Juokse ihminen juokse! (mutta älä oravanpyörässä)

Kannusta lastasi juoksemaan,
se kannattaa.

Ahdistaako? Masentaako? Huolettaako? Lähde lenkille! Ei ole niin suurta huolta, ettei se lenkillä lähtisi. Tämä hatara ajatus voisi olla mottoni. Ja uskokaa minua, minulla on kokemusta. Sekä lenkillä käymisestä että huolista.

Olen mestari kehittämään huolia tyhjästä, säikähtämään lapsen pienintäkin kuumetta tai väsymystä tai mustelmaa, epäilemään maailman selviävän enää päivääkään ehjänä ydinsotauhkan, hullujen presidenttien, ilmastonmuutos-kehityksen ja ihmisen pohjattoman pahuuden keskellä. Sitten huolehdin tietysti omien lasteni tulevaisuudesta, omastakin tulevaisuudestani, kaikista ratkaisemattomista ja tällä hetkellä umpisolmussa olevista kysymyksistä, joita sekä omaan pieneen maailmaani että koko maapallon tulevaisuuteen liittyvät.

Ei tarvitse kenenkään meistä koko maailman murheita harteillaan kantaa, tiedän sen hyvin. Mutta oman elämän huolet siellä ainakin painavat, jos ei muuta. Sitä paitsi aika usein nämä kaksi limittyvät jollain tavalla yhteen, maailman murheet ja omat murheet nimittäin. Isot uhkat, kuten mahdollinen ydintuho, koskettavat meitä kaikkia.

Ja jos ei muuten, niin siten että alkaa miettiä, miksi ei osaa olla onnellinen ja tyytyväinen omaan elämäänsä, kun maailmassa on niin paljon heitä, jolla menee paljon huonommin kuin minulla ja joille jokainen päivä tässä yltäkylläisessä maailmassa hyvinvointiongelmieni kanssa olisi unelmien täyttymys, jota hengen ja terveyden uhalla lähdetään tavoittelemaan maailman merien taakse. Tekisi mieli ravistella jokaista lähtijää ja sanoa, etkö ymmärrä ettemme täällä päin maailmaa ole yhtään sen onnellisempia kuin tekään, sillä ihminen tottuu ja turtuu ihan kaikkeen, myös yltäkylläisyyteen, ja haluaa aina lisää? Ja kehittää valittamista ja huolta vaikka väärin kuvioidusta cappuccinovaahdosta kahvilassa...

Eilen illalla taas tuntui, että harteilla lepäsi puolen maailman murheet ja että päälle vyöryvät huolet paitsi jähmettivät hymyn myös himmensivät kevään kirkkautta. Oloni oli murheellinen ja raskas, eikä oloa tietenkään helpottanut se että yöunet taas olivat jääneet lyhyiksi kirjoittamisinnon takia ja kuukaudessa eletään vaihetta, jolloin hormonitkin ovat hyvää tuulta vastaan.

Mutta miten sitten teinkään?





Lähdin lenkille. Ensimmäiset viisitoista minuuttia olivat ihan kauhean tahmeita, oli kuin raskas mieleni olisi painanut myös jaloissa.  Kuin olisi sumussa tarponut. Mutta sitten happi alkoi vastustamattomasti virrata kehoon, tunsin tuomenkukkien tuoksun nenässäni vaikka alkulenkistä olin ohittanut ne samat kukat haistamatta mitään, ja kuten lenkillä aina käy, siinä puolen tunnin kohdalla ajatukseni olivat kuin huomaamatta muuttuneet iloisemmiksi.

Ja kun sitten palailin kolmen vartin jälkeen kotia päin, en enää muistanut mistä olin koko päivän huolehtinut ja kasannut murhetta hartioille. Samat kysymykset olivat toki ratkaisematta kuin ennen lenkkiäkin, mutta niihin oli tullut täysin toisenlainen näkökulma ja mittasuhde.

Olen toki toisinaan ihan oikeastikin ratkaissut ongelmia tai löytänyt vastauksen avoimeen kysymykseen juostessani. Monet parhaimmista ideoistani ovat syntyneet juuri lenkillä, samoin suurimmat oivallukset kirjoittamiseen liittyen. Samoin olen tehnyt pari elämäni isointa päätöstä lenkkipoluilla.

