Lukevatko lapseni ajatuksiani - elämän pieniä suuria sattumia ja yksi iso sulkasato

Maailman kaikista voikukista juuri nämä
 ovat sattuneet valikoitumaan maljakkooni.

Joskus tulee hetkiä jolloin tuntuu, ettei tässä elämässä kaikki voi mitenkään olla pelkkää sattumaa. Usein se tunne on aika pelottava. Inhoan ja pelkään kaikkea, mikä vivahtaakin yliluonnolliseen ja menee niin sanotusti yli hilseen, ja tukeudun ajattelussa mielummin järkeen ja tieteellisiin faktoihin. En tietysti sano ajattelevani läheskään aina järkevästi, puhumattakaan että toimisin aina järkevästi, mutta noin yleisesti ottaen pohjaan maailmankuvani tieteellisiin tosiasioihin.

Kaikki mikä on mennä sen yli tai vaikuttaa liian oudolta ollakseen pelkkää sattumaa, saa ihokarvani helposti nousemaan. Tai jos kyse on tosi pienestä jutusta, hymyillen huokaisemaan syvään ja pudistelemaan päätäni näille järjenjuoksua vastaan uiville pikku sattumuksille.

Eilen näitä tosi pieniä sattumia tuli niin monta, että aloin jo epäillä eläväni jossakin rinnakkaistodellisuudessa, jossa toisten ajatusten lukeminen, aikatasojen sekoittuminen, ennakkoaavistukset ja muu tiedefantasiahömppä olisikin totta:




Olet ehkä lukenut eilisen blogitekstini, joka käsittelee lapsuudenkodissa asumista. Paljastan yhden jutun: päätin jo ennen keskusteluani tyttäreni kanssa, että aion kirjoittaa siitä aiheesta ja mieleeni tuli kaikenlaisia ajatuksia ja ideoita aiheesta heti aamulla herätessä. Mutta siis vain ajattelin, en puhunut asiasta sanallakaan enkä kirjoittanut ylös.

Ja sitten aamiaispöydässä tyttäreni aloitti puhumaan siitä mistä puhui, eli "kateudestaan" siitä että saan asua tässä ihanassa talossa sekä lapsena että aikuisena!

Ja ihan kuin tämä ei olisi riittänyt, sen jälkeen kun tyttö oli lähtenyt kouluun, olin kirjoittanut tekstini ja lähdössä ulos pienempien kanssa, keskimmäinen (joka oli nukkunut eikä kuullut aiempaa keskusteluamme) halusi ilmoittaa, että tämä talo jossa asuimme, on enemmän äidin talo ja vähemmän isän. Koska isä ei ole asunut siinä niin kauan kuin äiti, sinä äiti asuit pienenäkin täällä.

Näistä aiheista emme puhu lasten kanssa todellakaan joka päivä, emme välttämättä edes viikoittain tai kuukausittain. Todennäköisyys että molemmat lapset ottavat saman aiheen esiin juuri sen puolen vuorokauden aikaikkunassa, jonka aikana ajattelen kirjoittavani ja lopulta kirjoitan blogitekstin aiheesta, on todella pieni!

Sitten lähdimme aamu-ulkoilulle, tällä kertaa esikoisen jalkapalloturnausta katsomaan Lassilaan. Reitti vei läpi keväisen joki- ja peltomaiseman, ja kävellessämme puhuimme paljon kevään etenemisestä, tuomenkukista, linnunpoikaisista ja sen sellaisesta.  Varmaankin koska kaikkialla raikui lintujen voimallinen viserrys, aloimme puhua erityisesti linnuista ja lopulta siitä, miten eläimiä jaotellaan eri ryhmiin, on nisäkkäitä, matelijoita, kaloja, lintuja, hyönteisiä, hämähäkkieläimiä...

"Mistä tietää, että joku eläin on lintu", poika halusi tietää.
"No, sillä on siivet."
"Onko lepakkokin sitten lintu?"
Auts, lasten kanssa ei ole varaa yhteenkään huterasti ajateltuun vastaukseen.
"Ei ole, lepakko on nisäkäs sillä se synnyttää poikasia kuten karhu tai ihminen. Jos jokin eläin on lintu, sillä on oltava myös höyheniä ja sulkia", vastasin.
"Mikä on sulka?" poika siihen kysyi, ja aloin miettiä, miten selittäisin sen hänelle. Se mitä linnuilla on ihossaan höyhenten lisäksi, sellainen kevyt ja pitkä ja vähän hapsuinen...

Mutta tuskin olin päässyt ajatuksissani alkuun, kun huomasin tien sivussa kasan höyheniä ja sulkia, siinä oli sepelkyyhky kohdannut loppunsa varmaankin ketun käsittelyssä ja saanut aikamoisen pöllytyksen.

