3 X baby blues

Onko vähän outo olo - kuvassa esikoisen kanssa ensi päiviä kotona.

Mieli on ihmeellinen kokonaisuus. Ajatuksemme ja tunteemme, koko aivotoimintamme ja sisäinen kokemusmaailmamme - mieli -  se elää omaa elämäänsä, ajattelee mitä tahtoo, haluaa koko ajan jotain muuta ja uutta vaikka olisi juuri saanut puoli valtakuntaa, oikkuilee inhottavasti ja poukkoilee vielä pahemmin.

Kadehdittavia ovat he, jotka oppivat kontrolloimaan mieltään, kaikki mielenhallinnan ammattilaiset, joogit tai muuten meditoivat! He jotka elävät sen taidon ja periaatteen mukaan, että mitä vähemmän kaipaat ja ajattelet, sen onnellisempi olet. Tai ehkäpä parhaimmassa asemassa ovatkin he, jotka eivät edes aseta onnea päämääräkseen, vaan muunlaisen rauhan, kyvyn lakata haluamasta mitään, hetkessä elämisen ja tyyneyden riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Mieli on hauras. Meillä kaikilla on, vaikka useimmat eivät niin tunne tai ajattele. Ja mielen haurauden ymmärtää vasta sitten, kun se tulee kohdalle, omalle tai läheisen ihmisen.

Itselläni on kokemusta mielen hauraudesta, myös omalle kohdalle sattuneesta:

Lähimmäs mielen haurauden tajuamista olen päässyt lasteni syntymien jälkeen, kun olen ollut hormonien vuoksi herkässä tilassa, sellaisessa jossa tajuan, että nyt ollaan liu`uttu jonnekin etäämmäs siitä mikä on "normaalia", mielen rajat ovat venyneet niin että tuskin olen niitä tuntenut. Kuin aineettomassa tilassa olisi leijunut, ajatukset ovat kuin jähmettyneet ja niihin on tullut pohjattomia melankolian sävyjä, ja kaikki se on heijastunut todelliseen maailmaan alakuloisena värien haalistumisena, kuin sumean linssin läpi näkemisenä, kyynelistäkö kastuneena.

Synnytyksen jälkeen on mieli herkkänä. Näin isosiskoni ja muut ennen minua äidiksi tulleet varoittelivat, kun odotin ensimmäistäni. Olin siis varautunut siihen ja odotin mielenkiinnolla, että mitä sieltä tulisikaan.

Kaikki voi itkettää. Voi masentaa. Juuri syntynyt lapsi voi tuntua vieraalta, oudolta, jopa rumalta ja vastenmieliseltä. Kaduttaa kaikki. Eikä huvita mikään. Jotain tällaista kuvittelin etukäteen, sillä niin olin kuullut, että baby blues usein ilmenee.

Mutta sittenkään en osannut varautua siihen, mikä minua odotti.

Esikoisen saamisessa kaikki oli niin uutta, mullistavaa ja ylitsevuotavaa, että hyvä jos onnistuin tunteistani edes jotain tolkkua saamaan. Jo itse synnytys oli niin ihmeellinen ja voimallinen kokemus, että sen jäljiltä olin kuin jossakin pienessä onnenhuumassa. Kävelin kuin jalat vähän irti maasta, ja kun kävelin ensimmäisiä kertoja kadulla ilman vauvaani, ajattelin että tässä minä vaan menen, supernainen, eikä kenelläkään ole aavistustakaan että olen juuri synnyttänyt, tehnyt sellaisen ainutlaatuisen ihmeellisen teon (enkä päästänyt mielen vierellenikään faktaa, että vauvoja syntyy maailmaan joka sekunti...että se siitä ainutlaatuisuudesta - maailman mittakaavassa).

Vastasyntyneen unta. Esikoinen parin viikon ikäisenä.

Joitakin päiviä synnytyksestä yhtäkkiä se sitten iski. Siihen asti niin ihana ja ymmärtävä mieheni muuttui eräänä iltana silmänräpäyksessä maailman kauheimmaksi sovinistiksi, joka ei ymmärtänyt yhtään uutta elämäntilannettamme, minun asemaani ja tunteitani, ei toiveitani eikä näkökohtiani, ei oikeastaan yhtään mitään mistään.

