Itkukivi ja muita rauhoittumiskeinoja lapselle (ja aikuiselle)

Tunteet ovat kuin Kampin kauppakeskuksen
suihkulähde: vähän väliä purkautuva vesisuihku.

Eikö olisikin ihanaa, jos nappia painamalla olisi mahdollista rauhoittua. Tuosta vaan. Vaikka juuri olisi särkynyt viidensadan soppakulho, lapsi järjestäisi kymmenennen kiukkukohtauksen päivän aikana tai puoliso ilmoittaisi, että nyt meneekin vielä pari tuntia ylitöissä vaikka olet odottanut häntä koko päivän aikuisenkaipuussasi kotiin.

Laittaa katki se kivikaudelta periytyvä puolustaudu, pakene, hermostu tai kuole -reaktio (vai miten se nyt menikään...), joka saa adrenaliinin virtaamaan ja hermot lakoamaan vaikka kyseessä olisi jokin harmiton tai joka tapauksessa kuolemanvaaraa vähäisempi tilanne kuten bussista myöhästyminen, ymmärtämätön puoliso tai joku muu tolvana kanssaihminen.

Yhtä ihanaa olisi, jos tällainen rauhoittumisnappi löytyisi myös lapsista. En varmasti pue päälle enkä lähde mihinkään! (raivoten maahan vetelänä heittäytyen) Plim. Ja vaatteet ovat hänen päällään ja lapsi sisäisen rauhansa löytäneenä odottaa valmiina ulkona.  Lasten hermostumisen aiheet kun näyttävät aikuisen silmiin vielä mitättömämmiltä, kuten heidän mielestään väärään aikaan ulos lähtö. Tai kuten eilen naapurinpihassa, jossa lasten leikki äkisti päättyi huutokonserttiin, lyömiseen (oma lapseni) ja yleiseen älämölyyn, ja mistä älyttömästä syystä:  leikkimökin oven asennosta tuli riitaa.

Vaikka kun tarkemmin ajattelee, niin lasten mitättömiltä tuntuvat hermostumisen aiheet ovat heidän näkökulmastaan tietenkin samoja ja aivan yhtä vakavia kuin aikuisten syyt: tapahtuu jotain odottamatonta johon ei ollut henkisesti varautunut, äiti/isä ei ymmärrä, joku ympärillä on tolvana eikä tajua minun näkökulmaani.

Ymmärsin lapseni näkökulman vasta, kun hän oli rauhoittunut ja alkoi kertoa mitä hänen mielestään tilanteessa oli tapahtunut. Häntä pelotti kun leikkimökin ovi laitettiin kiinni, sillä muut olivat sanoneet ampiaisten joskus tehneet pesän mökkiin, ja hän luuli että pesä oli yhä siellä. Ja koska hän ei saanut sanottua tätä pelkoaan ääneen ja muut eivät ymmärtäneet hänen paniikkiaan, tuli hänessä esiin alkukantainen reaktio eli halu lyödä.

Rauhoittuminen tapahtui ällistyttävän nopeasti ottaen huomioon, että kyseessä on tunteidensa kanssa helposti kuohuva poikani. Jopa niin nopeasti, että aloin välittömästi miettiä, että mistä nyt tuulee. Hän tuli kiltisti ja melkein oma-aloitteisesti omalle pihalle kun komensin (jos alkaa lyödä kaveria, täytyy jättää leikki kesken ja tulla rauhoittumaan), vaikka yleensä se on tapahtunut itkupotkujen ja huudon kanssa, ts.väkisin on pitänyt raahata.

Moni asia helpottuu, kun asettuu toisen asemaan ja miettii hänen tunteitaan (ja myös omiaan tilanteessa). Tämä on sosiaalisissa suhteissa ihan perusjuttu, mutta sillä on hieno nimikin: mentalisaatio. Tätä mentalisaatioksi kutsuttua lähestymistapaa olisi hyvä meidän kaikkien lakkaamatta harjoitella, sillä vaikka sen kuinka luulee osaavansa, aina löytyy lisää oppimista. Niin aikuisilla kuin lapsilla. Sama koskee rauhoittumista ja tunteiden hallintaa. Ikäviäkään tunteita ei tietysti pidä padota, mutta olkoon tunne mikä tahansa, niin jossakin kontrollissa se normaalilla ihmisellä yleensä on.