"Tuossa näet sulkia vaikka millä mitalla!" huudahdin pojalle ja sitten tarkkailimme hyvän tovin teurastuspaikkaa ja yritimme ymmärtää luonnon kiertokulun tärkeyttä, vaikka pieni lintuparka kuinka säälittikin. Ainakin poikaa, hänellä kun on uskomaton empatiakyky kaikkea elollista kohtaan. Niin suuri kukkienystäväkin hän on, että nykyään jo voikukkien kerääminen saa hänet säälimään kukkaparkoja, jotka kuihtuvat jos eivät heti pääse maljakkoon.

Tällä haavaa hän on ulkoillessamme ottanut tehtäväkseen vahtia pikkuveljeä, joka täysin holtittomasti repii voikukkia maasta ja heittelee ne ympäriinsä. Hän ei voi katsoa sellaista voikukkien joukkotuhoa vaan seuraa veljen perässä, yrittää estää repimistä ja kertoo samalla miten tärkeää on antaa kukkien olla paikoillaan.
"Ei noin paljon, ne kuihtuvat kukkaraukat, jos ne revitään ne kuolevat!"

Oli aika ihme, että juuri kun sulan selittäminen tuli ajankohtaiseksi (kaikista mahdollisista puheenaiheista joita meillä oli valittanamme), satuimme kävelemään ohi paikasta, jossa kettu oli tappanut linnun ja sulkia oli joka paikassa. Sattuma kutkutti mieltäni ihan todella ja tulin siitä hyväntuuliseksi pitkäksi aikaa.

Olisipa muuten aina yhtä kätevää selittää lapsille jotakin uutta sanaa tai käsitettä!  Mikä on vatupassi? Tuo esine tuossa vieressäsi. Mikä on isä- tai äitipuoli? Tuollainen ihminen tuossa joka kävelee vastaan. Mikä on  ikuisen nuoruuden lähde? Tuo tuossa joka on pihassamme. Mikä on onni? Se mikä meillä on tässä käsissämme.

Nämä edellä kuvatut, lapsuudenkodissani asumiseen ja linnunsulkiin liittyvät pienet tilanteet ovat elämän ihmeellisiä pieniä sattumia, eikä niissä tietenkään ole mitään kohtalon johdattamaa, yliluonnollista tai ajatustenluvun kaltaista superkykyä. Jokaiselle tapahtumalle ja tilanteelle on tietty todennäköisyytensä, useimmille hyvin pieni sillä mahdollisia tapahtumakulkuja on lukemattomia, mutta aina joskus sattuma osuu näillä kutkuttavilla ja hauskoillakin tavoilla. Niissä on jotain niin yllättävää ja - niin - sattumanvaraista, että tulee oikeastaan hyvä mieli.

Vaikka en periaatteessa usko kohtaloon tai tarkoitukseen tai suurempaan voimaan, käytän silti mielelläni niitä sanoja ja ajattelen, että se mitä elämässämme niin pienessä kuin suuressa mittakaavassa tapahtuu, on kohtaloa tai jonkin tarkoituksen sanelemaa.  Se tuo turvaa, hallinnan tunnetta, edes pienen pientä. Ja loppujen lopuksi, kuka näistä asioista voi varmasti mitään sanoa?

Taipumus ja halu uskoa, että asioilla on tarkoituksensa ja että jokin suurempi voima ohjailee kaikkea on ihmisellä luonnostaan, sillä elämämme on niin täynnä sattumia ja äärimmäisen pienien todennäköisyyksien tapahtumista - jo sille että maailmankaikkeudessa planeetallemme sattui kehittymään elämän mahdollistavat olosuhteet vuosimiljardien kuluessa oli niin pieni todennäköisyys ja silti se tapahtui, tai esimerkiksi että kaikista mahdollisista munasolu-siittiö -kombinaatiovaihtoehdoista syntyivät juuri sinun lapsesi, sekä sitä ennen tietysti se suuri sattuma että sinä ja puolisosi tapasitte - että mielen on ollut pakko kehittää jokin keino käsitellä kaaosta ja sattumanvaraisuutta, jonka keskellä elämme.

On hyvin lohdullista ajatella, että olemme muutakin kuin happea, hiiltä ja vetyä, sähköimpulsseja ja neuroneita, jotka saavat meidät tuntemaan empatiaa, pohtimaan kaikenlaista ja ajattelemaan eri tavalla ja enemmän kuin mikään toinen eläin. Esimerkiksi sitä, mikä on sulka ja miksi sulat ilmestyivät näkökenttäämme niityllä heti kun aloimme niistä puhua, tai että voikukkien poimiminen voi olla sekä hauskaa että voikukkien kannalta murheellista ja tuhoavaa puuhaa.

Nämä kaksi hän raaski poimia viime keskustareissulla. 

PAROLA DEL GIORNO: casualità (f) = sattuma C`e chi crede che nella vita tutto sia pura casualità e chi crede che nulla accada per caso. = Joku uskoo että kaikki on pelkkää sattumaa ja joku toinen taas että mikään ei tapahdu sattumalta.