Saarikko, teit ihan oikein!

Aamulla keittiössä kävi tuttu tohina: äiti ei saa vielä herätä, vielä ei ole valmista. Kuiskittiin ja rapisteltiin. Ja sitten kun sain luvan herätä, tuli korttia, pakettia ja se parhain, omin pikku käsin kerätyt valkovuokkokimput. 

Ja kävimme mieheni kanssa taas jokaäitienpäiväisen keskustelun siitä, että Suomessa äideille ei todellakaan tarvitse tai pidä ostaa kukkia, sillä paras ja ainoa äitienpäiväkukka on täysin ilmainen valkovuokko. Vähän niinkuin Italiassa mimosa on naistenpäivän ainoa oikea kukka. Mies unohtaa tämän asian joka vuosi enkä voi uskoa että se todella tapahtuu aina uudelleen. Niinpä minulla on nyt ilonani sekä valkovuokot että ruusukimppu. Eihän kukkia tietysti liikaa koskaan ole...

Näin äitienpäivänä mielessäni kangastelee eräs hyvin erityinen hetki reilun kymmenen vuoden takaa, kun istuin Rooman-anoppilan yläkerran vessassa juuri tehty raskaustesti kädessäni. Katsoin tulosta ymmärtämättä näkemääni. Käteni alkoivat täristä, koko kehoni vavista, en tuntenut enää jalkojani ja minun oli istuttava wc-pytylle välttyäkseni horjahtamasta lattialle. 

Aloin tunnekuohussani itkeä, ja se kuului viereiseen huoneeseen asti, jonka kirjoituspöydän ääressä mieheni oli pelaamassa iänikuisia tietokonepelejään. Hän ryntäsi paikalle muistamatta edes tallentaa peliä, mikä oli todella ennenkuulumatonta. Näytin testiä:

”Mitä tämä tarkoittaa? Saammeko lapsen?” mies kysyi kasvot kalvenneina katsoen kahta sinistä viivaa testinäytöllä. 

Nyökkäsin kyynelten valuessa kasvoilleni, pidin testiä käsissäni tärisevien jalkojeni välissä ja kaikki ympärilläni pyöri.

”Kyllä, sitä se juuri tarkoittaa.”

Mies alkoi innoissaan nauraa ja veti minut halaukseensa.

"En voi uskoa tätä!" hän toisteli. Mutta totta se oli, uskoipa hän tai ei. 

Sitten me jäimme pitkäksi aikaa seisomaan siihen ja halaamaan toisiamme. Uutisessa oli niin paljon sulattelemista, tuhannet ajatukset risteilivät päässämme emmekä ymmärtäneet vielä läheskään, minkälaisen äärettömän suuren ja kauniin asian kynnyksellä olimme. Ihmismieli ei voi sellaista yhdessä hetkessä käsittää, siihen kuluu paljon aikaa ja  vielä enemmän ajatuksen prosessointia pään sisällä.

Juuri testin tehneenä en vielä tajunnut murto-osaakaan asiasta. En totisesti, mutta siinä samalla kun seisoin siinä positiivinen testitikku kädessäni pienessä vessakopissa mieheni syleilyssä, asian ensimmäinen reuna ja aavistus sen merkityksestä alkoi pikku hiljaa valjeta. Se oli kuin olikin totta!  Me saisimme lapsen, siinä oli kaikki mikä elämässämme olisi oikeasti tärkeää.

Minusta tulisi äiti. Ajatus oli tähtitieteellisen outo ja vieras mutta sittenkin loputtoman kiehtova ja juuri oikea: näin sen tulisikin mennä. Olin matkalla kohti elämäni lopullista tarkoitusta, sitä jota varten minut oli tarkoitettu syntyvän, ja kaikki tähänastinen oli ollut valmistautumista ja kulkemista sitä tarkoitusta kohti. Kannoin sisälläni pientä lapsemme alkua, häntä joka oli vielä pienenpieni solurypäs mutta jakautui valtaisalla vauhdilla kaiken aikaa, jatkoi kiihkeää kasvuaan joka vuorokauden hetki ja sekunti. 

Sisälläni kasvoi sellainen ihme. Sen rinnalla kaikki, aivan kaikki elämässä jäi toissijaiseksi, eikä järjestys tulisi ikinä enää muuttumaan. 

