Automatkoja lähelle ja kauas - pysyykö takapenkki tyytyväisenä?

Viime kesänä autossa kohti Helsinkiä. Matka oli vielä alussa eli mukana on
Roomasta ostettua pizza biancaa, lasten suosikkievästä. 
Suomen sää ei lakkaa yllättämästä. Tällä kertaa tuli takatalvi: miinusasteita, viisi senttiä lunta ja jäätyneitä tienpintoja mökkipaikkakunnallemme Oraviin juuri kun suunnittelimme mökkiviikonloppua  - kesärenkailla. 

Olimme sen verran varovaisia, että lykkäsimme mökille lähtöä lauantaiaamuun, jolloin säätiedotukset lupailuvat plussakelejä. Tiedossa oli siis varsin lyhyt mökkiviikonloppu. Ei siinä mitään, tekeväthän monet päiväreissujakin mökille, mutta meillä mökkimatka on sen 380 km pitkä ja kestää pysähdyksineen viitisen tuntia. 

Se tarkoittaa, että kahden vuorokauden aikana matkustimme autossa noin kymmenen tuntia. Mökkimatkaksi ehkä pitkä, mutta -  kaikkeen tottuu. Nykyisin, kun mukana ei ole enää imeväisikäistä eikä sinappikakkakonetta, matka menee yhdellä pysähdyksellä yleensä Juvan tienoilla menomatkalla ja Heinolassa paluumatkalla. 

Tämän viikonlopun ajomatkat sujuivat oikeastaan ällistyttävän jouhevasti, melkein tuntui kuin juuri oltaisiin lähdetty niin oltiinkin jo perillä. Ja koska oli jäävaara enkä uskaltanut ajaa, mies ajoi koko matkan ja sain luettua 568-sivuisen huikean romaanielämyksen, Alice Zeniterin Unohtamisen taidon, sukupolviromaanin Algeriasta Ranskaan paenneesta perheestä. 

Illuusio nopeasta ajosta johtui tietenkin siitä, että vertailukohtana meillä on edellinen pitkä autoreissumme viime kesältä:



Automatka Roomaan ja takaisin. Vähän vajaan 400 kilometrin mökkimatka ei tunnu missään 3000 kilometrin Helsinki-Rooma välimatkan rinnalla! 

Olemme reissanneet Roomaan autolla jo ennen lapsia ja jatkoimme samaa tahtia heidän syntymänsä jälkeen. Joskus lähdön kynnyksellä on saattanut vähän hirvittää, erityisesti kun kyseessä on ollut kunkin lapsen ensimmäinen Rooman-automatka, mutta niin vain olemme aina saaneet huomata, että kyllä ne pitkät automatkat vaan onnistuvat, olipa kyydissä yksi, kaksi tai kolme lasta. Tai yksi tai kaksi koiraa. 

Niin, koirien takia alunperin aloimme matkoja autolla tehdä, mutta nopeasti huomasimme että onhan tässä tunnelmaa ja tenhoa muutenkin. Koirien ansiosta meille avautui aivan uusi maailma, hitaan matkustamisen maailma, ja onpa onni että niin kävi! 

Lentokoneella matkustaminen on tietysti nopeaa ja kätevää, mutta siitä puuttuu kokonaan se hitaan siirtymisen tuoma verkkaus, joka rauhoittaa mieltä ja saa unohtamaan kaiken kiireen. Jos matka hidastuu ruuhkaan, lehmälauman tienylitykseen tai niin nätin näköisen pikkukylän näkemiseen, että on pakko pysähtyä nauttimaan siellä jäätelöt, niin mitä sitten. Jokainen noista asioista on omalla tavallaan pieni elämys, ne ruuhkatkin, kun oikean asenteen ottaa. 




Kuten sillä kerralla, kun saksalaisella metsämaisemia halkovalla moottoritiellä jouduimme odottelemaan kaksi tuntia edellä tapahtuneen onnettomuuden jälkien siivoamista. Oli kesähelle, niin että autosta oli pakko purkaa ulos sekä lapset että koira, ja niin me nautimme eväitä tien varressa ihmetellen vieressä kohoavaa jylhää vehreää metsää jättimäisine lehmuksineen ja poppeleineen. Tutustuimme vähän myös edellä pysähtyneisiin saksalaisiin ja seurasimme sivusta, kuinka hermonsa menettänyt korkokenkäinen nainen kipitti ties kuinka pitkälle tietä eteenpäin saadakseen selville pysähdyksen syyn - ja sitten hän juoksi kahta kauheammin takaisin kun oli saanut edeltä kuulla, että ruuhka oli purkautumassa ja autojonon kärki lähtenyt jo liikkeelle. 

