Kultaa ja kauniita unia Saku Koivun kanssa - kiekkofanin tähtihetkiä

Huh huh mikä matsi! Eilinen kiekkohuuma vei mennessään ja maailmanmestaruus tuntuu hetken ajan kuin omalta - ja niinhän se hetken ajan onkin, meidän kaikkien suomalaisten voitto! Nautitaan siitä, ei näitä hetkiä liian usein tule vastaan, kiekkofanin tähtihetkiä.

Eläydyn sydämeni täydeltä,  vaikka jo vuosia sitten tein päätöksen lakaista kiihkeimmän kiekkofaniuteni maton alle. Alkoi nimittäin käydä sydämen päälle. Ja hermojen. Uppoutuminen jääkiekon maailmaan oli niin suurta, että kerta toisensa jälkeen seuranneet finaalipettymykset (tämä oli 11. kerta finaalissa ja 3. voitto) alkoivat käydä ylivoimaisiksi. Puhumattakaan muusta intensiteetistä, jolla kiekkoa aikoinani seurasin.

Päätin ottaa etäisyyttä lajiin. Etääntymistä tapahtui toki luonnostaankin, kun kasvoin teini-iästä ulos ja aloin saada elämääni muutakin ajateltavaa kuin kiekkokierroksen tulokset, pistepörssien tilanteet ja ratkaisuotteluiden maalintekijät. Mutta jotakin tuosta faniudesta on jäänyt kytemään pinnan alle, ja tällaisina hyvinä hetkinä se pulpahtaa sieltä pintaan.

Parhaimmassa teini-iässä vietin viikonloppujen lauantai- ja sunnuntaiaamut Helsingin jäähallin takaovella, siellä josta HIFK:n ja Jokereiden pelaajat menivät ja tulivat aamuharjoituksiinsa, ja hyvällä onnella sain nimmarin tai ainakin moikkauksen pelaajalta tai parilta. Tapetoin seinäni lempipelaajieni kuvilla (Koivu, Peltonen, Ruuttu, Selänne, Myllys), keräilin vihkot täyteen nimmareita ja tietenkin minulla oli ylivoimaisen lempparini, Saku Koivun maajoukkuepelipaita ja siinäkin aika monta hienoa nimmaria.

Ja sitten eräänä jouluna sain lahjoista mieluisimman:




Saku Koivu -pussilakanasetin! Se oli ihana, Koivun lakanankokoisella kokovartalokuvalla varustettu ja Suomen pelipaidassa vielä. Nukuin lakanoissa monet hyvät yöunet ja olin ihan tosissani onnessani siitä että minulla oli sellaiset lakanat.

Jääkiekkofaniuteni oli todella kiihkeää. Muutaman vuoden ajan se oli koko maailmani. Odotin MM-kisoja koko vuoden varmaan innokkaammin kuin turnaukseen osallistuvat pelaajat, ja kun Suomi hävisi ratkaisuottelun eikä saanutkaan kultaa, oli koko vuosi vähän kuin pilalla. Piti odottaa niin kauan, ennen kuin tuli uusi mahdollisuus!

Osasin ulkoa maalintekotilastot, lempipelaajieni numerot (Koivu #11, Peltonen #16, Ruuttu #22, Nieminen #40, Myllys #35, Lehtinen #20 ja monet muut, ja nämä kirjoitin tähänkin ihan selkärangasta, ilman googlaamista), pelipaikkakunnat ja kaikenlaista pientä ja merkityksetöntä jääkiekkoon liityvää tietoa.

Rippikoululeirille pakkasin tärkeimpänä vaatteena Suomen pelipaidan, sen jossa oli Koivun ja kumppaneiden nimmarit. Pidin paitaa melkein joka päivä leirillä ja halusin laittaa sen ryhmäkuvaankin osoituksena siitä, että jääkiekko oli minulle maailman tärkein asia sillä hetkellä elämässäni, eikä mikään uskonto voisi siihen yltää.

Tiesin, ettei jääkiekko sopinut yhteen uskontoni kanssa, ja se ristiriita oli mielessäni ylitsepääsemätön - itsepäisesti halusin laittaa jääkiekon etusijalle. Se oli ainoa "sallittu" nuorisokulttuurin muoto mikä minulla oli, ja niin uppouduin siihen älyttömällä intensiteetillä. Pelaajat olivat jumaliani, tavallaan oikeasti jumaloin heitä.

