Ti amo anche oggi, hääpäivänämme

Muistutus jääkaapin ovessa.

Ihmiselämän käänteet voivat olla todella pienestä kiinni. Edessämme on jatkuvasti lukemattomia mahdollisia valintoja, tiedostettuja ja tiedostamattomia, muuttuvia tekijöitä ja ruuhkainen sattuman markkinatori, toisin sanoen lukemattomia mahdollisia tulevaisuuksia, joista hetki kerrallaan tartumme yhteen ja saamme aikaan joko suuria tai pieniä käänteitä elämässämme.

Oma suuri käänteeni tapahtui kohta kahdeksantoista vuotta sitten, kun tein kauaskantoisen päätöksen illanviettopaikastani eräänä syyskuisena keskiviikkoiltana. Oloni oli vähän nuhjuinen ja väsynyt, illalla oli Mestareiden liigan matsi ja oli ihan vähällä, etten jäänyt katselemaan sitä kotisohvalle isän kanssa.

Mutta lähdinkin ulos hyvän ystäväni kanssa, ja  illan aikana seuraani liimautui eräs pitkähiuksinen italiaano ja se oli menoa se - en ole vieläkään päässyt tästä italialaisesta eroon enkä kyllä ole halunnutkaan. Vaikka pitkään yritinkin esittää coolia, heikkouteni pitkätukkaisiin miehiin oli minua vahvempi ja lopulta alkusysäys tarinalle, joka jatkuu yhä tänäkin päivänä. Ja juuri tänään sillä on tavallista suurempi merkitys:

On kahdestoista hääpäivämme. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti meistä siis tuli pari ja kaiken lisäksi vielä aika onnellinen sellainen. Menimme kihloihin kahden vuoden kuluttua tapaamisestamme, naimisiin kuuden vuoden seurustelun jälkeen ja nyt meillä on kolme lasta.

Myöhemmin kävi ilmi, että tuleva mieheni oli aivan yhtä epävarma kuin minäkin sen keskiviikkoillan ohjelmastaan jona tapasimme. He arpoivat kaverinsa kanssa kahden paikan välillä ja olisivat aivan yhtä hyvin voineet valita sen toisen. Samoin kuin mieheni oli aiemmin arponut myös sen kanssa, mihin kaupunkiin tulisi vaihto-oppilasvuottaan viettämään. Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut päätyä Budapestiin tai Tukholmaan, ja silloin olisi meidän molempien elämä mennyt hyvin erilaisia reittejä.

Mutta kohtalo tai mikä lie oli päättänyt, että meidän oli kohdattava, ja niin me teimme tahoillamme valintamme jotka sinetöivät tulevaisuutemme. Ja kohtasimme sinä erityisenä syyskuun iltana. Häikäistyimme toisistamme, minä hänen hiuksistaan ja hän minusta, eikä meitä sitten enää erottanut mikään.

12 vuotta sitten oli jännät paikat. Kaikki postauksen hääkuvat Henrik Kettunen.

Kaksikulttuurisille avioliitoille ei ennakkoveikkauksissa yleensä anneta kovin suuria todennäköisyyksiä mitä kestävyyteen tulee. Eikä hurraamista ja varaa varmuuteen ole millään avioliitolla, sillä kuten tiedetään,  Suomessa puolet avioliitoista päättyy eroon. Tilastokeskuksen sivuilta löytyi sellainen kiintoisa tieto, että Suomen eroluvut ovat maailman toiseksi suurimpia (v. 2000) eli 51 %, ykkönen tilastoissa on Ruotsi 55 %:lla. Se on hurjan iso määrä. Hyvällä syyllä voi sanoa että se on fifty-fifty miten käy, kun naimisiin menee.

Kaksikulttuurisissa liitoissa eroprosentit ovat vielä suurempia, tosin puolison lähtömaa vaikuttaa yllättävän paljon ja se, onko kyseessä liitto suomalaisen naisen ja ulkomaalaisen miehen välillä vai toisin päin. Suurin riski eroon tilastojen valossa on suomalaisnaisen ja Afrikasta tai Lähi-Idästä kotoisin olevan miehen välillä.

Oman miehenikään lähtömaa ei myöskään ole sieltä pysyvimmästä päästä mitä avioliiton osapuolena olemiseen tulee. Kun tehdään top-20 lista sitä, minkämaalaisen kanssa avioliitto todenäköisimmin kestää, niin johtopaikkaa pitää yllättäen Tanska eli se voittaa kestävyydessä kahden suomalaisenkin välisen liiton. Tässä listassa hännänhuippuna on Italia, mutta on sentään pysyvimpien listassa mukana eikä siinä huonommassa eli näiden maalaisista erotaan eniten top-20:ssa!

Mutta viis tilastoista. Ne eivät kerro yksittäistapauksista mitään suuntaan tai toiseen. Kaksi mitä erilaisimmista kulttuureista kotoisin olevaa ihmistä voi muodostaa onnellisen parin, siinä missä kaksi samasta kulttuuripiiristä tulevaa ei välttämättä saa aikaiseksi pysyvä parisuhdetta vaikka kuinka yrittäisi, puhumattakaan että yhteiselo olisi onnellista.

