Pöpökammoinen päivystyksessä Uudessa lastensairaalassa

Uuden lastensairaalan aulassa on valtava akvaario. 

Kun vieressäsi sängyssä nukkuu kaksivuotias lapsi ja toisella puolella viisivuotias, ei voi joskus välttyä ajatukselta, että ilman kasvoille, kaulalle ja koko keholle kohdistuvia potkuja ja tönimisiä yöunet olisivat paljon rauhallisempia.

Mutta sitten kun ne pienet lapsenkehot painautuvat kylkeen kiinni ja pieni käsi tarttuu yöpaidan kauluksesta, tulee taas mieleen että voiko mitään harmonisempaa olla kuin yhdessä nukkuva perhe. Ja jos ei muu auta ja unissaan potkivat jalat meinaavat hermostuttaa, niin palaan perusajatukseen, joka asettaa aina ja ihan kaiken oikeaan perspektiiviinsä: kaikki tulee muuttumaan niin kuin aina; eivät ne kohta enää tässä vieressäni nuku vaan ihan toisissa sängyissä, ja silloin muistelen kaiholla näitäkin yöllisiä venkulointeja.

Pari viime yötä on mennyt ihan erityisen levottomasti. Toissayönä heräsin siihen, että kylkeeni liimautuva keho ja paidankaulusta tavoitteleva käsi olivat tulikuumia. Aamulla mitattu lämpö kuopuksella oli 39.1, ja loppuiltapäivästä se nousi 40:een.

Eipä siis muuta kuin päivystykseen Uuteen lastensairaalaan! Kuume sinänsä ei tietysti vielä ole kiireellisen hoidon tarveen merkki, mutta taustalla oli myös muita huolettavia tekijöitä:




Kuopuksella on yli viisi viikkoa ollut sitkeä yskä, jonka takia pelkästään olen harkinnut lääkärissäkäyntiä. Kaikkea mahdollista pahinta pelkäävänä äitinä aloin tietysti kuvitella äkillisesti kohonneesta kuumeesta kaikenlaista ja halusin pelata varman päälle.

Lähdimme siis päivystykseen silläkin uhalla, että monta kertaa olemme tehneet lääkäriin ns. turhan reissun (vai onko niitä lapsen kohdalla?), ja olen kaiken lisäksi paitsi herkästi huolestuva, myös erittäin pöpökammoinen äiti. Päivystyksen odotushuone on ehkä suurimpia painajaisiani, mitä pöpöihin tulee, julkisten liikennevälineiden tankojen, hissinappuloiden ja yleisten vessojen lisäksi.

Uusi lastensairaala on kuitenkin puitteiltaan hieno, jos nyt on ihan pakko päivystykseen mennä. Olemme valitettavasti joutuneet vierailemaan Uudessa lastensairaalassa ennenkin, ensimmäistä kertaa kaksi päivää sen jälkeen kun se syksyllä avattiin. Silloinkin istuttiin päivystyshuoneessa, esikoisen ja hänen päänsärkynsä kanssa sillä kertaa. Tuoksui upouudelta, joka paikassa oli niin siistiä ja puhdasta että tuntui kuin olisi katsellut promovideota uudesta sairaalasta eikä ollut siellä asiakkaana.

Toisella kerralla Uudessa lastensairaalassa olimme asiakkaina noin kuukausi avajaisten jälkeen magneettikuvausyksikössä, kun esikoisen pää kuvattiin neuroborrelioosin jälkitarkastuksena. Yleensä neuroborrelioosin jälkeen ei tehdä jälkitarkastuskuvauksia, mutta esikoiselle jouduttiin vuoden aikana tekemään peräti kolme kertaa, koska tulehdusmuutokset aivokalvoissa ja silmänpohjassa olivat niin isoja ja pitkään kestäviä.

Viimeinen kuvaus onneksi osoitti, että muutokset olivat poissa ja viimeinenkin merkki sairastetusta neuroborrelioosista poistunut. Kuvaus meni vielä siinäkin mielessä kivasti, että se tehtiin ensimmäistä kertaa hänelle ilman nukutusta. Tyttö oli oikein reipas ja jaksoi hienosti pysyä liikkumatta sen vajaan kolmen vartin ajan, jonka kuvaus kesti. Onneksi uudessa kuvauslaitteessa oli mahdollista katsella piirrettyjä, mikä teki paikallaan olosta ja laitteen kovan äänen kestämisestä helpompaa.

