Silmälasikomplekseja ja vääristyneitä peilikuvia - Onko minulla BDD eli dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö?

Rillipäät Tigerissä kokeilemassa halpislaseja. On muuten
ensimmäinen kuva jonka koskaan julkaisen itsestäni silmälasipäisenä!

Ai miten niin muka omena ei kauas puusta putoa? Tai että lapset aina toistavat vanhempiensa virheitä elämässään? Ei se välttämättä niin mene.


Ei ainakaan meillä yhdessä asiassa: suhtautumisessa silmälaseihin. Minulla on koko ikäni ollut niihin vaikea suhde - niin kuin koko ulkonäköönikin. Sain ensimmäiset silmälasini viisivuotiaana, ja jo koulussa en pärjännyt tunneilla ilman. Kohta en enää missään muuallakaan, sillä likinäköisyyteni kasvoi nopeasti. Enimmillään sitä oli - 11 diopteria. Vertailukohtana mainittakoon, että sokeuden ensimmäisestä asteesta aletaan puhua, kun likinäköisyys kasvaa - 13 diopteriin. Tunne on  vähän sama kuin katsoisi paksulla huurrekalvolla peitetyn ikkunan läpi, ei näy muuta kuin epätarkkoja, sumuisia hahmoja.

Silmälasien saaminen oli minulle kauhea isku. Se mursi itsetuntoni, varsinkin kun kolmannella luokalla minua alettiin kiusata ja lasini otettiin silmätikuksi. Silmälaseista muodostui niin suuri peikko, että kun aloin odottaa omaa lasta, yksi suurimmista ja järjenvastaisimmista peloistani oli, että hän perisi likinäköisyystaipumukseni ja joutuisi käyttämään laseja. Siis täysin kohtuuton, järkyttävän pinnallinen ja niin hävettävä pelko, että joku varmasti miettii miten kehtaan moisen julkisesti edes paljastaa.

Tietysti pelkäsin kaikkea muutakin ja oikeasti pelottavia asioita kuten vammautumista, vakavia tauteja ja muuta sellaista, mutta silmälasipelko häilyi taustalla itsepintaisen järjenvastaisena, vaikka kuinka yritin järkeillä ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.

Mutta sitten syntyi ihana tyttäreni, ja mitä hänelle kävikään kun seitsenvuotiaana menimme silmälääkärin vastaanotolle koululääkärin suosituksesta:





Hänellä todettiin plusnäköä ja silmälasien tarve. Hän ei siis viisivuotiaana saanutkaan miinuslaseja minun laillani, mutta seitsemänvuotiaana pluslasit kuitenkin.

Ja kuinka hän oli onnellinen ne saatuaan! Äiti saanko minä todella ihan oikeat silmälasit? hän henkäisi kun silmälääkäri ilmoitti tilanteesta tutkimuksen jälkeen. Ihan oikeasti oikeasti? Ja kun hänelle valkeni että se oli ihan totta, hän kiljui ilosta ja sanoi, että oli aina toivonut itselleen ihan oikeita silmälaseja.

Ja niin hän olikin, olin kyllä siitä tietoinen mutta en toiveen syvyydestä enkä varsinkaan siitä, minkä ilon toiveen toteutuminen sai aikaan. Olin iloinen hänen puolestaan vaikka sydämessäni värähti nähdessäni lasit hänen nenällään, mutta se oli lämmin värähdys ja johtui ennemminkin siitä että ne sopivat hänelle niin hyvin, enkä nähnyt niiden takana olevia kasvoja vääristyneinä, rumina ja pilattuina, kuten omiani, kun niille laitettiin lasit.

Ja tunsin suurta onnea siitä, että niin oli. Se tarkoitti, että en ollut siirtänyt omaa silmälasikompleksiani tyttäreeni, olin onnistunut suojelemaan häntä siltä, onnistunut siinä minkä eteen olin nähnyt kovasti vaivaa. En ollut koskaan puhunut hänen kuullensa omasta kompleksistani, en mollannut silmälaseja sanallakaan, en antanut hänelle pienintäkään aihetta kasvaa uskomaan, että lasit olisivat millään lailla negatiivinen asia tai että ihmisen ulkonäkö muuttuisi niiden myötä huonompaan suuntaan.