Tätä monien tasa-arvon kiihkokannattajien ja katkeamattoman nousujohteisen urakehityksen puolestapuhujien tuntuu olevan hyvin vaikea ymmärtää. Että äidiksi (tai vanhemmaksi) tulo voi todella olla monille sellainen ihme, että kaikki sen rinnalla jää toissijaiseksi. Ei menetä kokonaan tärkeyttään tietenkään, täytyyhän onnellisella vanhemmalla olla lasten rinnalla muutakin hyvää ja palkitsevaa elämässään, mutta lasten edelle ei mene mikään - ei edes pesti poliittisen tähtitaivaan paraatipaikalla.

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustan puheenjohtajaehdokkuuteen liittyvää suurta sivujuonnetta eli Annika Saarikon puheenjohtajaehdokkuudesta kieltäytymisestä syntynyttä yhteiskunnallista keskustelua. Aihe on minusta suorastaan kutkuttavan kiehtova: Nainen kieltäytyy puolueen puheenjohtajaehdokkuudesta, koska haluaa pystyä keskittymään syksyllä syntyvään lapseensa, jonka laskettu aika on vielä noin viikko keskustan ylimääräisen puoluekokouksen jälkeen, jossa on tarkoitus valita uusi puheenjohtaja. Voi siis olla, että Saarikko synnyttää juuri samaan aikaan kuin puheenjohtaja valitaan - ja monien mielestä Saarikon olisi pitänyt olla se valittu. 

En ole kovin kiinnostunut politiikasta enkä varsinkaan tasa-arvohypetyksestä, jonka mukaan kaiken pitäisi mennä sukupuolten välillä juuri tasan. Keskustan puheenjohtatilanteesta ei kuitenkaan ole voinut välttyä uutisissa kuulemasta, ja sisälläni pulpahti riemu, kun luin Saarikon päätöksestä laittaa syntyvä lapsi puheenjohtajuuden edelle. Siinä näitte, kaikki kategoriset feministit, tässä on ihminen joka osaa laittaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. 

En kuitenkaan ole tyhmä ja osaan nähdä suuremmat yhteiskunnalliset merkitykset, jotka tällä päätöksellä ovat. Osaan myös eläytyä kategoristen feministien ajatusmaailmaan sen verran, että periaatteessa tajuan heidän ajattelussaan piilevän logiikan: on vanhanaikaista, naista syrjivää ja vanhoja miesten valtarakenteita ylläpitävää, että Suomessa vielä vuonna 2019 tapahtuu tällaista.  Toistuu sama kaava, jälleen yksi nainen kieltäytyy hakemasta haastavaa tehtävää lapsen takia, kuten Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Laura Saarikoski kirjoitti kolumnissaan. 

Mutta mielestäni kysymys kuuluu, miksi ihmeessä tämä kaava ei saisi toistua? Onko todella ja oikeasti huonoa, että nainen lapsen takia jättää pyrkimästä haastavaan tehtävään? (Ikään kuin kyseessä olisi jokin mitätön pikkusyy...) Oi ei, asia on juuri päinvastoin. Kun nainen valitsee oman lapsensa, hän valitsee sen tehtävän, jota varten hän on olemassa, kaikkein tärkeimmän tehtävän mitä voi olla.

Meillä ihmisillä kun on usein ajatusharha siitä, että se mitä työssämme teemme, olisi jotakin korvaamattoman tärkeää - tai että itse olisimme työssämme korvaamattomia (ellemme sitten ole  Einsteinin, Stephen Hawkingin tai Nobel-palkittujen henkilöiden tapaisia poikkeusyksilöitä). 

Jotkut tietysti ajattelevat, että Saarikko tässä ei oikeastaan tee pelkästään omaa valintaansa, vaan jotakin suurempaa, joka heijastelee yhteiskuntamme tilaa ja alleviivaa sen tasa-arvon epäkohtia. Mutta edelleen mieleni palaa samaan kysymykseen: miksi on huonoa ja epätasa-arvoista, että nainen haluaa hoitaa lastaan? Saarikolla on (toivottavasti) useita vuosikymmeniä elämää jäljellä senkin jälkeen, kun vauva on kasvanut isoksi. Nyt hän vain pitää pienen tauon kiihkeimmästä uravaiheesta. Mutta lapsi kasvaa jonain päivänä ja hän palaa takaisin uralleen, siitä ei ole epäilystä. Ja hän voi nousta puolueensa puheenjohtajaksi vielä vaikka kuinka monta kertaa. Mikään, ei edes tasa-arvo, kaadu hänen valintaansa. 

