Eläimellistä menoa juhlien jälkeen
Miksi pesukoneet hajoavat aina silloin, kun niiden tarve on suurimmillaan? Vasta muutama viikko sitten kauhistuneen-myötätuntoisena kuuntelin, kuinka naapuri valitti pyykipesukoneen lakanneen toimimasta juuri, kun perhe likasi lakanoita noroviruksen kourissa.Eilen sain asiasta omaa kokemusta, onneksi tosin kyseessä oli astianpesukone ja 23 synttärivierasta astioita likaamassa. Juuri kun olin saanut astianpesukoneen täytettyä ja ajattelin puolentoista tunnin pikaohjelmalla pesaista aterimet ja astiat sopivasti ennen vieraiden saapumista, kone alkoikin vilkuttaa erroria. Eikä suostunut käynnistymään.
Ei todellakaan ollut aikaa ryhtyä tiskauspuuhiin (kakut koristelematta, munkit paistamatta, pöytä kattamatta, lattiat pesemättä, salaatti valmistamatta, ilmapallot puhaltamatta), mutta onneksi mieheni polkaisi pyörällä kauppaan ja kävi ostamassa kertakäyttöaterimet ja -kupit. Lautaset meillä onkin aina kertakäyttöä lastenjuhlissa, lähinnä teeman takia ja osittain kätevyyssyistä.
Nyt meni meininki ihan italialaiseksi:
Kupitkin olivat kertakäyttöä ja jopa aterimet. Italiassa nimittäin kertakäyttöastioiden käyttö on ihmeteltävän yleistä. Olin ihan äimänä alkuaikoina mieheni kotona ja ystävien luona, kun joka välissä pöytään kannettiin muovisia kertakäyttölautasia ja -mukeja, arkenakin, aivan tavallisina päivinä. On kuulemma niin kätevää käyttää niitä, eihän sitä ehtisi muuta tehdä kuin pestä astioita, jos kaikki olisi keramiikkaa (näin eräs ystävämme kerran perusteli kertakäyttöastioiden arkikäyttöä). Eikö pesukone pesekään niitä, minun oli pakko kysyä. Tietysti, mutta ei se kone itsestään täyty ja tyhjene, oli vastaus.
Anoppini taas perustelee kertakäyttöastioita paitsi helppoudella, myös sillä että keramiikka-astiathan saattavat pudota lattialle ja mennä rikki. Niin, sillä tavalla tosiaan voi käydä joskus kerran vuodessa tai kahdessa, mutta onko se vakavaa? Ei. Onko se syy käyttää päivästä toiseen kertakäyttöastioita ja täyttää niillä kaatopaikat? Ei.
Täällä kotimaassa pohdinta oman roskaamisen vähentämiseksi ja jätteiden lajittelu tuntuu joskus niin turhauttavalta, kun ajattelee 60 miljoonaa italialaista käyttämässä kertakäyttöastioita joka h*****n päivä... Puhumattakaan muun maailman väestöstä ja sen tuottaman jätteen määrästä.
Sen verran olen Italiassakin yrittänyt tehdä, että anoppilassa pyrin käyttämään meidän perheellä keramiikka-astioita. Minä en sentään ole niin kiireinen, etten ehtisi astianpesukonetta täytellä ja tyhjentää!
Mutta ei siinä mitään, tiskaaminen ei itse asiassa ole ollenkaan hullumpaa hommaa, kun siihen ryhtyy. Terapeuttista melkein, sellaista mekaanista seisaallaan tehtävää työtä, jossa kuulemma kuluu kaloreitakin kiitettävästi (jos niitä on tarve tai halu laskea).
Suurempi sotku odotti olohuoneessa, sillä lapsilla oli juhlissa taas lupa sotkea mielin määrin. Olihan kaiken lisäksi vappu, ja mitä olisi vappu ilman serpentiiniä ja vappuviuhkoja ja niiden heittelemistä pitkin lattioita?