Kaikki oli silloinkin uutta, kiiltävää ja putipuhdasta. Odotushuoneiden leluilla ei ollut vielä leikitty, tuoleissa ei ollut kuluman kulumaa, lattiat hohtivat ilman ensimmäistäkään viirua ja kengänjälkeä. Ihastelimme tyttären kanssa mangeettikuvausyksikön odotustilojen väriä vaihtavia valoja ja nautin ajatuksesta, että tässä odotushuoneessa saattoi rauhassa antaa lapsen leikkiä leluilla, sillä paitsi että ne olivat uusia,  niillä eivät sairaat lapset ole leikkineet sillä magneettikuvaan harvemmin jos koskaan odottavat pääsyä tartuntatautiset potilaat.

Eilen Uuden lastensairaalan odotushuoneessa oli toki edelleen siistiä ja puhdasta, mutta uutuuden tuntu oli jo hävinnyt. Lelut eivät enää hohtaneet uutuuttaan, lattialla oli kärryjen jättämiä viiruja, penkkien istuimista näki jo ensimmäisiä merkkejä siitä,  että niillä on istuttu ahkerasti. Normaalia kulutuksen jälkiä siis.

Mutta se ei tietysti himmennä sitä tosiasiaa, että on meillä hieno uusi lastensairaala! Tätä yritin ajatella rauhoittavana mantranani, kun istuin levottomana lapsen kanssa odottamassa vuoroamme. Edellä oli yhdeksän potilasta ja odotusajaksi luvattiin vähintään tunti. Ensimmäiset reilu puoli tuntia vietimme pääaulan puolella jättiakvaariota katsellen, kuvittelin jotenkin että siellä niitä pöpöjä ehkä on vähän vähemmän kuin päivystyshuoneessa, jossa joka toinen lapsi rykii ja yskii, ja eritysnurkasta kuuluu muita epämääräisempiä ääniä.

Sitten oli kuitenkin annettava periksi ja mentävä sinne odottamaan, ettei oma vuoro vain menisi ohi. Istuimme lapsen kanssa kauimmaiseen nurkkaan, ikään kuin ilmastointi ei levittelisi taudinaiheuttajia tasaisesti joka puolelle. Työnsin lapselle käteen kännykkäni ja tunnin pituisen maratonin Pyjamasankareita ja toivoin, että hän viihtyisi sen parissa eikä antaisi periksi lelujen houkutukselle.

Muut lapset nimittäin hyörivät ympäriinsä odotussalissa leikkiautoja työntäen, kirmasivat ja juoksivat ja näpräsivät lelulaatikkojen leluja sellaisella energialla, että aloin jo miettiä mitä ihmettä he päivystyksessä tekivät. Oma lapseni oli kuumeen vuoksi tavallista vaisumpi eikä olisi varmasti edes jaksanut juoksennella, ja muutenkin rauhallisena tapauksena hän tarkkaili tilannetta ja vierestä suhaavia lapsia Pyjamasankareiden lomasta kiltisti sylissäni.

Päivystyksen odotushuoneessa.

Olen aina ihmetellyt vanhempia, jotka antavat lastensa lääkärien odotushuoneissa leikkiä yleisillä leluilla. Toki myös ihailen heidän rentouttaan pöpöasioissa, mutta enemmän ihmettelen: kuinka he uskaltavat? Eivätkö he pelkää, että lapsi saa niistä jonkun uuden pöpön entisen jatkeeksi? Sillä onko mitään pöpöisempää asiaa kuin lastenlääkärin päivystyshuoneen lelut, joita sormeilevilla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä joku tarttuva tauti?