Unohdamme, että maailma pyörii kyllä ilman omaa panostustamme, politiikot jatkavat iänikuista jankkaustaan ja kinasteluaan, uusia puheenjohtajaehdokkaita tulee, naisiakin, vuodet vierivät, kaikki muuttuu, mutta yksi ei muutu: se että lapsi on pieni vain kerran, eikä hänen menetettyjä, jonkun himoitun ja ah, niin tasa-arvoisen haastavan tehtävän parissa kaukana lapsen luota vietettyjä lapsuudenpäiviään ja -vuosiaan saa koskaan takaisin. 

Niin, miehet tekevät tätä koko ajan, laittavat työnsä lastensa kanssa vietettyjen hetkien edelle. Harva mies luopuisi puheenjohtajuudesta vauvan vuoksi, vielä harvempi koko urastaan. Mutta ei, se ei ole miesten ansio, ei sellainen meriitti jota meidän naisten tulisi matkia. Päinvastoin! Meidän tulee näyttää, että edes me naiset ymmärrämme mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Uraan ehtii hypätä myöhemminkin, sen voi saada kiinni vaikka viettäisi hetken aikaa kotona. Ja jos ei saa, niin sitten syyttävä sormi on osoitettava luomaamme ylikiihkeään yhteiskuntaan ja talousjärjestelmäämme, jossa kaikki menee niin suurella vauhdilla eteenpäin että lapsivapaat voivat tuhota uran. Meidän tulisi lähteä hidastamaan näitä kärryjä, sokeaa kasvun ja edistyksen ihailemista, jonka takia äidin halu olla vauvansa ja lapsensa lähellä nähdään negatiivisena ja esteenä jollekin (tasa-arvolle, uralle, pankkitilin tai kansantalouden loputtomalle kasvulle, mille lie). 

Niin, juuri äidin. Isiä kannustetaan olemaan enemmän lasten kanssa, mutta äitejä syytetään siitä, jos he laittavat lapset uran edelle. No, miesten ja naisten suhtautuminen lapsiin toki onkin erilaista, isien todella olisi syytä tarkistaa arvojaan, mutta toisaalta olen vahvasti sitä mieltä, että - miesten ja naisten suhtautuminen lapsiin nyt vaan on erilaista. Uskon, että sukupuolilla on omat roolinsa, ja jo kivikaudelta periytyy se, että mies tuo ruoan kotinuotiolle ja nainen hoivaa lasta. Miksi on monille niin vaikea ajatus, että sukupuolilla nyt vaan on eri taipumukset ja tehtävät?

Ja tiedän, että Amerikassa, Italiassa ja Ranskassa ei ole pitkiä äitiyslomia ja viimeksi mainitussa jopa ajatellaan, ettei naisen elämän pidäkään mitenkään pysähtyä siihen, että hän saa lapsen vaan kaiken pitää jatkua kuin ennenkin. Mutta Suomessa meillä onneksi on eri mahdollisuudet ja osittain eri arvotkin, ja jos joku täällä haluaa seurata sydäntänsä ja laittaa lapsen etusijalle uraan nähden, niin sitä pitäisi kunnioittaa eikä nähdä ties minä epätasa-arvon kulminoitumana.

Hyvä Saarikko, teit ihan oikein! Arvostan sinua ihmisenä ja poliitikkona valtavasti valintasi takia, ihan todella. On ihanaa, että uskalsit seurata sydämesi ääntä ja laittaa pienen syntymättömän lapsesi kaiken muun edelle. Uskon että et tule katumaan päätöstäsi. 