Omista silmälaseistani olin päässyt eroon kaksi vuotta tyttären synnyttyä, vuonna 2012, jolloin minulle tehtiin ICL-leikkaus eli asennettiin silmänsisäiset piilolinssit (siitä tarinasta, jossa moni asia meni odottamatta pieleen, voit halutessasi lukea täältä otsikolla Hyvästi sumea maailma tai täältä otsikolla Jasmiiniteetä hermopaineeseen ja kirurgin ikävän lausahduksen jälkipelkoihin). Omista osittain pinnallisista mutta ennen kaikkea syvällisistä syistä johtuen silmälaseista vapautuminen oli minulle todellista vapautumista, kaikin tavoin, se poisti paljon lapsuudesta ja nuoruudesta asti kantamaani taakkaa harteiltani ja avasi henkisiä solmuja, jotka tietyistä syistä olivat kietoutuneet silmälasien ympärille ja konkretisoituivat niissä.


Sen jälkeen silmälasit neutralisoituivat esineenä, ja ajatus siitä että lapsi perisi likinäköisyyden muuttui koko ajan helpommaksi. Pluslasit tulivat ihan puskan takaa, olin aina varautunut siihen että jos hän lasit saa, ne ovat miinuslasit kuten minullakin. Nyt hän on ollut pluslasien kanssa jo pari vuotta, mutta hän on siitä onnellisemmassa asemassa kuin minä hänen ikäisenään, ettei hänen tarvitse pitää niitä koko ajan. Hän voi uida ja urheilla vapaasti, eikä hänen tarvitse aamulla ensimmäiseksi haparoida laseja yöpöydältä, ennen kuin voi edes harkita nousevansa sängystä.

Lähinnä lukiessa niistä on apua, mutta silloinkin hän useimmiten ne unohtaa koteloon. Plussaa hänellä kun on sen verran vähän, etteivät lasit edes olisi välttämättömät. Ne määrättiin hänelle suureksi osaksi sen takia, että hänellä on niin paljon päänsärkyjä, siinä tarkoituksessa että nähtäisiin, onko laseista apua niiden vähentämiseksi.

Laseilla ei ole ollut päänsärkyyn vaikutusta, säryt elävät omaa elämäänsä riippumatta siitä, käyttääkö hän laseja vai ei.  Näyttää siis siltä kuten alusta alkaen epäilinkin, että päänsäryt ovat suvussamme kulkevaa migreenitaipumusta. Mutta joka tapauksessa hän lasit sai, ja onneksi sai, kun tuli niistä niin onnelliseksi.

Peilissä näkyy oma naama, olkoon se minkälainen hyvänsä se on sinun ja sen kanssa on elettävä.
Tässä postauksessa julkaissuissa kuvissa on jokaisessa jotakin, josta en pidä.
 Mutta julkaisen ne kuitenkin, sillä haluan osoittaa,
että olen (onneksi) vapautunut pahimmista komplekseistani! =)

Minulle hänen lasinsa ovat olleet tervetullut tilaisuus kohdata vielä kerran omat pelkoni ja kompleksini. Kun näen lasit tyttäreni silmillä, mielenpohjalla vieläkin joskus välähtelee vanhoja alitajuisia ajatusharhoja, välähdyksiä omista vääristyneistä kasvoista lasien takana, pohjattomista rumuuden ja huonouden tunteista, jotka lasit saivat aikaan ja kaikesta siitä sisäänpäin kääntymisestä ja itseeni käpertymisestä, johon ne johtivat.

Häpesin omia lasejani niin paljon, että se vaikutti koko sosiaaliseen elämääni. Minusta tuli lasien myötä ruma, vastenmielinen lapsi, niin ajattelin. Pahimpina hetkinä tuskin kehtasin astua ovesta ulos. Viimeiseen asti taistelin lasien välttämättömyyttä vastaan, mutta kun en enää luokasta ulos nähnyt enkä kadulla pylväisiin törmäämättä selvinnyt, oli pakko taipua pitämään laseja koko ajan.

