Kantamisen aika - hikisiä ja kirjavia kokemuksia kantovälineistä

Onnelliset Manducasta.

Meillä äideillä on usein taipumus olla ns. etukäteistietäväisiä: päätämme, että kun lapsi syntyy/
kasvaa/saavuttaa tietyn vaiheen, toimin näin ja näin.

Joku vannoo (etukäteen) perhepedin nimeen, joku toinen ettei ikinä opeta lasta nukkumaan vieressään.
Tai että ei varmasti rupea venkslaamaan kestovaippojen/
kertakäyttövaippojen kanssa, joku ehkä päättää kieltäytyä laittamasta lapselleen vaippaa ollenkaan.

Ja sitten kun todellisuus saapuu, lapsi kaikkine ikävaiheineen, voivat kaikki etukäteisperiaatteet heittää häränpyllyä. Mikään mitä on luettu kirjoista tai muuten päätetty ennalta, ei välttämättä pädekään, kun prioriteettina on saada vastasyntynyt vauva rauhoittumaan, nukkumaan edes kohtuullisen pituisia unipätkiä tai pysymään kuivana kaikissa arjen käänteissä.

Itse ainakin luulin monissa asioissa tietäväni jo etukäteen, mikä on paras tapa toimia. Kunnes sitten esikoinen pyyhkäisi pöydältä kaikki suunnitelmani ja järjesti aikomukset uuteen uskoon.

Etukäteen esimerkiksi ajattelin, että minusta tulisi ilman muuta kantoliinaäiti.

Ostin jo raskausaikana hienon ja hyvälaatuisen uuden kantoliinan, Tricot Slen -merkkisen ja täydellisen värisen vielä eli syvän lohenpunaisen. Sain Bebes-lastentarvikekaupasta asiantuntevaa ja perusteellista opastusta vauvanuken kanssa, ja kaikki tuntui ihan täydelliseltä. Suunnittelin suunnilleen sulautuvani yhteen vauvani kanssa kantoliinoineni, pitäisin häntä aina siinä sydäntäni lähellä jossa hän tuntisi olonsa turvalliseksi kuin kohdussa ikään. Enhän sitäpaitsi selviäisi vaunun lykkimisestä kahden koiran kanssa, en mitenkään. Olisi vähän pakkokin kantaa vauvaa ainakin kävelyillä koirien kanssa.

Vaan kuinkas sitten kävikään?





Kun vauva syntyi, sain huomata että on ihan eri asia pukea kantoliinaa nukkevauvan kuin elävän pikku olennon kanssa. Ei se siltä kaupassa ollut tuntunut, mutta kotona kantoliina oli yhtäkkiä niin pitkä ja mutkikas, että siinä ajassa kun sitä hikoillen sovittelin ylleni, vauva jo hermostui, ja sitten kun aloin asetella häntä sinne poimujen väliin, hermostuminen kasvoi suoranaiseksi raivariksi. Monta kertaa kantoliinailuyritykseni päättyivät siis siihen, että rauhoittelin punaisena itkevää vauvaa sen puoli tuntia, ennen kuin hiljeni. Nopeasti into kantoliinailuun siinä laimeni.

Olihan se hirveän paljon kätevämpää laittaa vauva vaunuihin, varsinkin kun hän viihtyi niissä ihan hyvin. Ainakin ensimmäiset kaksi-kolme kuukautta. Sen jälkeen vähän huonommin, mutta onneksi olin jo oppinut kävelemään sujuvasti vaunujen ja kahden koiran kanssa ja vielä rauhoittelemaan itkevää vauvaa samalla. Jännästi sitä vaan oppii kaikenlaista lastenhoitoon liityvää, kun on pakko.

En kuitenkaan antanut periksi, vaan pidin yhä yllä toivetta vauvan liinassa kantamisesta. Olinhan vakuuttunut ja olen edelleen, että vauvalle tekee hyvää olla mahdollisimman paljon sylissä. Otin selvää eri vaihtoehdoista ja hommasin toisen kantovälineen, Baby Björnin rintarepun, joka oli tylsän harmaa mutta sitä kehuttiin ergonomiseksi, niin että pitkätkin kävelyt sillä onnistuisivat. Kun vauva oli saavuttanut käyttöohjeissa vaaditun painon, lykkäsin hänet siihen ja johan toimi! Hän viihtyi siinä ihan mainiosti, vaikka olin lukenut kantoliinailuun perehtyneiden arvioista, että se merkki ja malli ei ollut kaikkein ihanteellisin vauvan asennon kannalta.