Muistan vieläkin sen hetken kirkkaasti. Erityisesti muistan tunteen. Yhtäkkisen täydellisen varmuuden siitä, että mieheni oli minulle täysin väärä mies. Hän ei ymmärtänyt minua ollenkaan. Ei ollenkaan. Ajatus oli hirvittävä, se täytti minut paniikkia lähtelevällä tyhjyydellä. Itkin valtoimenani, huusin miehelleni täyttä kurkkua kaikkea sitä mitä ajattelin hänestä, syydin tyhjyyttä ja paniikkia ulos itsestäni.

Miten olinkin saattanut mennä naimisiin tuollaisen järkyttävän ihmisen kanssa, joka seisoi vain oviaukossa ja toljotti minua joka istuin sängyllä imetystyynykasaan nojaten enkä päässyt siitä ylös kun koko ajan piti imettää. Ja nyt meidät oli vielä sidottu yhteen vanhemmuudella, meillä oli yhteinen lapsi joka meidän pitäisi pystyä hoitamaan - mikä kauhea kohtalo minulle sekä tälle pienelle kauniille vauvalle, joka oli oikeastaan niin suloinen että se sai minut itkemään yhtä paljon kuin tunnekylmä tyhmä aviomieheni, ehkä säälinkin lasta jolle oli sattunut niin aivoton isä.

En todellakaan enää muista, mikä sai minut tuntemaan noita hyökyviä vihan- ja ärsytyksentunteita miestäni kohtaan ja pohjatonta väärinymmärretyksi tulemisen tunnetta. Todennäköisesti se liittyi johonkin sellaiseen, että hän oli ostanut vääränmerkkistä jogurttia, unohtanut viedä lautasensa tiskikoneeseen tai korkeintaan valinnut sanansa väärin yrittäessään lohduttaa minua siinä, etten päässyt koirien kanssa lenkille lähtiessäni lähimetsän reunaa pidemmälle, kun jo tuli kotoa soitto että tule takaisin, vauva itkee.

Itkin hänen ymmärtämättömyyttään kokonaisen illan, ja kaikki mieheni yritykset rauhoitella minua vain pahensivat tilannetta - tietenkin. Olin maailmassa nyt täysin yksin, tästä lähtien olisin, tai ei, olihan minulla onneksi tämä ihana pikkuinen elämässäni, onneksi edes hän. Itkin sitäkin että lapseni oli niin ihana, itkin sitä että synnytykseni oli mennyt niin ihanasti ja voimaannuttavasti, itkin kaikkia niitä ihania perheenjäseniä ja sukulaisia jotka olivat käyneet meitä katsomassa viime päivinä ja tuoneet kukkia, itkin kaikkea sitä hyvyyttä ja ihmisten välistä solidaarisuutta, joka maailmassa oli.

Mieheni idioottimaisuus oli saanut minut itkemään ihan kaikkea, myös ja etenkin kaikkea kaunista. Ja tiedostin, että kaikki tämä ei ollut sitä "normaalia",  en tuntenut itseäni ja mieltäni, olin joutunut kuin paksuun nesteeseen jossa eteneminen on kankeaa ja vaikeaa, hyvä jos hengittää pystyi.

Jossakin vaiheessa keskellä "kauhean" mieheni aiheuttamaa itkua nukahdin, ja ensimmäistä kertaa päiväkausiin nukuin enemmän kuin kaksi tuntia kerrallaan. Oikeastaan nukuin kokonaiset kuusi ja puoli tuntia syvää, katkeamatonta unta, ja hätkähdin hereille vasta kun kello kävi jo sydänyön viimeisiä tunteja. Lapseni! Oliko hän enää elossakaan? Olihan hän, nukkui rauhallista vastasyntyneen unta jossa vauva yhä vierailee siinä syntymättömien salatussa maailmassa, johon he joskus tuntevat niin suurta halua jäädä että heitä saattaa joutua herättelemään ja muistuttamaan, että he ovat syntyneet jo ja on aika syödä.