Etukäteisolettamukset kuitenkin elävät vahvoina. Useampikin henkilö lähipiirissäni on tunnustanut aluksi olleensa skeptinen, kun kerroin italialaisesta poikaystävästäni. Joku aivan avoimesti varoitteli minua luottamasta italialaiseen, joku toinen oli hiljaa mielessään varma että päätyisimme eroon ennemmin tai myöhemmin ja todennäköisesti ennemmin. Stereotypiat italiaanoista elävät vahvoina, eikä niihin välttämättä kuulu luotettavuus aviomiehenä tai ylipäätään vakavat, elämänpituiseen liittoon tähtäävät aikeet pohjoismaalaisia naisia kohtaan.

Myönnän että itsekin ajattelin joskus italialaisista miehistä niin - että he ovat heikkoina pohjoismaalaisiin blondeihin mutta eivät välttämättä halua mitään hauskanpitoa vakavampaa heidän kanssaan. Ajattelin osittain edelleen, tiedänhän nyt entistä paremmin italialaisuuteen enemmän tutustuneena, että mieheni on poikkeus, tokikaan ei ainoa, italialaisten joukossa. Onhan näitä Suomi- Italia -pareja muitakin!

Mutta helsinkiläisessä iltaelämässä olen törmännyt italialaisiin miehiin, jotka poistavat sormuksensa siksi ajaksi kun ovat työmatkalla tai lähtevät yökerhoihin. Näin tietysti saattavat tehdä minkä maalaiset tahansa, myös suomalaiset, ei sillä, se on persoonasta kiinni eikä kansalaisuudesta. Siitä olen iloinen, että oman mieheni persoona estäisi häntä tekemästä mitään sellaista, jos hän yöelämässä liikkuisi... Ei nimittäin ole mitään halua hänellä lähteä kotoa enää iltakymmenen jälkeen, ehkä muutaman kerran näinä vuosina olen saanut hänet raahattua illanviettoon, mutta nyt itsekin alan olla siihen kyllästynyt - tai liian vanha!

Mutta miten ihanaa onkaan, kun stereotypiat saavat kyytiä! Mieheni kanssa tajusin alusta asti, että hänessä minulla on aikamoinen timantti, harvinaisuus miehenä olipa kansalaisuus mikä tahansa. En olisi voinut löytää välittävämpää, sitoutuvampaa, uskollisempaa ja perheelleensä enemmän antavaa miestä kuin hän. Toivon, että hän on minussa löytänyt edes osittain samanveroisen aarteen, omien sanojensa mukaan kyllä vähintään samanmoisen, mutta hänen sanojensa objektiivisuudesta on vaikea olla varma, rakastaahan hän minua niin paljon.

Stereotypiat ovat saaneet kyytiä siinäkin mielessä, että välillä tuntuu, että mieheni on suomalaisempi kuin hänen suomalainen vaimonsa. Kun kerron ihmisille, että olen naimisissa italialaisen kanssa, he varmaankin usein ajattelevat jotakin räiskyvää, käsiään puhuessaan heiluttavaa äänekästä miestä, joka juttelee kaikille ja kaikkialla kuin vanhoille tutuilleen.

Meillä vaan yleensä on niin päin, että jos joku juttelee ja heiluttaa käsiään puhuessaan, niin se olen minä! Olen meistä kahdesta epäsosiaalisesta se sosiaalisempi, ja räiskyn huomattavasti paljon useammin kuin mieheni.

Joskus jopa ajattelen, että mieheni on sielultaan suomalainen ja siksi täällä Suomessa niin hyvin viihtyy. Toisaalta kun menemme Italiaan, hänestä kuoriutuu pois suomalaista varautuneisuutta ja hänestä tulee vähän kuin toinen ihminen. Sitä on ihastuttava seurata, muutosta jonka omalle maalleen astuminen hänessä aiheuttaa. Hänen kätensäkin alkavat heilua eri tavalla ja enemmän kun hän puhuu äidinkieltään, ja ystäviensä seurassa hän onkin sitten juuri sellainen stereotyyppinen italialainen eli kaiken aikaa äänessä oleva ja elekieli on vahvaa kuin limoncello-likööri.

Joskus ajattelen, että kuihdutanko hänessä jotakin tärkeää ja arvokasta kun olen saanut hänet muuttamaan tänne kylmään ja sosiaaliselta elämältään etenkin talvisaikaan jähmeään Suomeen. Olisimmeko me kummatkin sosiaalisempia ja iloisempia, jos asuisimme Italiassa? Asuuko hän täällä peräpohjolassa vain minun takiani ( ja asuuhan hän), minut onnellisena pitääkseen, enkä edes tajua minkä uhrauksen hän tekee ja ajoittain hermostun siitä, että hän on niin perinpohjin suomalainen ja sulkeutunut täällä Suomessa.

