyyttä kuin Ratisella eli kustantamon vihreää valoa tukenani,  vaan kirjoittamiseni on yksinäistä ja epävarmaa puurtamista: onko minusta tähän, onko tekstini hyvää, onko tarinasta mihinkään?

Huomaan tässä vaiheessa, että ensimmäinen kirja-arvosteluni ei ole tainnut sujua kovin hyvin. Siitä on ensinnäkin tullut aivan liian pitkä, ja toiseksi en ole voinut olla ujuttamatta sekaan omia ajatuksiani ja kokemuksiani, niitäkin aivan liikaa. Aihe vain vei mennessään, enkä tietysti aiokaan tätä kirja-arvostelupuuhaa ruveta liian tosissaan ottamaan. Jos ajatus rönsyilee niin antaa mennä, muut tekevät sitten ne hienot, hallitut ja viralliset arvostelut, olkoon se mottoni kirja-arvosteluissa.

Jos sinulla lukijani herää ajatuksia tästä arvostelusta, otan mielelläni palautetta ja rakentavaa kritiikkiä vastaan.

PAROLA DEL GIORNO: recensione del libro (f) = kirja-arvostelu Evvivà, ho appena scritto la mia prima recensione del libro. = Eläköön, tein juuri ensimmäisen kirja-arvosteluni.