Eilen pojan varsinaisena syntymäpäivänä lähdimme pakoon rikkoutunutta pesukonetta ja juhlien jälkeistä sotkua ja suuntasimme Luonnontieteelliseen museoon. Aamupäivällä yritin vähän siivota ja tiskasin muutamat tovit, mutta enimmäkseen aamu kului siinä puuhassa, jonka synttärisankari sai valita: leikkimisessä äidin kanssa. Uusilla leluilla tietenkin. Minusta oli hieman liikuttavaa, että hän valitsi sen kaikista niistä tekemisvaihtoehdoista, joita olisi ollut tarjolla. Leikkimisen äidin kanssa. Sain aamupäivän kuluessa päänsäryn, mutta uskon ja toivon ettei se tullut leikkimisestä vaan siitä, että minulla on viime aikoina ollut hieman liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa nukkumiselle!
Iltapäivä kului siis eläinmuseossa ja hyvin kuluikin. Edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo peräti neljä vuotta (!), joten kahdelle pienimmälle kaikki oli eläinmuseossa uutta. Esikoinen sanoi muistavansa hämärästi luurangot ja eläinten kakkarivistön Suomen luonto - osastolla. Mutta joka tapauksessa kaikilla kolmella oli niin hauskaa, varsinkin kun mukana oli ihania ystäviä eli synttärisankarin kummitäti lapsineen, että päätettiin tulla pian uudestaan.
Itselleni eläinmuseopäivän sykähdyttävin hetki koitti varsin yllättävässä paikassa: Afrikan yö -huoneessa, johon nimensä mukaisesti oli luotu afrikkalaista yötunnelmaa muistuttava kokonaisuus tähtitaivaineen, kaskaan sirityksineen ja yössä vaanivine petoeläimineen. Siihen huoneeseen kuopus halusi palata yhä uudelleen ja viimein istuimme siellä penkeillä hetken ihan kahdestaan, innosta suunniltaan oleva kaksivuotias rauhoittui yhtäkkiä ihmeellisesti olemaan ihan paikoillaan, nojaamaan päätään olkaani vasten ja kuuntelemaan taianomaista kaskaiden symbaalien ääntä. Ooh, hän kuiskasi ja osoitteli katolla välkehtiviä pieniä lamppuja, tähtiä.
Siinä minä istuin pienen poikani kanssa ja muistissani alkoi vilistä väläyksiä kaikista niistä kerroista elämässäni, jolloin olen istunut paljaan tähtitaivaan alla jossakin maapallon kolkassa. Tunnelma vei minut hetkessä jonnekin kauas ajassa ja paikassa, ja joidenkin yllättävästi mieleen putkahtaneiden muistojen vahvuus ja tunteet pintaan nostattava kaiku löi lähes ällikältä. Mitä lie kaksivuotiaskin mietti, hänen keskittymisensä hetkeen oli yhtäkkiä täydellinen. Tähtitaivas taitaa olla ihmiselle elävän tulen tai virtaavan veden kaltainen spektaakkeli, sillä on kyky vangita mieli ja saada ajatukset rauhoittumaan ja niin - sillä on myös kyky sekä luoda että tuoda esiin syviä, tunteisiin meneviä muistoja.
Ihmeellistä, millaisia pieniä suuria hetkiä sitä voi löytää itsensä kokemasta eläinmuseon uumenissa, ajattelin ja puristin poikani kättä. Olisin voinut jäädä siihen istumaan määrättömäksi ajaksi.
Mutta kaksivuotiaalle pari minuuttia paikoillaan oli ennätyksellisen paljon, ja sitten taas mentiin tukka putkella. Ja äidin oli riennettävä perässä ja jätettävä muisteleminen sikseen. Ihanaa, miten lapset pitävät kiinni nykyhetkessä ja todellisuudessa! Sen olen todennut lukemattomat kerrat ennenkin ja totesin taas.
Lapsillani on uskomaton taipumus ottaa museossa kuin museossa tila haltuunsa ja muuttaa se leikkipaikaksi, kuten tietysti kaikilla lapsilla on. Nyt mukana oli ihana neljävuotias kummityttömme, joten mukana kirmasi yksi jalkapari lisää. Välillä meno äityi, no, lähes eläimelliseksi, kun lapset ryhtyivät leikkimään jäniksiä, jotka juoksivat lumitunneliin karkuun lähestyvää sutta - eli minua.