Se kaikki päättyi sitten aikanaan, viimeistään silloin kun törmäsin eräällä 24h risteilyllä kauden päättymistä juhlivaan jääkiekkojoukkueeseen ja pariin teini-iän idoliini, jotka kukkoilivat kännipäissään laivalla ja yrittivät iskeä minua - minua, järkyttynyttä entistä fania jonka puhtoiset mielikuvat pelaajista karisivat yhtä nopeasti kuin julisteet olivat karisseet huoneeni seiniltä aikuistuttuani.

Kun olin fanittanut heitä, minulla ei ollut käynyt mieleni vieressäkään, että he olisivat voineet olla kiinnostuneita minusta, fanistaan, se oli niin täydellistä ja puhdasta teinirakkautta. Vähän myöhemmin edes minuun ihastuneen pojan naureskelu Saku Koivu -lakanoissa nukkumiselleni ei saanut minua yhdistämään asioita toisiinsa tai ymmärtämään hänen näkökulmaansa ja "kateuttaan" lakanoitani kohtaan.

Sitä paitsi pelaajat olivat niiin vanhoja, niin paljon vanhempia kuin minä! Siltä se ainakin tuntui, vaikka tosiasiassa maajoukkueen nuorimmat pelaajat olivat vain 4-5 vuotta minua vanhempia kiihkeimmän fanituskauteni aikana. Ei ikäero eikä mikään.

Nyt uusien maailmanmestareiden katseleminen aiheuttaa minussa lähinnä huvitusta. He ovat niin nuoria, kuin juuri koulunpenkiltä tulleita ja niinhän he ovatkin. Voisin olla joidenkin heidän äitinsäkin! Heidän kasvonsa ovat minulle tuntemattomia, aivan toista kuin 24 vuotta ensimmäisen maailmanmestaruuden aikaan, jolloin tunsin jokaisen pelaajan pelaajahistoriat, perhesuhteet ja maalipörssiin sijoittumiset. Nyt olen lätkäkuvioista täysin ulkona. Jopa pelaajien nimet ovat minulle uppo-outoja, paitsi mitä nyt ovat turnauksen aikana ruvenneet tulemaan tutuiksi. Mörkö-Anttilan tutuksi tulemiselta ei voi juuri nyt välttyä Suomessa kukaan, ja pikku hiljaa ne muutkin nimet ja kasvot alkavat jäädä mieleen. Mutta pelinumeroita en muista ensimmäistäkään!

Eilinen maailmanmestaruuden voittamisen hetki nosti monia tunteita pintaan. Oli ihanaa juhlia sitä omien lasten ja oman perheen kanssa ja sitä ennen jännittää yhdessä peliä. Kuopuskin eläytyi aijaijaia-huudoin kaksi ensimmäistä erää ennen kuin simahti, kaksi muuta sinnittelivät pelin loppuun ja jaksoivat vielä pomppia kanssani kun maalit tulivat ja voitto varmistui.

Tämmöinen on ilme ratkaisupelin aikana...

Mutta sitten mieleen putkahti myös kaikenlaisia haikeita tunteita, tyhjyyttä siitä että ei tämä ole samanlaista kuin silloin, ei milloinkaan voi olla enää samanlaista. Oli aivan eri asia juhlia kaikkien aikojen ensimmäistä maailmanmestaruutta 14-vuotiaana intohimoisena fanina kuin nyt tätä.

Silloin voiton hetkellä itkettiin ihan aidosti ja oikeasti ilosta, leijonien pukukoppikohtaus (siis se jossa Mika Nieminen kieltään heilutellen lauloi den glider in, Jukka Tammi rämpytti ilmakitaraa) katsottiin videolta suunnilleen tuhat kertaa ja oma elämä muuttui ihan konkreettisesti onnellisemmaksi voiton myötä. Nyt tiedän, että tämä voiton huuma ja onni haihtuu pian, eikä sillä ole mitään vaikutusta kokonaisonnellisuuteeni enää muutaman päivän päästä tai jopa huomenna.