Mutta niin vain ne lapset siellä leikkivät ilman että vanhempien ilmekään värähti. Jotkut olivat jopa liikkeellä koko perheellä, he olivat asettuneet taloksi pöydän ympärille, joillakin oli Burger Kingin eväät mukana ja eräs äiti lähti käymään kaupassa sillä aikaa kun isoäiti jäi lapsen kanssa odottamaan. Minä taas en uskaltanut kuvitellakaan rupeavani syömään jotakin, ettei vain sormien mukana vahingossa joku pöpö pääsisi suuhun siitäkin huolimatta, että lotraisin desinfiointiaineen kanssa syödessäni koko ajan.

Minä olin ainoa levottoman oloinen ja lastaan pöpöleluilta varjeleva vanhempi. Viimeinen asia jonka  tekisin, olisi että ottaisin muutkin lapseni mukaan sinne altistumaan taudeille, ikään kuin ei riittäisi että yksi lapsista ja minä itse jouduin hengittämään sitä pöpöilmaa.

Tiedän olevani lähellä fobiaa bakteeripelkoineni, ja tiedän toisaalta myös sen, että sopiva altistus pöpöille tekee lapsille pelkästään hyvää. Mutta mielummin otan ne altistukset muualta kuin lasten päivystyksestä! Esimerkiksi ulkoa kantautuvan ja sieltä käsiin tarttuvan lian kanssa en ole niin tarkka, mutta kaikki sellaiset paikat, joissa liikkuu runsaasti ihmisten taudinaiheuttajia, saavat minut varpailleni.

Kuten esimerkiksi kaikenlaiset sisäleikkipuistot kuten hoplopit. En ole koskaan vienyt lapsiani niihin enkä tule viemäänkään. Käymme mielummin ulkopuistoissa kuten ZippyParkissa tai sitten ihan "vain" metsäretkillä, joiden uskon olevan lapsille vähintään hoploppien veroinen ja tavallaan myös hyödyllisempi elämys, paluuta luontoyhteyteen ja lyömätön keino rauhoittua hektisen tekotodellisuuden keskellä, jollainen maailmastamme on tullut teknisine vempaimineen ja loputtomine aistiärsykkeineen.

Toinen kauhunkohteeni ovat laivojen pallomeret ja leikkipaikat. Kun olemme tehneet laivamatkoja Tallinnaan Rooman-reissuihin liittyen tai muuten, olen vaivihkaa pitänyt lapset erossa leikkinurkista ja keksinyt heille muuta kivaa tekemistä. Sanomattakin on selvää, että Ruotsin-laivoilla emme ole käyneet.

Ja sen yhden kerran eli vuosi sitten kun vietimme mukavan ja mieliinpainuvan päivän Tallinnassa ja ajattelin viimeinkin hieman rentoutua, hellittää pöpökammostani ja antaa lapseni leikkiä laivan pallomeressä, he sairastuivat parin päivän sisällä kaikki noro-virukseen! Asiassa on jotain lähes huvittavaa, ehkä se kertoo huonosta tuurista, ehkä lasteni liian vähäisestä altistuksesta pöpöille, kuka tietää... Tai sitten pöpö tulikin ihan jostakin muualta, kuten mukana ollut ystäväni uskoo. Eihän noista tiedä.

Kohtalokas pallomeri...

...ja lapsipaljous

Eilen odotus päivystyksessä venyi lopulta melkein kaksituntiseksi. En halua ajatellakaan, mitä tauteja ehdimme sieltä saada kehoomme itämään... Varmuuden vuoksi olen syöttänyt itselleni ja lapselle ylimääräistä c-vitamiinia ja maitohappobakteeriannosta, vaikka asiasta on varmaan hyötyä lähinnä vain mielenrauhan kannalta.

Lapsella todettiin lopulta angiina, joten ihan turha päivystyskäynti ei ollutkaan. Ja vaikka suhtaudunkin päivystykseen peittelemättömän epäluuloisesti, on kuitenkin korostettava että uudessa lastensairaalassa kaikki toimi niin hyvin kuin päivystyksessä vain voi toimia. Ei ole henkilökunnan vika, että "väkeä on kuin pipoa", kuten ilmoittautumisessa työskennellyt hoitaja asian ilmaisi. He toimivat saamillaan resusseilla parhaansa mukaan, ja jos jonotus kestää kaksi tuntia niin siihen on vain tyydyttävä.