Olisi hauska tietää, mitä vapauttavaa pään sisällä oikein tapahtuu, kun juoksee. Tai varmasti käveleminekin voi riittää, miksei, pääasia että liikuttaa kehoaan ja mielellään luonnon helmassa eikä juoksumatolla neljän seinän sisällä. Uskon nimittäin, että juoksun (tai kävelyn) henkinen teho on paljolti myös ympäristön ansiota, pururatojen, metsäpolkujen, joen varrella kiemurtelevien teiden. Siellä ihminen on kotonaan, ja liikkuessaan jalan tekee sitä mihin keho on tarkoitettu. Ei ihme, että rupeaa ajatuskin siinä rullaamaan, kun palaa siihen mihin jokainen kehonosa on kehitetty ja optimoitu.

On se aivan toista kuin jäädä sohvanpohjalle murehtimaan!

Tyhjä juoksurata kannustaa juoksemaan.  Käymme lasten kanssa harva se päivä
lähialueen urheilukentillähakemassa liikkumisen riemua. 

Sehän jo tiedetään, että ihmiselle ei tee hyvää istua eikä jäädä paikoilleen. Sitten tiedetään sekin, että ihmisen aivokapasiteetti on rajallinen. Jotkut sanovat, että emme vain osaa käyttää koko kapasitettiamme vaan käytämme siitä säälittävän pienen osan elämämme aikana, mutta toiset ovat sitä mieltä (ja heitä uskon enemmän), että ihmisaivoilla nyt vain on rajoituksensa, halusimme tai emme.

Aivomme on ohjelmoitu käsittelemään tietomääriä ja asioita, jotka 10 tai 15 tuhatta vuotta sitten olivat oleellisia selviytymisen ja tyydyttävän elämän kannalta - tai korkeintaan aivomme ovat kehittyneet vain hyvin vähän niistä ajoista. Mikään ei ole valmistanut niitä siihen tietotulvaan ja uusien taitojen jatkuvan oppimisen vaatimukseen, joka keskellä yhtäkkiä elämme.

Sen jälkeen kun opimme kirjottamaan eli siirtämään tietoa tuleville sukupolville muutoinkin kuin suullisesti ja esimerkin kautta eli karkeasti sanottuna noin 3000 vuotta sitten kun sumerilaiset keksivät kirjoitustaidon, tiedonsiirron aikaskaala lyheni: siihen minkä oppimiseen aikaisemmin meni yhdeltä ihmiseltä koko elinikä, on nyt jo joku aiemmin jo opetellut ja kirjoittanut muistiin, ja voimme lukea näitä valmiita tietolähteitä siinä samalla, kun lisäämme omia taitojamme ja kirjoitamme niitä muistiin jälkipolville.

Lisäksi noin 300 viime vuoden ja erityisesti viimeisimmän 50 vuoden aikana varsinkin tiedon määrä on räjähdysmäisesti kasvanut. Ja kasvaa edelleen suorastaan eksponentiaalisesti. Maailma on muuttunut niin lyhyessä ajassa niin paljon, että aivomme eivät todellakaan ole pysyneet mukana. Ei ihme että välillä ahdistaa, huolettaa, masentaa.

Tämä on saanut minut joskus pohtimaan erilaisten mielenterveyden häiriöiden määrää nyky-yhteiskunnassamme. Kaikkialta voi lukea otsikoita, joiden mukaan psyykkiset ongelmat ovat kasvussa. Suomalaiset masentuvat yhä lisää, ja joka vuosi mielenterveyden sairaudet maksavat Suomelle noin 11 miljardia euroa, jos ongelma halutaan menetetyn rahan määräksi muuttaa, niin kuin yleensä halu ja pyrkimys on.

Eikä kyse ole pelkästään suomalaisten ongelmasta. Kyllä muuallakin maailmassa sairastutaan psyykkisesti, oireillaan ja masennutaan. Italiassakin, vaikka aurinko siellä paistaa enemmän ja ollaan sosiaalisempia. Esimerkiksi masennuksesta kärsii Italiassa noin 3 miljoonaa ihmistä, 5,5% väestöstä, ja vaikka tämä prosenttiosuus on Euroopan unionin pienimpiä, pitävät nämäkin luvut sisällään valtavasti murhetta ja kärsimystä. Keskiarvo EU:ssa on 7,1% ja Suomessa 7,4% väestöstä sairastaa vuoden aikana masennusta. Lievemmät masennusoireet ja ne oireet jotka eivät saa varsinaista masennusdiagnoosia mukaan lukien, jopa 20% suomalaisista kärsii masennuksesta.

Lisäksi tulevat muut mielenterveyden ongelmat, kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota sairastaa noin prosentti suomalaisista. Sitten on erilaisia ahdistushäiriöitä, pakkoajatteluja, ruumiinkuvan häiriöitä... Kuka meistä on enää henkisesti täysin "normaali", joskus jopa tuntuu. En minä ainakaan.