Ensimmäinen on aina ensimmäinen, ja nuoruus eletään vain kerran, siinä kai se suuri ero. Vuoden 2011 maailmanmestaruus oli sekin makea juttu, mutta ei siltikään vetänyt vertoja ensimmäiselle, varsinkin kun oli yksivuotias esikoinen vastuulla kun lähdettiin kultajuhliin Kauppatorille. Pienen kanssa oli toki ihana olla siellä mukana ja katsoa miten pikkuinen hytkyi Ihanaa leijonat ihanaa -rallatuksen mukana, mutta siinä oli paljon eroavaisuuksia verrattuna ensimmäisiin juhliin, joissa hoilattiin maailmanmestaruuslauluja voitosta huumaantuneena kaveriporukan kanssa.

Ekassa mestaruudessa olin joukkueen mukana alusta asti ja paljon aiemminkin, vuoden 92 ensimmäisestä hopeasta katkeran Lillerhammerin olympiafinaalipettymyksen kautta seuraavaan kauteen ja sen joka ikiseen harjoitusmaaotteluun ja turnauspelin sekuntiin ja vielä kaikki muut mahdolliset studioanalyysit ja lähetysminuutit päälle.

Nyt hyppäsin kärryihin kesken kaiken, viime tipassa, kun oltiin jo nousuhuumassa. Silloin on helppo olla fani, kun voitetaan. Alkuturnauksesta katsoin vielä pelejä vain toisella silmällä ja menin joskus kesken pelin nukkumaan, erätauoilla tein kaikkea muuta kuin kuuntelin pelianalyyseja ja välillä pelinkin aikana touhusin omiani. No, onhan erona 24 vuoden takaiseen että nyt minulla on perhe pyöritettävänä, joten on ihan normaalia että joku peliminuutti jää katsomatta, mutta on tästä muutakin intoa sammunut - ja onneksi on!

On sykähdyttävää että Suomi voitti ja että jälleen uusi ikäluokka saa iloita maailmanmestaruudesta sekä pelaajien että fanien puolella, ja ihan mielelläni jätän sen suurimman fanituksen muille tai nuoremmille.

Kuten vaikka omille lapsilleni. He heräsivätkin tajuamaan pelin tärkeyden viimeistään siinä vaiheessa kun äiti siitä tarpeeksi hehkutti. Otettiin hyvissä ajoin suomenliput esiin ja pelin aikana he oppivat kiljumaan, painamaan päänsä tyynyyn ja huutamaan oijoijoi, nyt ei tuu mitään! (kuopuskin ja hän ennen kaikkea!), kun oli oikein tiukka paikka.

Omat lapseni eivät ihan vielä ole siinä parhaimmassa fanitusiässä, mutta kyllä hekin maailmanmestaruudesta innoistuivat ja jaksoivat ihmeellisesti valvoa finaalin loppuun asti. Äiti saadaanko me ihan ihan oikeasti valvoa niin pitkään? He eivät olleet uskoa sitä, ja viimeistään sen täytyi kertoa heille, kuinka todella tärkeästä asiasta nyt on kyse. Luulisin, että muistavat tämän illan loppuikänsä: se ilta kun saatiin valvoa yli kahteentoista eikä ollut edes uusivuosi...(uutena vuotena saisivat myös, mutta tähän mennessä eivät ole vielä pysyneet  hereillä yli puolenyön kumpikaan)

Mörköjuttu ei heille ihan vielä ole oikein valjennut. Esikoinen ei innostunut ajatuksesta tuikata mörköpinssi paitaan kouluun lähtiessä vaikka yritin vakuuttaa, että se olisi aika hieno juttu paidassa juuri tänään. Mörköteemassa olemme ansioituneita, sillä lapseni on jo pari vuotta ollut intohimoinen Muumilaakson mörkö -fani, on pidetty teeman mukaisia synttäreitä ja vaatevarastosta löytyy aiheeseen liittyvää rekvisiittaa. Pitäisiköhän kaivaa vielä Kaapokirjat esiin ja ne, jossa seikkailee se eräs pitkä leppoisa Pesonen?

PAROLA DEL GIORNO: hockey su ghiaccio = jääkiekko La Finlandia è campione del mondo di hockey su ghiaccio! = Suomi on jääkiekon maailmanmestari!