Herätin siis lapseni ruokailemaan, ja sen jälkeen jatkoimme uniamme pitkälle aamuun. Herätessäni mielenkuohu oli poissa, katselin vieressäni nukkuvaa miestäni enkä voinut ymmärtää, miksi olin edellisenä iltana nähnyt hänet niin huonossa valossa. Hänhän oli niin ihana ja hyvä mies, teki kaikkensa eteeni ja nyt myös pikkuisemme. Yritin saada kiinni edellisillan vihan langasta ja syistä, mutta en siinä onnistunut.

Seuraavan päivän ja muistaakseni sitä seuraavankin itkin sitä, että olin ollut niin ilkeä ja julma miehelleni, vaikka hän kuinka vakuuttelikin ettei häntä haitannut eikä hän edes muistanut enää koko juttua (hänkin oli varmaan lukenut jostain isäoppaasta babybluesista...).

Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että se oli minun babybluesini hetki: äärimmäisen tunnepitoinen, epärationaalinen tila, jossa mieli todellakin on herkkänä.

Sairaalassa esikoisen kanssa oli hymy herkässä.

Kotona jo vähän väsytti ja mitä lie mielessä tässä kuvassa liikkui...

...tässä ei taida enää liikkua mielessä mitään. Kiitos miehelleni kuvasta jossa olen kyllä niin kuvauksellinen!

Seuraavan lapsen kohdalla osasin mielestäni siis varautua paremmin. Olihan minulla nyt kokemusta. Mutta babybluesista hänen kanssaan tulikin täysin erilainen kuin olin osannut kuvitella. Se tuli jo kahden päivän päästä synnytyksestä, päivänä jolloin meidän oli määrä päästä kotiin sairaalasta. Ja sen aiheutti odottamaton, pelottava tapahtuma.

Mieheni ja esikoinen olivat juuri tulossa hakemaan meitä sairaalasta, mutta ensiksi he kävivät koirien kanssa kävelyllä. Pikku kävely vain, nopeasti pois alta, tytölle potkupyörä ja menoksi! Mutta silloin juuri se tapahtui. Pyörän eturengas tökkäsi pihatien kuoppaan, siihen johon lyhyt alamäki päättyi ja vauhti katkesi kunnolla - tyttö lensi pyörästä ja kolautti päänsä pihantien kivimurskeeseen.

No onneksi oli Jorvin sairaalassa päivystys lähellä, ja niin vauvanhakureissu muuttui päivystysreissuksi aivotärähdyspotilaan kanssa. Sain puhelun tapahtuneesta kun he olivat matkalla sairaalaan, mies laittoi tytön soittamaan ja niin kuulin sekavaa, hentoa lapsenääntä joka yritti selittää että pää osui johonkin.

Siinä tilanteessa ja hormonitasoissa puhelu aiheutti kauhean shokkireaktion. Kun sain isän langan päähän, romahdin ja raivosin hänelle niin, että koko lapsivuodeosaston henkilökunta sen varmasti kuuli. Isäraukka, mitähän lie siellä kotona toilaillut kun sellaiset sapiskat sai...

Reaktioni oli ehkä ylimitoitettu, mutta sillä hetkellä tuntui kuin koko maailma olisi luhistunut. Pelon-, syyllisyyden- ja suuttumuksen tunteet tapahtuneesta vyöryivät ylitse eikä minulla ollut mitään mahdollisuuksia hallita niitä.

Olin jättänyt pienen tyttöni ilman äitiä, joutunut luovuttamaan vastuun hänen hoitamisestaan muille ja lähtenyt sydän syrjälläni synnyttämään uutta vauvaa (vaikka minulla oli jo hänet, ihana esikoiseni, eikö hän riittänytkään minulle), kaikki jo sinänsä naisen mielessä herkkiä asioita ja olin jo valmiiksi puolustuskyvytön järkyttäviä asioita vastaan, ja sitten sinä aikana piti vielä tapahtua jotakin niin pelottavaa.

Se oli babyblues-hetkeni. Itkin täysin pidäkkeitä koko sen ajan, kun odotin miestä ja lasta saapuvaksi päivystykseen, olin täysin uupunut ja ajattelin että juuri tällaisten asioiden takia olisi parempi ollut jättää lapset hankkimatta, tämän raastavan huolen ja pelon. Ja nyt minulla kaiken lisäksi oli kaksi lasta, joiden puolesta pelätä, huoleni ja menettämisenpelkoni olivat kaksinkertaistuneet kertaheitolla.