Mutta oma vauvani ei piitannut näistä arvioista vaan köllötti aivan tyytyväisenä rintarepussaan. Ja repun ergonomia oli niin hyvä, että pystyin kävelemään ilman olka- tai selkäsärkyjä monen tunnin lenkkejä vauvan kanssa - ja kahden koiran, kuinka helppoa se nyt olikaan ilman vaunuja!

Ensimmäisellä Rooman-reissullamme vauvan kanssa hän kulki sylissäni yli 35 asteen helteessä pitkin poikin Rooman turistikeskustaa, jota kiersimme vierailulla olleen kummityttöni kanssa. Vauva oli hiestä märkä rintakehäni ja repun kankaan välissä, itse hikoilin vielä sitäkin enemmän eli meillä oli oikein lämpimät oltavat, mutta siitäkin huolimatta hän viihtyi.

Minäkin viihdyin, sillä paitsi että meillä oli kummitytön kanssa tosi kiva reissu, oli minusta vihdoin tullut lastani kantava äiti, aivan kuten olin etukäteen haaveillut. En ehkä kantanut häntä kantoliinassa kuten oli kuvitellut, mutta kannoin kuitenkin. Ja vauvalle kaikki kantaminen on ainutlaatuisen tärkeää. Vauvaa ei voi koskaan pitää sylissä ja oman kehon lähellä liikaa, ja vielä isompanakin se on lapselle tärkeää.

Esikoinen ensivisiitillä Rooman historiallisessa keskustassa. Taustalla Konstantinuksen riemukaari.

Keinot oli monet auringolta suojautumiseksi.

Kannoin esikoista rintarepussa kahteen ikävuoteen saakka, ja hän olisi varmasti viihtynyt siinä pidempäänkin, mutta lopulta hän alkoi painaa niin paljon ettei selkäni repun erinomaisesta ergonomiasta ja kantamisen myötä tapahtuneesta selkälihasten vahvistumisesta huolimatta enää kestänyt.

Sen verran kantamisesta kuitenkin olin innostunut, että kun aloin odottaa seuraavaa, tein jälleen suunnitelmia: tällä kertaa hankkisin vauvan asennon kannalta ihanteellisemman kantorepun, sellaisen jossa voi kantaa jo vastasyntynyttä, enkä enää edes yrittäisi kantoliinan käyttöä.

No, kokeilin kantoliinaa sitten kuitenkin, mutta lopputulos oli täsmälleen sama kuin esikoisen kanssa eli tuskastuneesti loputonta liinakangasta pyörittelevä hikinen äiti, hermostuva vauva ja huuto. Jätin yrityksen yhteen kertaan ja otin laatikosta esiin ostamani tuliterän, ihanan metsänvihreän Manduca-kantorepun.

Mutta sekään ei kelvannut toiselle lapselleni! Hän, muutoin niin tyyni ja hyväntuulinen tapaus, tulistui sekunnissa kun joutui rintareppuun, vaikka se oli kuinka vastasyntyneelle tarkoitettu ja hän sai olla siinä ihanteellisessa sykkyräasennossa.

Epätoivoisesti yritin kävellä ympäriinsä ja tuuditella vauvaa rauhoittumaan, ajattelin että tämä on jotain alkujärkytystä vain. Ei se ollut. Poika ei kertakaikkiaan hyväksynyt Manducaa, vaikka yritin kyllä monet kerrat. Eikä hän hyväksynyt edes esikoisen kohdalla toiminutta Baby Björniä, vaan hermostui heti kun joutui mihin tahansa kantovälineeseen.

Vaunuissa hän sitten oli aina aurinkoinen, tyytyväinen ja levollinen lapsi. Välittömästi, kun hänet sinne kantorepusta laskin. Annoin periksi. Ymmärsin, ettei hän ollut muutenkaan niin syliä kaipaava kuin esikoinen, vaan piti enemmän vaunuissa tai lattialla köllöttelemisestä kuin sylissä olosta, tai ainakin hänelle riitti vähempi sylissäolon määrä läheisyyden tarpeen kattamiseksi.

Hienonhieno Manduca jäi siis kaappiin pölyttymään, ja olin jo laittaa sen myyntiin. Mutta sitten kolmas lapsemme ilmoitti tulostaan, ja toivo taas heräsi. Jos nyt tulisi se kantoliinailuvauva!