Erityismaininta on annettava aivan ihanasta lääkäristä ja hoitajasta! He olivat todella ystävällisiä, pitkästä jonosta huolimatta kiireettömän oloisia ja ymmärtäväisiä tilanteessa ja vastasivat tiedusteluihini jonon pituudesta ja laboratoriotulosten saamisesta ihanan kärsivällisesti. Lisäksi sain hoitajalta aivan mahtavaa erikoiskohtelua, joka lämmittää mieltä varmasti vielä pitkään. Kokemusteni perusteella Uuden lastensairaalan henkilökunta on todella ystävällistä, tulee olo että siellä lapsi on hyvissä käsissä.

Pääasiassa olemme käyttäneet lasten kanssa yksityislääkärin palveluita, sillä kahdella vanhimmalla on vakuutukset. Kuopuksen kohdalla luotimme siihen, että hänestä tulisi samanlainen vähän sairastava kuin isoveljestään, mutta ikävä kyllä lääkärikäyntejä on jonkin verran kertynyt. Kunnallisella puolella terveydenhoito kuitenkin toimii ihan mallikkaasti, sen olen saanut hänen kanssaan huomata. Olemme päässeet korvakipuisen kanssa samana päivänä terveyskeskukseen lääkärin vastaanotolle ja vaivat ovat tulleet hoidetuiksi.

Mutta tänään taas sain muistutuksen siitä, miksi yksityinen vaan on niin paljon kätevämpi. Koska kahdella muullakin lapsella on ollut kurkkuoiretta ja keskimmäisellä nyt aamulla myös kuumetta, tuli ohje ottaa heiltäkin nielunäytteet angiinan varalta. Sain lähetteen laboratorioon - jonne pitäisi selvitä kahden kuumeisen ja kurkkukipuisen - ei vaan kolmen, juuri nyt tuli esikoinenkin kipeänä kesken koulupäivän kotiin - kanssa jonottamaan (pöpöjen keskelle taas kerran) ennen kello 14.30, jolloin HusLab Leppävaara sulkeutuu.

Onneksi näillä kahdella nielunäytettä kaipaavalla on se vakuutus, joten otin ja varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle kätevästi illaksi, jolloin voimme ilman jonotteluja käydä hoitamassa asian ja mies voi olla kotona kipeän kuopuksen kanssa.

Jos jotakin julkisessa terveydenhuollossa kritisoin, niin juuri sitä että laboratoriopalveluja on poistettu monilta pienemmiltä terveysasemilta. Sehän on ihan älytöntä! Sairaathan juuri tarvitsisivat näitä palveluja lähelle, eivät bussimatkojen taakse joiden aikana heidän tautinsa ehtii paheta ja heidän pöpönsä levitä.

Lääkärikäynnin yhteydessä toki monet laboratoriotestit hoituvat ainakin pikatestinä, mutta sitten on näitä tilanteita, joissa laboratorioon on raahauduttava kipeänä. Raskausajoiltanikin muistan, miten ikävää oli, kun neuvolakäyntien yhteydessä ei voinut hoitaa raskauteen kuuluvia laboratoriokokeita, vaan oli mentävä erikseen johonkin näytteenottopisteeseen ja istuttava siellä pahimmillaan tunti tai pari odottamassa yskivien ja räkivien ihmisten kanssa.

Toivon, että eilinen päivystyskokemus Uudessa lastensairaalassa jää pitkäksi aikaa viimeiseksi laatuaan. Muutenkin lastensairaalat kuuluvat niihin rakennuksiin, että olkoon kuinka uusia ja hienoja tahansa ulkoa ja sisältä, niihin ei mielellään ikinä astuisi jalallaan. Ja jos joutuu, niin niihin astuu aina sydän vähän syrjällään ja hiljaa mielessään rukoillen, ettei koskaan joudu tulemaan näihin paikkoihin tilanteissa, joissa päivystyshuoneen pöpöistä valittaminen on mitätöntä lätinää oikeiden huolien rinnalla.

PAROLA DEL GIORNO: ospidale pediatrico (m) = lastensairaala