Pienenä tyttönä olin ns. kaunis lapsi: vaaleat korkkiruuvikiharat, isot siniset silmät, kauniit kasvonpiirteet. Sain kuulla siitä usein, minua ihasteltiin tämän tästä jopa keskellä katua tuntemattomien toimesta. Kun sitten sain lasit, kaikki se loppui siihen - tai niin ainakin asiat yhdistin, ajattelematta sitä, että pikku taaperoita nyt vain ihaillaan enemmän ja spontaanimmin kuin vähän vanhempia, koska he nyt vain ovat - niin pieniä, pyöreitä ja suloisia!

Niin itsetuntoni mureni laseihin. Olin kouluikään saakka mielelläni keskipiste, esiinnyin vieraille ja juttelin aurinkoisesti kaikille, sitten kaikki muuttui ja aloin vetäytyä ja nolostella itseäni aina ja kaikkialla, vuosien myötä yhä pahentuen ja kiusaajieni sanat korvissa kaikuen: silmälasisi ovat niin rumat, olet niin ruma, hiuksesi ovat niin rumat, kaikki sinussa on rumaa, rumaa, rumaa! Sain tehdä paljon työtä että onnistuin työntämään nuo sanat mielestäni, eivätkä ne ihan kokonaan sieltä ties miten pitkiin aikoihin poistuneet. Minäkuvani ehti tämän myötä kasvaa huonoksi ja itseäni matalalle arvostavaksi, ja sitä on ollut nyt aikuisenakaan vaikea muuttaa.

Rumuuden tunne on seurannut mukanani koko elämäni, olen tietysti saanut siihen aikuisena perspektiiviä eikä se enää hallitse elämääni, mutta jossakin taustalla se yhä on. Tässä vaiheessa elämääni asia on kääntynyt ehkä enemmän niin päin, että en näe peilistä enää vääristyneitä kasvoja ja rumuutta, mutta en kyllä näe siellä juuri kauneuttakaan. En ole sitä ikinä kunnolla nähnyt, en vaikka elämässäni olen saanut varhaislapsuudenkin jälkeen kuulla kehuja ulkonäöstäni ja olen niistä täällä blogissakin vastikään kirjoittanut.

Joitakin vuosia sitten törmäsin mielenkiintoiseen termiin: BDD eli body dysmorphic disorder, dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö. Tällaisesta häiriöstä kärsivä henkilö on vakuuttunut oman ulkonäkönsä rumuudesta, viallisuudesta tai epämuotoisuudesta. Tunne voi liittyä kokonaisuuteen tai johonkin yksityiskohtaan, kuten epäsymmetrisyyteen tai häiritsevään luomeen vaikkapa kasvoissa, mutta se voi olla myös täysin irrallinen todellisuudesta. Esimerkiksi täydellisen kaunis ihminen voi alkaa kuvitella, että hänen käsivarsissaan tai nenässään tai otsassaan on jotain vikaa, ja lopulta tilanne johtaa lukkiutumiseen kotiin tai tuhansien eurojen kauneusleikkauksiin.

Tuntui helpottavalta, että vihdoinkin sain jonkin psykologisen selityksen tuntemuksilleni ja komplekseilleni. Niin kuin aina helpottaa kun tajuaa, ettei olekaan ainoa joka ajattelee ja kokee asiat niin oudosti, oli kyse sitten mistä tahansa.

En toki kuvittele kärsiväni BDD:n pahimmista muodoista enkä ole edes varma, onko vaivani ollut varsinaista BDD:tä, sillä lähipiirissäni on henkilö joka siitä kärsii ja tiedän siksi mitä se oikeasti voi olla. Mutta ainakin oma kompleksini pitää sisällään joitain piirteitä siitä. Jo se, että pitää itseään rumana tai mitättömän näköisenä ja se toisinaan tekee kotoa lähtemisestä tai muiden ihmisten eteen astumisesta vaikeaa, on yksi BDD:n lievän muodon merkki.

Tai se, että peilissä näkee aina ne leveät leuat, rumat virneet ja epäonnistuneet ilmeet, vaikka kanssaihmisiltä kuulisi ihan muuta. Dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä kärsivä ihminen on nimittäin täysin kuuro ympäristön mielipiteille itsestään. Tunne rumuudesta voi vaivata, vaikka järjellä ymmärtäisi ettei se ole totta ja vaikka muut ihmiset kuinka kehuisivat,  naiset ihailisivat ja miehet pyytelisivät treffeille junissa ja kirjastoissa, vaikka saisi miten hyvää palautetta tahansa ulkonäöstään. Siksihän juuri kyseessä on häiriö, psykologisen puolen pimeä piste, johon järkipuhe ei yllä ja jossa ajatusharhat rehottavat pimeyden suojissa.