Sitten jätin vastasyntyneen vauvani kätilöiden vastuulle (oih, ja sekin oli repiä minua kahtia, sain esimakua jatkuvasta riittämättömyydentunteesta sen vuoksi, että joutuu jakamaan aikansa ja huomionsa useamman lapsen kesken) ja kävelin maanalaista käytävää (loputtoman tuntuista), synnytyssairaalasta päivytyssairaalan minua opastavan sairaanhoitajan perässä. Jaksatko sinä, hän kysyi minulta vaikka ei olisi tarvinnut, olisin jaksanut kävellä vaikka maailmaan ääriin, minne vain ollakseni pääni kolhauttaneen lapseni tukena, viis siitä että olin synnyttänyt puolitoista vuorokautta aikaisemmin.

Onneksi aivotärähdys oli lievä, se meni ohi komealla kuhmulla, muutaman tunnin puuroutuvan puheen ja väsymyksen jälkeen. Pääsimme palaamaan kaikki neljä yhdessä kotiin sinä iltana. Tunnemyrskyt olivat laantuneet, eikä niitä sitten enää niin ilmaantunutkaan. Tai jos ilmaantuikin, niin en enää niitä muista eli eivät merkittäviä olleet jos niitä oli.

Pari tuntia keskimmäisen synnytyksen jälkeen olin näin "pirtsakka".

Ja tässä kuvassa on jo selvitty esikoisen aivotärähdyksen aiheuttamasta säikähdyksestä.
Ensimmäinen kuva kotona jossa minä olen vauvan kanssa.

Kolmas babybluesini oli perinteisempi tapaus. Meni se kolme, neljä vuorokautta synnytyksestä, olimme kotona jo vauvan kanssa, olin onneni kukkuloilla ihmeellisen hyvin menneen vesisynnytyksen jälkeen ja iloinen siitä, että olin nukkunut yöt aivan kuin minulla ei olisi mitään vauvaa ollutkaan, siis pitkiä yöunia ja hyvin.

Vauva nukahti illalla yöunille, heräsi muutaman kerran syömään ja nukahti aina saman tien syötön jälkeen, ja tätä jatkui koko hänen vauvavuotensa ajan, joka ikinen yö. Hänen unirytminsä oli jo ensimmäisestä sairaalayöstä lähtien sellainen, että enin uniaika sijoittui yöhön. Se oli minulle jotain käsittämättömän ihmeellistä.

Olin pelännyt kolmannen lapsen saamista, elämältä liikaa ahnehtimista, olihan minulla jo perinteiset perheen ainekset kasassa eli tyttö, poika, farmariauto ja koira. Olin pelännyt että vauva valvottaa, vaatii kaiken ja tekee elämästämme sietämätöntä, mutta sitten heti ensi hetkistä kävi ilmi, ettei se ollutkaan niin, päin vastoin, hän teki siitä täydellistä täyttämällä sen hänen kokoisensa kolon joka perheessä siihen asti oli ollut.

Mutta sen suuren onnen rinnalle hiipi selittämätön alakulo. Olin yhtäkkiä surullinen aivan kaikesta: tyhjentyneestä kohdustani, roikkuvasta vatsanahasta, heikkovoimaisen ja ohuen näköisistä reisistäni, jotka taas näkyivät kun vatsa oli poissa, siitä että raskaus oli ohi ja että kohtuni ei ehkä koskaan enää olisi täysi...

Kirjoitin aiheesta tunteellisia runoja, kirjoitin ja itkin. Esimerkiksi tällaisen:

Kutistuva vatsa, roikkuva nahka, paisuvat rinnat ja vuotava kohtu. 

Tutisevat jalat ja varovaiset askeleet, 

vihloo ja pakottaa sieltä, mistä juuri avasi tiensä maailmaan uusi elämä. 

Olen hauras, uupunut ja hidas; toisaalta vahvempi kuin koskaan. 