Sitten on vielä se seikka, että psyykkisten häiriöiden esiintyvyys alkaa selvästi nousta 14 ikävuoden jälkeen. Eli juuri silloin, kun lapsuus alkaa olla takana! Kolmetoista-neljätoista vuotta on ikä, jolloin useimmissa lapsissa huomaa salavihkaisen, mutta silti niin paljastavan muutoksen: he eivät enää olekaan lapsia, eivät toki nuoriakaan tai varsinkaan aikuisia, mutta jokin heissä tuon ikäkauden aikana muuttuu. Ehkä he lakkaavat leikkimästä, ehkä pukeutumasta painatusteepaitaan, ehkä puhaltamasta synttärikakusta kynttilöitä, kun se on niin "lapsellista".

Ja sitten he tulevat siihen ikään, jolloin kaiken muun lisäksi iskevät mielenterveysongelmat! Onko tuo nyt ihme, kun aikuisten maailma alkaa jyrätä päälle ja kaikki sen odotukset, paineet ja vaatimukset. Oravanpyörä alkaa pyöriä, aluksi hitaasti ja jäykkyyttään nitisten, mutta nopeasti se siitä kiihtyy. Yhtäkkiä pitäisi olla fiksu ja kaunis, osata kaikenlaista ja tietää mitä haluaa tehdä isona.

Olen vakuuttunut, että ihmistä ei ole luotu elämään sellaisessa maailmassa kuin nyt elämme. Ei tällaisessa oravanpyörässä. Voimme huonosti, koska olemme ajautuneet niin kauaksi oikeasta ympäristöstämme ja todellisuudestamme. Mutta takaisin ei ole paluuta ja monessa suhteessa se on tietysti positiivinen juttu, antiikin ajan tai keskiajan ihmisarvokäsitykseen ja lääketieteellisen osaamisen tasoon ei olisikaan mukava palata. Nyt on elettävä tämän todellisuuden kanssa sen hyvine ja huonoine puolineen.

Lapset, he todella osaavat liikkua. Usein mietin, että jos me aikuiset liikkuisimme niin paljon ja
monipuolisesti joka päivä kuin he, olisimme joka ilta umpipoikki tai
sitten niin huippukunnossa, etteivät huippu-urheilijatkaan sellaiseen yllä! 

Mutta se oravanpyörä, sen tahtia voi kyllä yrittää jarruttaa. Voi yrittää hidastaa vauhtia, voi kieltäytyä tietyn statuksen saavuttelemisesta ja ihanteista jotka vievät kauemmaksi yksinkertaisesta elämästä. Ja voimme yrittää löytää itsemme lähempänä luontoa, muistaa juuremme ja sen, että silmämme on tarkoitettu sienilajien erottamiseen toisistaan, näkemään kauas horisonttiin lähestyvät leijonat ja huomaamaan puussa istuva pöllö, ei tuijottamaan telkkaria tai tabletin näyttöä.

Nythän meillä on hidastamiseen erittäin hyvä motiivikin: ilmastonmuutoksen estäminen. Jos eivät omat lapsemme ole tarpeeksi suuri syy hidastaa tahtia ja vähentää stressiä ja jättäytyä oravanpyörästä, niin ehkäpä maapallon tulevaisuus on. Miksi täytyy saada niin paljon aikaan, asua niin tilavasti, lämpimästi ja mukavasti, tienata niin järkyttäviä summia, saada elämyksiä ja kehittyä niin hirvittävän paljon? Niin paljon ettei ehdi kunnolla edes pysähtyä niiksi ohikiitäviksi vuosiksi, kun lapset ovat pieniä? Miksi on niin vaikea tyytyä vähempään?

Nämä ovat kysymyksiä joita usein pohdin, sillä itsekin toki olen osa tätä oravanpyörää enkä pysty elämään niin ekologisesti, yksinkertaisesti ja hetkessä eläen kuin haluaisin. Olen toki yrittänyt tehdä hieman valtavirrasta poikkeavasti, mutta omalla mittapuullani se on kuitenkin vielä vähän (ja jokaisella meillä on tietenkin omat mittapuumme, ei ole yhteistä muottia johon kaikkien tulisi sopia). Ulkoapäin tulevat paineet ja vaatimukset ovat välillä pusertaa minutkin, ja niiden takia yleensä ahdistunkin. Kuten esimerkiksi eilen.

Mutta sellaisina hetkinä, jos koska, lähden lenkille.

PAROLA DEL GIORNO: correre = juosta Correre porta benefici sia per la fisica che per la salute mentale. = Juokseminen tuo hyötyjä paitsi fysiikalle, myös henkiselle terveydelle.