Silmälasien aiheuttamaan rumuudentunteeseen liittyen elämässäni tapahtui kerran niin ihmeellinen yhteensattuma, että se tuntuu melkein kohtalon huonosta huumorintajusta kertovalta pilalta. Olin juuri täyttänyt viisitoista ja saanut elämäni ensimmäiset piilolinssit käyttööni, palasimme optikolta siskojeni kanssa ja piilarit olivat ihmisten ilmoilla silmissäni ensimmäistä kertaa koskaan - kävelin ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen kadulla ilman silmälaseja, mikä ihmeellinen, häikäisevä hetki se minulle olikaan!

Oli kuin olisin nähnyt maailman kauniimpana, kirkkaampana ja valoisampana kuin ennen, se oli täysin toisenlainen maailma kuin silmälasien takaa nähty. Ja vielä toinen yhtä ihmeellinen hetki: näin itseni peilistä ensimmäistä kertaa ilman laseja kymmeneen vuoteen, minä itsetarkkailun ja epävarmuuksien keskellä elävä teini (kuten kaikki teinit). Aiemmin jos halusin itseni nähdä selvästi, minun piti laittaa nenä kiinni peiliin, kaikki sen kauempaa katsottu oli sakeaa, yksityiskohdat hävittävää sumua.

Menimme Aleksanterinkadun Carrolssiin juhlistamaan piilolasejani ja istuimme pöydässä syömässä hampurilaisiamme, kun jostakin paikalle säntäsi mies, en enää muista minkä ikäinen ja oloinen mutta mies kuitenkin, ja hän alkoi ylitsevuotavasti kehua silmiäni. Miten kauniit silmät! Niin suuret ja nätit! Kaikkea sellaista hän huudahti ja hampurilaisensyöntini keskeytyi siihen paikkaan, kun olin niin vaivautunut. Hänhän suorastaan kävi päälle ja meillä oli täysi työ päästä hänestä eroon.

Olin aina itse "tiennyt" että lasit pilasivat ulkonäköni mutta muut eivät sitä koskaan olleet ottaneet todesta, mutta nyt minun teki mieli näyttää heille kaikille pitkää nenää: siinäs näette, odottakaa kun kuulette tästä tapauksesta! Samalla ajattelin kauhunsekaisesti, että ei se elämä näinkään kovin mukavaa ole, jos ravintoloissa naapuripöydistä, ovista ja ikkunoista alkaa hyökkiä miehiä.

No, sitä pelkoa ei ole ollut, se nimittäin jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi, kun joku mies sillä lailla ja sellaisessa tilanteessa ryhtyi kehumaan silmiäni!

Joka tapauksessa piilolinssit tekivät minusta paljon onnellisemman. En nähnyt kasvojani enää niin vääristyneinä kuin ennen, mutta oli liian myöhäistä saavuttaa enää tervettä minäkuvaa ja hyvää itsetuntoa ulkonäön suhteen. Olin liian monta vuotta kokenut olevani se luokkani rumilus ja rillipää. Mielikuva vääristyneistä kasvoista oli jo painunut lähtemättömästi peiliin johon katsoin.

Mutta se kaikki on omaa kompleksiani ja traumaani, johon olisin varmasti tarvinnut nykymittapuulla lastenpsykologin tai muun asiantuntijan apuja, mutta niin vain olen niistä joten kuten selvinnyt ilmankin. Tyttärelleni en kuitenkaan ole halunnut omia traumojani siirtää, olen tehnyt kaikkeni ettei niin kävisi. Tyttäreni laseista ja hänen suhtautumisestaan niihin olen pelkästään ylpeä ja iloinen - aidosti ja oikeasti. Ja olen hyvin onnellinen siitä, että omena on pudonnut kauas puusta tässä asiassa, suhtautumisessa silmälaseihin.

PAROLA DEL GIORNO: occhiali (m) = silmälasit Gli occhiali sono una brutta cosa per uno ma possono essere un bel accessorio per un altro. = Silmälasit ovat jollekin ikävä asia mutta jollekin toiselle ne voivat olla kiva asuste.