Meidän perheessä joskus tuntuu, että ollaanko me normaaleja ollenkaan. Tai ainakin tunteiden hallinnan harjoittelua on niin paljon, että kaiken järjen mukaan kohta pitäisi alkaa syntyä mestareita tässä lajissa.

Joitakin päiviä sitten naapurini lätkäisi käteeni pinkan kortteja. Rauhoittumiskortteja lapselle. "Näistä voi olla apua tiukoissa tilanteissa." Apua, niinkö ne naapuriinkin asti ovat kantautuneet, ne meidän tiukat tilanteet ja tunteidenhallintaharjoittelut?

Ei hän tietysti sillä niitä kortteja varmaankaan minulle antanut, vaan halusi jakaa hyvää eteenpäin, onhan hän itsekin pienten lasten äiti ja todennut kortit toimiviksi. Ja kaikki pienten lasten äidit tietävät, ettei rauhoittumiskeinoja ole koskaan liikaa.

Kortit ovat nyt lojuneet muutaman päivän eteisen pöydällä enkä ole ehtinyt niitä vielä edes katsoa kuin vasta tänä aamuna. Vaikka syytä olisi kyllä ollut:

Rauhoittumista kaivataan meillä ihan joka päivä lukuisia kertoja. Jokainen vuorollaan, milloin aamuäreä äiti, milloin työasioista stressaantunut isä, milloin nälkäkiukkuinen taapero, milloin oman tahtonsa rajallisuuden tajuamisen herättämän suuttumuksen valtaan joutunut keskimmäinen, milloin koulustressin purkautumisen aiheuttaman tunnereaktion kourissa kamppaileva esikoinen. Joskus useampi samaan aikaan.

Eilen oli päivä yhtä rauhoittumisen tarvetta, siltä ainakin tuntui. Pienimmäistä vaivasi koko päivän edellisen päivän väliin jääneet päiväunet ja siitä huolimatta aikaisin tapahtunut aamuherääminen eli lyhyesti sanottuna univelka.

Keskimmäisellä päivä jostakin toisesta, hämärän peittoon jääneestä syystä ei ollut sieltä parhaimmasta päästä, vaikka tiedossa oli kaikkea kivaa kuten junareissu keskustaan ja jäätelökiskalla käynti kevään viimeisen italiantunnin kunniaksi. Päivän aikana koettiin peräti kaksi raivokiukkukohtausta, jotka syntyivät toinen kesken leikkien ja toinen, kun ne leikit piti jättää kesken junaan lähdön takia.

Eilen tuntui, että päivän ainoa rauhallinen hetki oli
voikukkien poimiminen kotipihalla. Siihen jos olisikin voinut päivän
ohjelman jättää, niin olisi sujunut rauhallisesti!
Mutta harvoin voi päivän aikana keskittyä niin ihanan pieneen ja yksinkertaiseen,
vaan täytyy olla menossa sinne sun tänne...

Ja kaksi pienintä olivat tietysti vaikuttamassa esikoisenkin tunnetilaan, kuten valitettavasti aina käy usean lapsen perheessä. Jos kaksi muuta ovat huonolla tuulella, on yhden vaikea pysyä hyvällä. Tietysti asia toimii sitten toiseenkin suuntaan joskus, eli muut voivat olla vetämässä yhtä ylös huonon tuulen kuopasta. Mutta harmittavan usein se menee kuitenkin niin päin, että huonotuuliset ovat pilaamassa muidenkin oloa.

Itsellänikään aamu ei lähtenyt oikein hyvin käyntiin, sillä tukkeutuneet viemärit olivat viemässä mielialaa matalaksi ja kun siihen suuntaan tuuli kääntyy, niin kohta ovat kaikki muutkin todelliset tai kuvitellut epäkohdat elämässä viittaamassa suunvuoroa päästäkseen ilmoittamaan olemassaolostaan.

Saimme kuitenkin kaupunkireissun hyvin tehtyä ja kaikki meni siellä kivasti, pääsimme koko porukalla seuraamaan lukuvuoden viimeistä italiantuntia, joka sujui lautapelejä pelatessa ja herkutellessa nyyttärimeiningillä koko luokan kanssa. Jäätelöt tunnin jälkeen maistuivat kesäisessä auringonpaisteessa paremmalta kuin todennäköisesti koskaan koko tulevan kesän aikana (Suomessa, italialainen jäätelö on oma lukunsa), sillä olihan kyseessä kesän ensimmäinen ulkona auringonpaisteessa nautittu irtojäätelö. Paikkakin oli huippu eli Kampin kauppakeskuksen edustalla sijaitseva suihkulähteen reuna - vähän väliä veden ylös purskauttava suihkulähde (vähän kuin höyryjä päästelevät tunteet siis!) on lasten lemppari, he voisivat katsella sitä loputtomiin.

Mutta kotona taas olisi rauhoittumiskeinoja tarvittu, kun tuli se leikkimökkiriita. Itselleni ennen kaikkea, sillä hermostus meinasi heti nousta kattoon kun usein toistunut tilanne tapahtui taas. (taas poikani on lyö, tekisi kyllä niin mieli opettaa sille tapoja mokomakin jukuripää). 

Mutta sitten tulin katsoneeksi häntä ja kokonaistilannetta vähän tarkemmin. Hänhän istui aivan hiljaa ja selvästi jotain kovasti pohdiskellen omalla hiekkalaatikollaan, siinä missä ennen olisi roikkunut housunlahkeessani ulvoen kiukkuaan. Se oli niin outoa, että osasin jo odottaa jotain selitystä, kun hän sitten myöhemmin illalla alkoi kertoa mitä oli tapahtunut ja miten hän oli asian kokenut:

"Äiti, kun minulle tuli se itku ja paha mieli, niin kuvittelin että laitoin itkun kiveen ja itkukiven muiden kivien alle piiloon. En halunnut olla vihainen ja itkeä, siksi laitoin itkun sinne ja se rauhoittui. Ja sitten heitin sen pois ettei se varmasti tule takaisin."

Katsoin häntä tuskin uskomatta korviani. Itkukivi! Mikä loistava mielikuva. Miten hienosti hän osasi ajatella asian, sanoittaa tunteensa ja käsitellä vaikeat asiat pois mielestä. Hän osasi käyttää naapurin antamia rauhoittumiskortteja jo ennen kuin olin pakkaa edes avannut! Sillä kun sitten tänä aamuna viimein aloin selata korttipakkaa, niin juuri sellaisia harjoitteita kortit pitävät sisällään, mielikuvaharjoitteita (ja kehollisia harjoitteita myös) rauhoittumiseen.

Kehuin häntä vuolaasti siitä, että hän oli osannut kertoa tunteistaan ja rauhoittua niin hienosti tilanteessa.  Ja kävimme vielä kerran läpi sen, että vaikka kuinka harmittaa, niin lyödä ei saa. Suuttumus ja paha mieli täytyy osata ilmaista jollakin muulla tavalla. Vaikka laittaa ne uudelleen taas kiven alle, jos tulee tarvis.

Rauhoittumiskortit muuten vaikuttavat todella hyviltä. Voit lukea niistä enemmän täältä. Aion varmasti kokeilla niitä lasten kanssa ennen kuin palautan naapurille, ja ehkä raportoin siitä täällä blogissakin. Niissä on hurjan paljon hyviä ajatusleikkejä, joilla auttaa lasta rauhoittumaan ja varmasti myös aikuinen saa niillä omia tunteitaan kuriin. Olisko tässä se ihanuus eli nappi, jota painamalla rauhoittuu....tai ainakin saa rauhoittumisen käyntiin!

PAROLA DEL GIORNO: tranquillo = rauhallinen Non è sempre facile rimanere tranquilli nella vita ma bisogna impegnarsi ad imparare a controllare i sentimenti - ma non nasconderli!. = Elämässä ei ole aina helppoa pysyä rauhallisena, mutta täytyy nähdä vahvaa sen oppiakseen hallitsemaan tunteitaan - mutta ei piilottamaan niitä!.