Hän oli hiestä märkä ja varmaankin ylenmäärin stressaantunut juostuaan kuumalla asfaltilla satoja metrejä  - sen sijaan että olisi istahtanut hänkin tien varteen nauttimaan hetkestä, kuuntelemaan metsän linnunlaulua ja antautumaan sen varsin vapauttavan tunteen edessä, että oli tapahtunut jotakin jolle ei mitään mahtanut eikä sille tarvinnutkaan itse mitään tehdä.

Olemme tietenkin onnekkaita siinä, ettei kukaan perheenjäsenistä kärsi matkapahoinvoinnista. Se on ensimmäinen ja tärkein ehto tällaisten matkojen onnistumiselle. Lisäksi jokainen lapsemme on viihtynyt autossa vauvasta asti, ja tietysti he ovat siihen vauvasta asti tottuneetkin. Jos vauvalla ei ole ihan pienestä pitäen tottumusta pitkiin automatkoihin, on varmasti paljon vaikeampaa häntä siihen myöhemmin enää totuttaa. Jonkin verran vaikuttaa myös lapsen temperamentti - jotkut lapset vaan viihtyvät paremmin paikoillaan kuin toiset. 


Tärkeää on, että mukana on paljon viihdykkeitä ja viihdyttäjiä. Kaikenlaiset pelit ja leikit tulevat tarpeeseen, kun edessä on 900 kilometriä ja 10 tuntia ajoa, kuten Saksan nopeilla moottoriteillä tai sitten 380 kilometriä ja 5 tuntia hitaammilla Suomen maanteillä. Takataskusta on hyvä pystyä vetämään joku ekstrayllätys silloin, kun vessahätä ja nälkä vaivaavat, kaikilla mukana olleilla leluilla ja puuhavihoilla on jo leikitty ja tablettiakin käytetty niin paljon, että sen lisäkäyttö vain pahentaisi tilannetta. 

Yleensä tällaisissa tilanteissa toimii parhaiten joku pikkuherkku kuten suklaapatukka tai rusinarasia - tai sitten jos oikein hyvä tuuri käy niin kuin meillä Puolassa viime kesänä, matkaväsymyksen katkaisee jokin harvinaisen erikoinen tapahtuma eli meillä saapuminen alueelle, jossa pesi poikkeuksellisen paljon haikaroita katuvalopylväiden päässä. Punaisten autojen ja lehmien laskeminen oli jo niin nähty, mutta jättimäisissä pesissään istuvien haikaroiden laskeminen oli jotain uutta ja jännittävää. 



Nyt kun lapsia on kolme, on jonkin verran helpompaa kuin yhden kanssa, kun heistä on takapenkillä seuraa toisilleen. Kääntöpuolena on se, että he ryhtyvät herkästi riitelemään pienessä tilassa. Siinä on sitten etupenkkiläisillä kuuntelemista ja selvittelemistä, kun kädet huitovat ja pahimmillaan kaikki kolme kiljuvat yhtä aikaa. 

Kärsivällisyyttä pitkät automatkat vaativat vanhemmilta, sitä ei voi kieltää. Mutta sitten on se kaikki muu, se asian parempi puoli: unohtumattomat hetket, uudet paikat ja maisemat, uudet leikkipaikat, uimarannat ja hienot hotellihuoneet (tai siltä ne lapsista ainakin aina tuntuvat: ooh, miten hienoa, he huokaavat kun astumme illan päätteeksi uuteen hotelliin). 

Ja meistä aikuisista: vapauden tuntu. Sitähän se usein on, autolla ajo, tunnetta vapaudesta, kun edessä aukeaa tie jota auto nielee - ja tätä seikkaa automainonta käyttää häikäilemättä hyväkseen myydäkseen meille uusia kiiltäviä mielikuva-autoja. 