Illallisen nautimme eilen pojan syntymäpäivän kunniaksi pizzeria Leonardossa, totta kai! Paitsi että pääsimme näin pakoon illallistiskejä, on pizzansyönnistä kyseisessä paikassa syntymässä pikku hiljaa eräänlainen perinne, sillä myös viime vuonna olimme pojan synttärin kunniaksi samassa paikassa syömässä. Pizzat ovat paikassa ihan kelpo pizzoja ja palvelu on ystävällistä ja lapset huomioon ottavaa, mikä on lapsiperheen näkökulmasta tietysti aina oikein mukava juttu ja saa palaamaan paikkaan uudelleen.
Nyt juhlien, vapun ja synttäreiden jälkeen mielessä on vahvimmin yksi ajatus: halu levätä muutama päivä ja olla näkemättä mitään, mikä muistuttaa sokeria, valkoisia jauhoja ja leivontarasvaa! Seuraavat päivät ja miksei viikotkin haluan syödä pelkkää terveellistä kotiruokaa ja puhdistaa kehoani kaikesta siitä sokerimäärästä, jonka juhlat ovat väistämättä tuoneet mukanaan.
Sama odottaa lapsiakin, he jos ketkä tarvitsevat rajoitusta ja ohjausta sokerinsyöntiinsä, raukat, joille ei ole vielä tullut ymmärrystä siitä, mitä kannattaa syödä ja mitä ei. Heille jokainen tielle sattuva tilaisuus on sopiva karkinsyöntiin, ja toisaalta on heidän etuoikeutensa ajatella hetken aikaa elämässään niin. Ennen kuin he huomaavat, että karkit ja munkit on tehty sitä varten, että ne muistuttavat meitä siitä miten meidän ei pitäisi syödä.
Meneillään on tyypillinen juhlien jälkeinen olotila siis, kun kaikkea on saatu ja syöty vähän liikaa. Jäljellä on sotku, uupumus ja yhtä aikaa onnellisuus ja lievä haikeus siitä, että normaali arki on taas edessä ja lapsi yhden vuoden vanhempi.
Takatalvikin vielä tulossa, siitä esimakua saatiin jo eilen kun neljän asteen lämpötilassa ja koko päivän jatkuneessa vesisateessa tarvoimme Luonnontieteelliselle museolle, sieltä Leonardoon ja sitten juna-asemalta kotiin. Jossa odotti vettä lainehtiva ja erroria edelleen vilkuttava astianpesukone. Miten masentavaa.
Mutta onneksi saimme myös juhlia vielä synttäreitä illan päätteeksi. Otettiin esiin jääkaapissa odottava toinen synttärikakku, iskettiin kynttilät sen jankkipäällykseen (josta ehkä kerron enemmän erillisessä synttärijuhlapostauksessa, kokeilin nimittäin niin harvinaisen huonoa kakunpäällysreseptiä ettei paremmasta väliä) ja tuore viisivuotias sai vielä kerran kuunnella onnittelulaulua ja puhaltaa kynttilöitä, tällä kertaa Italian isovanhempien osallistuessa Skypen välityksellä tapahtumiin.
Sateen, kylmyyden ja juhlien jälkeisen olotilan melankoliaa häivytti myös juhlakalun huokaisu yöpaitaa pukiessa: kaikki synttäreissäni on ollut tosi ihanaa! En voinut olla hymyilemättä. Siksihän kaiken sen vaivan näen järjestäessäni lapsille synttäreitä ja suunnittelemalla heille jotakin erityistä ohjelmaa juhlapäiväksi: että heille jäisi siitä iloinen mieli ja mukavat muistot. Kukapa niitä rikkinäisiä astianpesukoneita myöhemmin enää muistaa kuin korkeintaan huvittuneena, mutta kaikki se muu, merirosvokakut ja mukana juhlivat vieraat ja eläinmuseovierailut, ne kyllä jäävät mieleen ja muistoihin. Sekä lapsien että äidin.
PAROLA DEL GIORNO: lavastovigle (f) = astianpesukone Quando la lavastoviglie si rompe, bisogna mettersi a lavare i piatti a mano. =
Kun astianpesukone menee rikki, täytyy ryhtyä tiskaamaan käsin.
Kommentit
Lähetä kommentti