Olen juuri synnyttänyt, olen supernainen, se oikea eikä mitä lauluissa kuulee. 

Lyhennän bola-korun nauhaa ja pakkaan äitiysmekkoja pois. 

Myös mieli tutisee, vuoroin paisuu ja kutistuu, silmät vuotavat kyyneliä 

joiden lähde on haikea, valtava, ansaitsematon onni:  täydellinen lapseni, vielä tämä yksi.

Maito nousee, rintoja kihelmöi. Kun kumarrun poimimaan pudonneen sukan - nyt pystyn taas ongelmitta sen tekemään - minusta valuu sekä kyyneleitä että maitoa lattialle.

Kaikki minussa on äkkiä taas niin pientä. Missä mahani on, missä potkut. 

Ikävä vihlaisee. 

Vatsani, kohtuni, lienetkö koskaan enää täynnä.

Sinä potkit nyt sylissäni, kohtu vielä vuotaa, mutta kohta sinä jo juokset sylistäni leikkeihin 

ja hyvä onkin niin. Olit kokonaan minun vain silloin kun kannoin sinua sisälläsi. 

Nyt on aika hoivata, kannustaa kasvuun, hitaasti päästää irti, 

onneksi kuitenkin hyvin hitaasti. 

Ja rakastaa, rakastaa, rakastaa, rakastaa. 

Se oli oikeastaan aika klassinen babyblues. Olin surullinen ja haikeanonnellinen yhtä aikaa, yhtä yltäkylläisesti molempia. Ja tiedostin koko ajan, että tämä ei ole normaali mielentilani, tämä on aivojen aikaan saamaa lievää masennusta. Välillä mietin, milloin normaali mieleni palaa vai palaako ollenkaan, jos tämä onkin alkua synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Joskushan käy niinkin. Ja tiedostin, että juuri tällaista se olisi, se kun masennus alkaa, tällaista on kun kosketus ja hallinta mieleen alkaa hitaasti kadota...

Mutta niin vaivihkaa kuin oli tullutkin, se meni oli ohi. Kaikkea hetkeksi leimannut melankolisuus hävisi, tunteet tasoittuivat ja jäljelle jäi tavallinen täyteläinen vauva-arki.

Baby bluesin kohdalla voikin myös lohduttautua sillä, että se on tavallaan hyvin luonnollinen, suuren elämänmuutoksen aiheuttama tila mutta myös luonnon tarkoittama herkistyminen, jotta äiti herkistyy vauvan tarpeille. Yleensä babyblues tulee muutama päivä synnytyksen jälkeen ja menee ohi päivissä tai viimeistään parissa viikossa. Synnytyksen jälkeinen masennus on syvempää eikä mene ohi niin nopeasti, ja siihen voi usein tarvita ammattiapua.

Kuopuksen syntymän jälkeen kuvissa on paljon iloa ja onnellinen äiti...

...mutta joissakin kuvissa katseessani on pysähtynyt kaiku. Kuten tässä!

Olen päässyt vähällä mitä babybluesiin tulee, tiedän sen. En voi kuvitellakaan, millaista on olla oikeasti masentunut, voin vain yrittää eläytyä ja ymmärtää heidän tuskaansa, joilla on siitä kokemusta. Mutta tavallaan olen kiitollinen kokemuksistani synnytysten jälkeen, sillä niiden kautta tiedän edes vähän, millaista on kun mieli järkkyy ja katoaa jonnekin tavoittamattomiin, karkaa avaruuteen tai jähmettyy sementtiin, sillä juuri noilla kahdella tavalla voisin kuvailla tuntemuksia babybluesin aikana, niitä lukuisia tunteita ja outoja ajatuksia, joita herkkä mieli tuottaa - se todellakin elää joskus aivan omaa elämäänsä.


PAROLA DEL GIORNO: "Baby blues" significa uno stato di lieve malessere psicologico dopo il parto, ma non è da confondere con la depressione post partum, i cui sintomi sono più intesi e duraturi. =
Baby blues tarkoittaa lievää psyykkistä pahan olon tilaa synnytyksen jälkeen. Sitä ei pidä sekoittaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jonka oireet ovat vahvempia ja kestävät pidempään.