Automainoksissa takapenkillä istuu tietenkin aina hymyileviä lapsia - jos ylipäätään istuu - eikä missään ole ikinä ruuhkaa sen enempää kuin auton pinnassa likaa. Erittäin kaukana tavallisesta elämästä, mutta jokin ripaus mainosten todellisuudesta autoilussa kyllä on: ripaus vapauden tunteesta. Ei tarvitse olla aikataulujen orja, kiirehtiä lennolle, hikoilla turvatarkastusjonossa eikä sumputtaa jalkoja matkustamon yhä pienemmiksi käyvissä jalkatiloissa puuduksiin asti, vaan voi pysähtyä lähimmälle levähdyspaikalle silloin kun huvittaa, pitää taukoa kun hiukoo ja jos matkan varrelle osuu jotakin erityisen kiinnostavaa, niin poiketa tieltä ja käydä tutustumassa. 

Tiemaisemia Pohjois-Italiasta




Kirjoituksesta uhkaa muodostua aikamoinen autoilun puolustuspuhe, mutta oikeastaan liputan pelkästään hitaamman matkustamisen puolesta - ja tietysti sen, että lastenkin kanssa voi tehdä onnistuneesti pitkiä automatkoja. Samoin kuin muutenkin elämässä, myös paikasta toiseen liikkuessa hidastaminen ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Junalla tämä hidastaminen onnistuisi tietenkin ympäristöystävällisemmin, ja mielenkiinnolla olenkin seurannut viime aikojen ympäristötietoista trendiä, joka on nostamassa muotiin junamatkustamista ja ylipäätään vaihtoehtoja lentomatkustamiselle. Kerrankin voi täydellä syyllä sanoa, että olen aikaani edellä jossakin trendissä, sillä ensimmäisen automatkan Roomaan teimme jo vuonna 2007.  

Mökkimatkat ovat siis meille pikku pyrähdyksiä, mutta silti kieltämättä hiukan kadehdin heitä, joilla on mökki sadan kilometrin säteellä kotoa ja he voivat pistäytyä siellä vaikka päiväseltään. 

Mutta on näissä pidemmissäkin mökkimatkoissa oma tunnelmansa. Suomalaisen metsä- ja järvimaiseman vilistessä auton ikkunoiden takana tunti toisensa jälkeen on ainakin aikaa sopeutua siirtymään,  heittää kaupunkiminä kunnolla menemään ja asettautua mökkirooliin. 

Mökille matkatessani matkaan sitä paitsi aina myös juurilleni, konkreettisesti ja kuvaannollisesti. This land is mine, kuten suosikkiartistini Dido laulaa, se ajatus on ja pysyy minussa vaikka viime vuosina kuvaannolliset juureni ovatkin hieman irrottautuneet Oravin maaperästä erinäisten surullisten ja kiukkua nostattavien tapahtumien takia. Siellä missä ennen oli sukumme pääpaikka ja elämäni lohdullinen kiintopiste, on nyt toiseksi muutettu talo ja piha, toiset ihmiset ja toinen aika, ja oih, miten vaikeaa onkaan ollut saada mieli taipumaan tähän muutokseen! 

Oma mökkimme on kanavan toisella puolella, onneksi, tarpeeksi kaukana kaikesta siitä jotta voin kuvitella koko sen kurjan tarinan pois mielestäni ja ehkä jonain päivänä jopa unohtaa. Oravi on ja pysyy isäni lapsuudenpaikkana ja siten olen siellä juurillani, mutta yhtä kaikki episodi on opettanut, että ihmisen ei ole hyvä kasvattaa juuriaan liian tiukasti mihinkään - siinä menettää vapautensa. Juureton ihminen on tuuliajolla, mutta liian tiukasti juurtunut ei pääse liikkumaan lainkaan. Ja sitten jos metsäkone tulee ja vetää väkisin irti, sattuu sydänjuuria myöten. 


Lauantaina oli enimmäkseen pilvistä ja talvista...



...mutta sunnuntaina aurinko paistoi ja lumi suli.

Sunnuntaiaamun tunnelmia...

...ja aina vain enemmän lunta!

Kunnes aurinko tuli esiin...

...ja lumi hävisi.


Nyt kun pikamökkiviikonloppu on heitetty ja olemme kotona taas, alkaa kaikkien matkojen, lyhyiden tai pitkien, ikävin osuus: matkalaukkujen purkaminen ja kaiken autoon matkan aikana kertyneen roinan siivous. Nimittäin jotta lapset viihtyvät autossa, on heidän annettava siellä sotkea ja kantaa sinne kassikaupalla leluja, kirjoja ja eväitä. Ja lopputulos on sitten sen mukainen. 