Vaan ei puhettakaan. Kuopus osoittautui isoveljensä kaltaiseksi, suorastaan kopioksi kantamisasioissa ja muutenkin. Hän on vauvasta lähtien ollut erittäin perustyytyväinen ja hyväntuulinen lapsi, mutta kantoliinaan joutuminen aiheutti välittömän protestin. Myöskään Manduca ei kelvannut enkä sitten oikeastaan paljon yrittänytkään, kun huomasin että hän veljensä lailla viihtyy vaunuissa niin erinomaisesti, jopa niin että monesti venkuiltuaan sylissä rauhoittui kun pääsi tuttujen vaunujen suojiin.

Vanhaa tuttua Baby Björniä käytimme hänen kanssaan vain satunnaisesti esimerkiksi lentokentillä ja lomamatkoilla esimerkiksi viime kesänä Pohjois-Italiassa vuoristokylässä yöpyessämme ja tehdessämme alppiniityillä kävelylenkkejä.

Tämän kevään aikana olemme ottaneet tavaksi käydä Nuuksiossa luontopolkuja kiertämässä. Olemme tehneet lyhyitä, parin kilometrin lenkkejä joissa kaksivuotias kuopuskin on jaksanut olla kävellen mukana. Viime kerralla kuitenkin ajattelimme, että olisihan se nyt kiva päästä vähän pidempi ja kovavauhtisempi lenkki heittämään. Mutta miten se onnistuisi kaksivuotiaan kanssa? Rintareppuun hän olisi jo liian iso ja painava. Sitten ikään kuin suurenakin älynväläyksenä keksimme (miksi emme olleetkaan keksineet jo aiemmin...), että onhan meillä kaapissa muitakin kantovälineitä, se yhä uudenuutukaisen kuntoinen Manduca, ja siinähän voi kantaa lasta myös selkäpuolella!

Kaivettiin siis se esiin ja illalla teimme testin. Laitoimme kuopuksen sinne reppuselkään -  ja kuinka hän siitä innostuikaan. Hihkui ja riemuitsi, ja kun tuli aika tulla pois, alkoi kamala huuto. Ancora ancora! Vielä vielä!

No eilen hän sitten pääsi siihen oikein sydämensä kyllyydestä, kun teimme neljän kilometrin lenkin Nuuksiossa. Se meni oikein hyvin, selässäni matkasi tämän tästä hihkuva ja naurun heläyttävä, luonnon ihmeitä osoitteleva ja ihastuneena ympärilleen katseleva kaksivuotias, jonka ikäänsä nähden pieni koko mahdollisti Manducassa vaivattomasti kantamisen. Loppumatkasta vähän toisessa olassa tuntui, mutta sekin luultavasti johtui vain siitä etten ollut vaivautunut säätämään kantorepun hihnoja edellisten, vauva-aikaisten kokeilujen jälkeen.

Evästauon jälkeen kuopus käveli joitakin satoja metrejä, sitten hän halusi taas repun kyytiin. Loppumatkasta hän oli niin uupunut kaikesta kokemastaan (voi vain kuvitella miltä lapsesta yhtäkkiä tuntuu nähdä maailma ja erityisesti kaikki se keväisen luonnon ihastuttava, yltäkylläinen vehreys jonka keskellä kuljimme korkealta, lähes aikuisen tasolta; se kaikki varmasti lähes räjäytti tajunnan), että uni alkoi vastustamattomasti painaa. Hänen päänsä rupesi nuupottamaan, mutta uudessa asennossa unta ei ollut helppo löytää ja se selvästi häiritsi häntä ja sai vähän protestoimaan. Mutta puhe pikaisesta autoon nukkumaan pääsemisestä rauhoitti häntä, ja selvisimme loppuun asti ilman huutoa.

Uupunut olin kävelyn jälkeen minäkin, tai ainakin hikinen! Yli kahdenkymmenen asteen kohonnut lämpötila ja metsän siimekseen asti voimallisena paistanut aurinko teki kantamisesta hikisen kokemuksen, mutta ei tullut mieleenkään valittaa. Päin vastoin!

Se oli vain parin tunnin (hikinen) kävely, mutta minulle se oli paljon enemmän. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan lapsistani on viihtynyt niin kauan Manducassa, siinä jossa aikoinaan kuvittelin kantavani molemmat poikani vastasyntyneestä aikaan X eli niin kauan kuin he siihen mahtuisivat. Kuvitelmani karisivat eikä niistä koskaan tullut todellisuutta, niin kuin monesti saattaa käydä vauva-aikoihin tehdyille etukäteissuunitelmille.