Minä ajattelen näin, koska olen vannoutunut kotiäiti ja kotihoidon puolestapuhuja. Mutta en tietenkään oleta, että kaikkien pitäisi ajatella näin ja heittää ura samalla lailla romukoppaan kuin minä olen tehnyt. Minä olen ääripää, ja paljon vähempikin riittäisi. Kunnioitan aidosti myös heitä, jotka tekevät omistani poikkeavia valintoja ja kaiken sen tarkoitus mitä nytkin kirjoitan, ei todellakaan ole saada ihmisiä vakuttuumaan että ajattelisin ainoalla oikealla tavalla. Haluan pelkästään valottaa omaa pientä ajatteluani ja osoittaa, että tälläkin tavalla voi korkeakoulutettu suomalainen nainen ajatella nyky-Suomessa. 

Valintaa kotiäitiydesta ja lastenhoidolle omistaumisesta pitäisi kunnioittaa Suomessa enemmän, niidenkin jotka näkevät asian kismittävänä epätasa-arvon ilmentymänä, jossa vanhanaikainen muinaisjäännenainen sahaa oksaa oman sukupuolensa alta. Naiselle ei pidä osoittaa vain yhtä hyväksyttyä äitimallia, palkkatyössä uurtavaa ja lapset ulkopuoliseen hoitoon mahdollisimman aikaisin laittavaa, eikä lapsensa takia haastavasta tehtävästä luopuvaa naista pitäisi nähdä naissukupuolelle karhunpalveluksen tekevänä. 

Siinä voi helposti voi käydä samalla tavoin kuin suvaitsevaisuuskeskustelussa: kaikkea muuta suvaitaan varauksetta paitsi sitä, että joku ei ole valmis suvaitsemaan ihan kaikkea. 

Näin tehdään työtä lapsen kanssa: minä kirjoitan, lapsi omalla koneellaan vieressä. =)

Sitä paitsi, lapsen voi myös laittaa etusijalle elämässään, vaikka onkin työelämässä. Osa-aikatyötä ja vapaata yrittämistä pitäisi tukea Suomessa paljon enemmän ja päästä eroon ajatuksesta (tai todellisista rakenteista), että lapsi haittaa uraa. Minäkin työskentelin freelancerina esikoisen vauva-ja taaperovuosina ja vielä keskimmäisenkin syntyessä. Tein ensimmäisen juttukeikan, kun keskimmäinen oli viikon vanha, ja jatkoin työntekoa kolmannen syntymään asti. Mutta ikinä en tehnyt valintoja tai ottanut vastaan juttutilauksia, jotka olisivat olleet lapsiltani pois. Tein työtä täysin heidän ehdoillaan ja kirjoitin ja ahersin kun he nukkuivat tai viihtyivät hetken omien puuhiensa parissa.

Eikä koskaan ei ole käynyt mielen vieressäkään, että valitsisin jonkun sellaisen työtehtävän, joka veisi minut suurimmaksi osaksi heidän hereilläoloajastaan pois heidän luotaan. En onneksi ole kunnianhimoinen ihminen, mutta tämän valinnan takia olen joutunut jättämään hyvästit luksuslaukuille ja -elämälle. Vaan haittaako tuo? Lapsilla on vaatteet päällä, leluja leikittävänään ja katto pään päällä sekä itsekin onneksi tyydyn mainiosti halpavaateketjuihin. Minulla on lapset, mies, kirjat ja koira. Siinä on kaikki mikä riittää hyvään ja homo sapiensin syvimpiä vaistoja ja tarpeita tyydyttävään elämään. 

Kaikki se mikä tulisi tähän päälle, huvipurret, luksuslomat, vuosikertashamppanjat ja timanttikorut, olisivat minulle vain jotakin tyhjää kuorrutetta, joka vain veisi kauemmaksi elämäni todellisesta tarkoituksesta ja entistä kauemmaksi siitä luonnonläheisestä, vaatimattomasta ja hidastempoisesta elämäntyylistä, johon uskon ihmisen pohjimmiltaan olevan tarkoitettu. Tai ainakin minut on. 

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja aivan erityisesti kotiäideille! Muistakaa, teette maailman tärkeintä työtä!

PAROLA DEL GIORNO: festa della mamma = äitienpäivä 

Auguri a tutte le mamme! Buona festa della mamma! = Onnea kaikille äideille! Hyvää äitienpäivää!