Toisaalta mieheni itse sanoo, että asuu missä tahansa kunhan vain saa asua minun kanssani - missä on perhe, siellä on koti ja sydän. Hän kuulemma viihtyy täällä oikein hyvin, hän pitää rauhallisuudesta ja luonnonläheisyydestä. Villimpi ja levottomampi tapaus ei Suomeen tietysti olisi ollut valmis muuttamaan alunperinkään - sellaisistakin ulkomaalaisista miehistä minulla on kokemusta ennen aviomieheeni tutustumista.

Vakka kantensa valitsee, niinhän sitä sanotaan. Meillä on vakka hyvin kantensa löytänyt. Joskus olemme niin samanlaisia, että hämmästyttää (pidämme samoista asioista kuten rauhallisista koti-illoista, puuduttavan pitkistä automatkoista ja sateen ropinasta kattoon). Joskus taas erilaisuutemme on raivostuttavaa (musiikki- ja leffamaku joitakin yhteisiä lempikappaleita lukuunottamatta, suhtautuminen urheiluun ja erityisesti jalkapalloon jne. ja suurimpana erona se että toinen on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja toinen humanisti, ja se jo kertookin kaiken) ja se saa tuntumaan eteenpäin yhdessä jatkamisen hetkellisesti ihan mahdottomalta. Onneksi jälkimmäinen tunne menee yleensä jo minuuteissa, viimeistään tunneissa ohi.

Meillä on molemmilla ollut alusta lähtien kumma varmuus siitä, että tulemme elämään elämämme yhdessä. Se kävi ilmi noin puolen vuoden tuntemisen jälkeen, kun viimein uskalsimme sen toisillemme tunnustaa. Me vain jotenkin tiesimme sen ja  se on ollut suhteemme hämmästyttävin piirre: varmuus omasta ja toisen sitoutumisen vahvuudesta ja siitä, että suhteemme ei tule päättymään.

Tietenkin meillä on ollut huonotkin hetkemme kuten kaikilla pareilla on, eikä ole mitään syytä olettaa etteikö huonoja hetkiä tulisi jatkossakin, mutta on yksi joka pysyy: varmuus meistä. On vaikea kuvitella asiaa, joka voisi rikkoa sen mikä meillä on. No, uskottomuus olisi varmasti sellainen, mutta kun on niin paljon vaakakupissa kuin meillä, ei ihan heppoisin perustein lähde sellaisen seikkailun tielle. Ne seikkailut on jo seikkailtu silloin kun oltiin nuoria ja oli sen aika, nyt on parisuhteen, yhteisen onnen ja perheen aika.

Ja vaikka mitä vaikeuksia tulisi tielle ja mitä on tähän mennessä jo tullut, niin niihin on ratkaisuna halu rakastaa toista. Nimenomaan halu. Sitähän vihkivalassakin luvataan, että tahtoo ja haluaa rakastaa, ei sitä että automaattisesti rakastaisi joka ikinen päivä. Joskus rakkautta joutuu vähän houkuttelemaan piilostaan esiin, muistuttamaan itseään siitä mitä elämässä tahtoo: rakastaa tätä ihmistä joka on vierelläni, häntä joka on lasteni toinen vanhempi ja joka tuntee minut paremmin kuin kukaan muu; häntä joka jaksaa ja kestää minua sellaisinakin hetkinä jolloin kukaan muu ei kestäisi, eivät varsinkaan ne pettävän houkuttelevat, kasvottomat potentiaaliset muut kumppanit, joita maailma on valheellisen pullollaan ja heikkoina riitaisina hetkinä maalailee eteemme muka parempana vaihtoehtona.

Meillä on mieheni kanssa tapana päättää riitatilanne tai muuten vain huono päivä leikkimieliseen mutta siltikin niin oikeassa olevaan toteamukseen: ti amo -  anche oggi! Eli rakastan sinua - myös tänään! Myös ja varsinkin tänään, joka ikinen päivä, oli se sitten täynnä auvoa tai yhtä kinastelua ja riitaa. Siitä ei vaan pääse mihinkään: rakkaus sinua kohtaan pysyy.

Viime kesänä riemastuimme eräässä roomalaisessa matkamuistomyymälässä, kun näimme sen valikoimassa kyseisen tekstin sisältävän jääkaappimagneetin. Tietenkin ostimme sen kotiin ja oman jääkaappimme oveen, eikä muuten maksanut kuin euron joten ei ollut edes iso sijoitus. Siinä se nyt seisoo, oma mottomme, muistuttamassa meitä joka kerta kun jääkaapin avaamme, kaikkein ankeimpinakin aamuina tai suurimmankin riidan jälkeen: kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi, myös tänään rakastan sinua enkä ketään muuta.

Ja niin yhteinen matkamme jatkuu, päivä kerrallaan. Rakastaen, niin myötä- kuin vastamäissä. Hyvää hääpäivää amore mio! 

Tänään on aihetta juhlaan!

PAROLA DEL GIORNO: anniversario (m) = hääpäivä Oggi è il nostro dodicesimo anniversario. = Tänään on kahdestoista hääpäivämme.