Mutta edes tämän yhden kävelyn verran sain kokea, miltä tuntuu olla oikea Manduca-äiti, lastaan lähellään ihanassa kippura-asennossa kantava vanhempi. Lapsi ei tietenkään enää ollut etupuolella kehoani siinä vastasyntyneen kippura-asennossa, mutta takana kulkiessaankin hän istui siinä jotenkin söpömmin ja luonnollisemman oloisemmin kuin Baby Björn -rintarepussa, jossa lapsen jalat sojottavat suorina alas. Manducassa lapsi istuu selässä kuin reppuselässä häntä kantaisi, peppu alapäin pönöttäen ja jalat pienessä koukussa, pienen apinan lailla. Siltä se etäisesti tuntuikin: kuin olisin ollut apinaemo jonka selkään poikanen on tarrautunut.

Huh hikeä!

Oli ihanaa kantaa häntä niin, ja ylipäätään pitkästä aikaa kuljettaa lasta kantovälineessä kantaen, tuntea hänen pikku kehonsa painautuvan omaani vasten ja heilahtelevan omien liikkeitteni mukana. On siinä vaan jotain niin luonnollista ja oikean tuntuista, muistutusta siitä että näin me ihmiset olemme aina lapsiamme kantaneet, selässämme, lonkallamme,  rinnallamme, sydäntämme ja ihoamme lähellä.

Ehkä pojatkin olisivat siihen tottuneet, jos vain sitkeämmin olisin yrittänyt ja etenkin jos ei olisi ollut vaihtoehtona sitä kummallisuutta, jonka me nykyihmiset olemme mukavuudenhalussamme kehitelleet eli vauvan kauaksi sylistämme sysääviä vaunuja.

Mutta ainakin kokemukseni kantovälineistä ovat opettaneet, että liian tarkat tai ehdottomat etukäteissuunnitelmat lasta odottaessa eivät kannata.  Olen myös oppinut, että lapset voivat erota oleellisesti toisistaan suhtautumisessa kantovälineisiin, tietenkin, ovathan he temperamentiltaan ja luonteiltaan jokainen oma ainutlaatuinen yksilönsä. Se mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle, se pätee kaikissa asioissa. Juuri kun uskoo oppineensa jonkun lastenhoitoon liittyvän asian tai tietävänsä miten toimia, niin saapuukin seuraava lapsi ja pakottaa oppimaan hänen omat ainutlaatuiset luonteenpiirteensä, tapansa ja vaatimuksensa.

Tavallaan jokaisen lapsen kohdalla sitä aloittaa vanhemmuuden alusta, yhtä avuttomana kuin ensimmäistä kertaa mutta onneksi edes jonkinlaisen kokemuksen tuomalla hataralla varmuudella. Jos ei muuta, niin sen on kokemuksen kautta oppinut, että mikään ei ole kasvavan lapsen kanssa pysyvää paitsi muutos.

Yhdenkin lapsen kanssa elämä on jatkuvaa oppimista; se mikä toimi vielä äsken, ei välttämättä enää tänään toimi. Vaiheet seuraavat toistaan, ikäkausi vaihtuu seuraavaan, ja ainoa mitä vanhempi voi tehdä on yrittää pysyä mukana niiden tuoksinnassa, luovia läpi yllättävien tilanteiden, improvisoida, varioida, soveltaa, löytää luovia ratkaisuja kaikkien muuttuneiden tilanteiden tuomiin pikku pulmiin.

Ja varautua siihen, että siltikään asiat eivät välttämättä mene siten kuin on etukäteen suunnitellut. Elämä lapsen kanssa osaa aina yllättää ja löydämme itsemme kerran toisensa jälkeen nostamasta kätemme ylös antautumisen merkiksi: unohdetaan sitten tämä(kin) etukäteisperiaatteeni, arki on tässä ja nyt ja on löydettävä vain ne ratkaisut, jotka toimivat, eivät niitä jotka kuulostavat hienoimmilta kasvatuskirjan sivuilla.

Vanhemmuus onkin niin ihanaa juuri siksi, että ei tarvitse katsoa oppikirjasta miten toimia. Tärkeintä on seurata sydämensä ääntä, muistaa että lapsi ei ilkeyttään itke eikä tarkoituksella ole "tuhma", olla läsnä ja puhaltaa polveen, kun on tarvis. Rakastaa. Halata. Pitää lähellä ja kantaa. Vaikka sitten omilla käsillään jos ne unelmat kantoliinailusta eivät toteudu - lapsi ei katso välinettä vaan sitä, että saa olla vanhempaansa lähellä juuri niin paljon kuin tarvitsee

PAROLA DEL GIORNO: marsupio (m) = kantoreppu