Mutta ensin aion hengittää hetken aikaa syvään kotiterassilla, katsella vaaleanvihreää luontoa ja nauttia siitä, että kevät on sittenkin tulossa. Lumi ehti mökiltä sulaa ja aurinko alkaa paistaa juuri parahiksi tänä aamuna, joten vähän ehdimme onneksi sielläkin keväästä nauttia. Ja mikäs oli nauttiessa, Suomen kauneimmissa maisemissa. Siellä oli ikkunanpesukin kaltaiselleni ikkunanpesufanille yhtä juhlaa samoin kuin muu talkootoiminta - kyseessä oli nimittäin kimppamökkiporukkamme kevättalkooviikonloppu.  



Kimppamökkeilystä saatan joskus kirjoittaa omankin postauksensa, mutta sanottakoon tässä lyhyesti, että huolimatta kimppamökkeilyyn monesti liitetyistä riitaisista mielikuvista voin oman kokemukseni perusteella suositella kimppaan ryhtymistä. Kun säännöt tekee alussa selviksi ja ehdottomasti kirjallisena, on paljon helpompaa lähteä liikkeelle kohti harmonista kimppamökkeilyä. 

Lisäksi tarvitaan tietysti hyvä mökkiporukka, aimo annos joustavuutta ja toisten huomioon ottamista kaikilta osapuolilta ja halua saada homma toimimaan. Tähän asti on meillä toiminut. 

Niin hyvin, että olemme valmiit ajamaan mökille lähes 400 kilometriä yhden yön kevättalkoisiin. Eikä edes tehnyt tiukkaa.

Automatkoissa kuten niin monessa muussakin asiassa elämässä on sellainen jännä ominaisuus, että matkan aikana kokemat vaivat unohtuvat kuin taikaiskusta heti kun päästään perille. Nyt mökkimatkallakin, kyllähän ne lapset välillä kinastelivat ja kuopus loppumatkasta vähän kitisi kun ei olisi jaksanut millään enää matkustaa, mutta eivät ne enää tunnu missään. Jäljellä on vaan ajatus, että menipähän mutkattomasti tämäkin matka. Matkasta kuin matkasta muistetaan vain alku, huippukohta ja loppu, kaikki muu on merkityksetöntä, niinhän sanovat ihmismielen tutkijatkin. 

Matkan aikana lukemani kirjan otsikko on siis oikeastaan aika kuvaava. Unohtamisen taito. Niin unohtuvat vaivat, harmit, epämukavuudet, surut ja epäoikeudenmukaisuudetkin, ja mieleen jäävät päällimmäisinä hyvät, kauniit muistot. Ilman unohtamisen taitoa moni asia olisi elämässä paljon vaikeampaa, jopa mahdotonta. 

Ilman sitä emme olisi ehkä tänä viikonloppuna mökillekään selvinneet! 


PAROLA DEL GIORNO: viaggare in macchina = matkustaa autossa I viaggi lunghi in macchina con i bambini richiedono tanta pazienza da parte dei genitori. =
Pitkät automatkat lasten kanssa kysyvät vanhemmilta paljon kärsivällisyyttä. 

Kommentit

  1. Olet oikeassa, Suomen sää on yllättävä. Muutamia vuosia sitten olin lähdössä töihin ja enpä tietenkään tajunnut tarkistaa säätiedotetta etukäteen. Aamulla olikin jonkin verran tullut lunta. Ajoin sitten hiljalleen vaihtamaan renkaita, mutta suistuin tieltä. Ei mitään käynyt minulle, mutta jouduin soittamaan hinauspalvelun hakemaan autoani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomen sää tosiaan osaa yllättää! Mulla myös jäänyt mieleen yksi ajo, kun menin ystävän luokse kylään iltapäivän puolella eräänä syksyn päivänä, oli plussakeli ja valoisaa, sitten muutaman tunnin päästä kun ajoin kotiin, oli -2 ja pimeää, hillitön lumipyry ja ihan järkyttävän liukasta! Olin ihan varma etten pääse kotiin asti mutta onneksi pääsin...

      Poista
  2. Kiva lukea sinun kokemuksia, vaikka tänä vuonna ajelut jääkin välistä. Sitten kun saa taas reissata, niin otetaan auto alle lasten kanssa, toivottavasti jo kesällä. Kimppakyydit ei kylläkään ole vielä tuttuja.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani