Jos voisin aloittaa kaiken alusta ja muita valmistujaisjuhlan pohdintoja

Kun kaikki on vielä edessä: ensikosketus pulpettiin.

Olin eilen ystäväni valmistujaisjuhlissa. Juhlat olivat ihanan lämminhenkiset, vieraita oli paljon ja päähenkilöstä hehkui tavoitteen saavuttamisen aiheuttama onnellisuus. Jes, urakka on ohi ja uusi ammatti taskussa.

Katselin hänen hehkuaan iloisena hänen onnestaan, mutta samalla haikeana ajattelin: ollapa hänen sijassaan. Samanlaista saavutusta juhlimassa, työpaikan takaavaa ammattitutkintoa. Ja vielä "myöhemmällä iällä" eli kun lapset on hankittu ja kasvatettu siihen ikään, että pärjäävät elämässä päivät jo ilman äitiä. Hän teki sen, mikä minulla ehkä on
piakkoin edessä, hankki uuden ammatin oltuaan ensin joitakin vuosia kotona lasten kanssa, lähti uudelle urapolulle siinä vaiheessa, kun monet muut jo puurtavat oman uransa "huipulla" eli sen stressaavimmassa vaiheessa, jolloin ensimmäiset ajatukset leipiintymisestä tai tässäkö tämä elämä nyt olikin -ajattelusta ilmaantuvat mielen laitamille. Tällekö olen kaikkeni antanut, elämäni parhaat vuodet ja suurimman osan ajastani, tälle työtehtävälle ja firmalle ja tavoitteelle?

Ihailen ystävääni toisestakin syystä:





siksi että hän valmistui juuri sairaanhoitajaksi. Salainen haaveeni on jo joitakin vuosia ollut työskennellä kätilönä tai ainakin doulana, ja molemmissa noissa sairaanhoitajan koulutus olisi paikallaan tai jopa pakollinen.  Kerroin haaveestani ystävällenikin ilmaistessani "kateuteni" häntä kohtaan, ja hän kannusti minuakin pyrkimään sairaanhoitajaopintoihin. Siitä vain, ei siinä mitään menetä, elämä ei ole vielä ohi!

Tottahan se on, mutta toisaalta niin kaukainen haave. Toista olisi, jos voisin aloittaa kaiken vielä ihan alusta, sieltä ylioppilaskeväästä jolloin ne ratkaisevat valinnat tehtiin. Jospa silloin päässäni olisi ollut enemmän järkeä ja vähemmän ideologiaa ja turhia haaveita. Silloin ne sairaanhoito-opinnot olisivat olleet minulle oikeasti mahdollisia.

Mutta toisaalta - enhän silloin ollut pätkääkään hoivaihminen, en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni sellaista työtä kun en edes tuntenut vauvoihin minkäälaista hellyyttä. Vauvat, ne olivat minulle vain pulauttelevia ja kakkaavia pikku olentoja, jotka alkoivat kirkua samalla hetkellä kun joku laski sellaisen epävarmoille käsivarsilleni. Vauvoja, ei kiitos, ei työssä eikä vapaa-ajalla!

Ihminen voi siis todella muuttua elämän aikana, mielenkiinnon kohteet heittää häränpyllyä ja suunnitelmat vaihtua vinhemmin kuin joillakuilla alushousut. Sitä ajatellen ei ole oikeastaan mikään ihme, että uranvaihto ja uuden ammatin hankkiminen myöhemmällä iällä on nykyään niin suosittua. Ennemmin on ihme, että niin monet jaksavat jatkaa samassa ammatissa koko elämänsä. Jokin meitä vetää oppimaan uutta, vaihtamaan näkökulmaa, opettelemaan uusia taitoja.

Kun olin nuori, ihanteenani oli ammatti jossa tarvittaisiin mahdollisimman paljon yleistietoa. Historiasta, kulttuurista, politiikasta, hyvinvoinnista, ravitsemuksesta, koko hyvän elämän kirjosta. Toimittajan ammatti istui tähän kuin nenä päähän.

Tällä kouluvierailulla kivoin juttu oli keksit ja karkit,
joita kevään viimeisen italiantunnin kunniaksi saatiin.

Elämä on kuitenkin opettanut, että yleistietoa tarvitaan nykyaikana kovin vähän - onhan meillä Google, Wikipedia ja elämänhallintagurut! Eikä yleistieto edes ole kovin arvostettua, vaikka muiden arvostus sinänsä ei olekaan koskaan ollut prioriteettina valinnoissani. Tiedonvälitys tällaisena aikana jota elämme, on oikeastaan aika turhauttavaa. Ei ole mitään järkeä ja mieltä kirjoittaa ihmisille asioista, jotka hukkuvat miljooniin muihin asioihin joita eteemme jatkuvasti syötetään. Informaatiotulva on loputon, että oletpa perehtynyt aiheeseen kuinka hyvin tahansa ja kirjoitat siitä kuinka hyvän jutun hyvänsä, hyvässäkin lykyssä se on pinnalla päivän, pari, sitten se hukkuu uusien juttujen alle ja unohtuu niidenkin mielistä, jotka ovat oikeasti jaksaneet paneutua siihen ja lukeneet jutun huolella ja loppuun asti.

Yleissivistyksestä on tullut hyödytöntä puuhastelua. Mitä hyödyttää tietää kaikesta vähän, kun voi tietää yhdestä asiasta kaiken? Nykyään vain erikoistumalla omaan lokeroonsa voi pärjätä, mikä tietysti aiheuttaa sen että olemme yhä enemmän riippuvaisia muista oman alansa erikoistuneista lokeroista, jotka taas ovat riippuvaisia muista jne jne.

Jotta tämän hahmottaa, voi ajatella esimerkiksi sitä, osaisiko itse rakentaa juuri mitään niistä 50 000 tavarasta, joita keskimääräinen ihminen nykyään omistaa. No, puisen leikkuulaudan, alkeellisen saunanjakkaran tai taitavissa käsissä jopa vaatteiden tai tyylikkään keittiön pöydän valmistaminen saattaisi juuri ja juuri onnistua, mutta siihen se melkein jää. Sitä paitsi, jonkun ne kankaatkin on tehtävä ja puut metsästä kaadettava ja jalostettava pöydän rakentamisen mahdollistavaan muotoon.

Ja kun ruvetaan puhumaan syömästämme ruuasta, taloista joissa asumme, tietokoneista ja kännyköistä joita käytämme, niin erikoistumisen lokeroita alkaa olla niin paljon että ajatukset menevät solmuun.

Vaikka opiskelisimme koko elämme jotakin tiettyä alaa ja tulisimme siinä superspesialisteiksi, ei tieto auttaisi meitä vähääkään arkipäivän elämässä selviämiseen.

Tämä ajatus ahdisti minua aikoinaan paljonkin. Ihailin kivikauden metsästäjä-keräilijöitä, jotka olivat kaikki oman aikansa yleisneroja ja generalisteja; he tiesivät ja osasivat itse kaiken, mikä ihmisen kuuluikin tietää selvitäkseen hengissä ja tyydyttääkseen perustarpeensa. Jos ei osannut itse valmistaa kivikirvestään, erottanut myrkyllisiä kasveja syötävistä, kyennyt vaatettaamaan itsensä kylmää vastaan ja jaksanut vaeltaa ruuan perässä niin paljon kuin tarvitsi, oli nopeasti kuoleman oma.

Sitten noin 10 000 vuotta sitten tuli maanviljelyksen vallankumous ja ihmiset alkoivat yhä enemmän pysyä paikoillaan. Pikku hiljaa alettiin erikoistua. Uudessa elämäntavassa alettiin tarvita kaikenlaisia tarve-esineitä ja erilaisia asumuksia, varastorakennuksia viljalle ynnä muuta, eikä maanviljelijällä ollut enää aikaa tehdä kaikkia noita asioita, kun piti otsa hiessä kyntää maata saadakseen kasvavat perheet ruokittua. Viljalla kun ruokittiin yhä suurempia porukoita ja syntyvyys kasvoi, mutta mitä enemmän oli suita ruokittavana, sitä enemmän piti kyntää, kylvää ja raataa pelloilla.

Syntyi uusia ammatteja ja erikoistumisen muotoja: savenvalajia, seppiä, vedenkantajia, kirjureita, kokkeja ja porukan yhä vain kasvaessa ja muuttuessa yhä eripuraisemmiksi sotilaita, kuninkaita, papistoa ja muuta isojen ihmisjoukkojen hallitsemiseen tarvittavaan ideologiaan liittyvää ammattikuntaa.

Nyt olemme tuon erikoistumisen ääri- ja ehkä jopa loppupäässä. Olen viimein myös itsekin tajunnut sen, että erikoistumista tarvitaan, mutta harmi vain olen löytänyt oman lokeroni ehkä vähän liian myöhään. Kätilön ammatti olisi kyllä arvomaailmassani ammateista tärkein ja kaunein (mikä muu on tärkeämpää kuin auttaa uutta elämää alkamaan mahdollisimman lempeästi äidin sekä lapsen kannalta?), mutta  - olen jo 38-vuotias eikä elämäni jatku loputtomiin! Vaikka aloittaisin opinnot nyt, olisin valmis vasta reilusti yli neljäkymppisenä ja sitten pitäisi vielä löytää työ, maailmassa jossa kätilöitä tarvitaan yhä vähemmän kun syntyvyys laskee kuin lehmän häntä.

Olisipa koulussa aina näin hauskaa!

Todennäköisesti minusta ei koskaan tule kätilöä, ja olen pohjimmiltaan täysin hyväksynyt sen. Olenhan ikuinen haaveilija, olen tottunut haaveilemaan asioista mutta en saavuttamaan niitä - enkä loppujen lopuksi usein edes halua saavuttaa (lukuun ottamatta kirjan kirjoittamisen haavetta). Haaveileminen on niin mukavaa!

Mutta siitä iloitsen, kun joku ystävistäni tai tuttavistani saavuttaa omia tavoitteitaan. Siksi rakastan valmistujaisjuhlia, vaikka muuten en niin juhlaihminen olekaan. Usein ylioppilasjuhlat ynnä muut ovat aikamoisia pönötystapahtumia kahvikupinkilistelyineen (eivät toki aina!), mutta valmistujaisjuhlissa on aina se ekstralataus, että siinä juhlitaan jotakin konkreettista saavutusta, ammattia.

Ylioppilasjuhlia yhtään vähättelemättä, emme me nykyään yleissivistystä tarvitse (vaikka itse sitä kovin arvostankin), vaan erikoistumista, oman lokeron löytämistä jotta voimme saumattomasti sopia muiden lokeroiden joukkoon. Eikä tarvitse jossakin vaiheessa elämää havahtua ajatukseen, että jospa voisinkin aloittaa kaiken alusta niin valitsisin toisin...

Miksi niin usein kuitenkin käy? Voi olla että pohjimmiltaan me ihmiset olemme monen asian taitajia ja onnellisimmillamme, kun meillä on oman elämämme rakennusainekset käsillä ja vielä taito käyttääkin niitä. Ja kun tiedämme vain yhdestä tai kahdesta hyvin kapea-alaisesta asiasta paljon ja muusta pelkkää pintaa, meille tulee vähän epämukava olo ja tunne mitättömästä jyväsestä suunnattomassa myllyssä, jossa joku muu jauhaa meistä mieleistään massaa ja jatkuvasti päättää ja määrittää, miltä meidän elämämme näyttää, millaisessa kodissa asumme, mihin käytämme vapaahetkemme (no kännykän käyttöön tietysti) ja minkälaisen vaasin ostamme keittiön pöytää koristamaan.

PAROLA DEL GIORNO: professione (f) = ammatti Oggigiorno siamo tutti sempre più specializzati in qualcosa, tuttavia è sempre più comune cambiare la professione anche più volte durante la vita. = 
Tänä nykyä olemme aina vain erikoistuneempia, mutta kuitenkin on yhä tavallisempaa vaihtaa ammattia jopa useita kertoja elämän aikana.