Hellepäivän aamu

Aamupalalla aurinkoisella terassilla.

Kello puoli yhdeksän aukaisen ulko-oven. Kesäaamuina avaan sen ensimmäiseksi herättyäni, päästääkseni auringonvalon ja lämmön sisään - silloin kun sellaista on tarjolla. Ja tänään on.

Aamuaurinko alkaa paistaa etuoven tuulettomalle terassille kahdeksan jälkeen. Yhdeksän maissa pinnat ovat jo varanneet lämpöä niin, että oven aukaistessa vastaan lehahtaa lämmennyt ja seisova ilmamassa. Sen tuoksu sekoittuu kuumenneen tiilen ja auringonpolttaman terassipuun tuoksuun.

Vahvimpana tuoksussa tuntuu auringon lämpö, muulla tavoin sitä on vaikea kuvailla. Sama tuoksu tulee usein vastaan Italiassa. Joka on käynyt etelänlomalla ja aukaissut auringonpaisteisen parvekkeen oven, tietää kyllä, mistä puhun.

Aamuauringon porottaessa tuulettomaan terassinurkkaukseen ja tummaan ovipuuhun ilma tuoksuu ja tuntuu heti aamusta helteeltä, joskus harhauttavasti. Niin tuntuu ja tuoksuu tänäänkin, mutta nyt ei ole kyse tuulettoman pihan harhasta vaan ihan todellisesta helleilmasta. Henkäys on vaikuttava ja yltäkylläisyydessään epätodellinen:





voiko ihan oikeasti olla totta, että tulee lämmin päivä? Tänään jos mahdollista, kysymys on vielä enemmän oikeutettu kuin tavallisesti, sillä takana on niin kitsas kesä helteiden suhteen.

Jätän oven auki, hyttysverkkona toimiva valkoinen pitsiverho siivilöi auringonvalon eteisen lattiaan. Lasten aamupiirrettyjen äänet kulkeutuvat olohuoneesta ulos asti, olen turhaan yrittänyt patistaa heitä ulos kauniiseen aamuun. He eivät vielä osaa arvostaa tällaisia hetkiä, onnelliset, eivät tiedä miten katoavaa lämpö Suomessa on ja miten siitä pitää osata nauttia juuri silloin kun se tulee, muuten kaikki on jo ohi ja lämpötilat leikkaantuneet kahtia, taivas ikipilvessä ja sade piiskaa maata.

Koska mies tekee etätöitä kotona, otan varastosta punaisen Joponi ja polkaisen lähikahvilaan hakemaan voisarvia aamiaispöytään. Teen sen enemmän kuin mielelläni, olen tehnyt tämän kesän aikana pari kertaa ennenkin niin, mutta en vielä kertaakaan näin lämpimänä aamuna. Kun ajelen tyhjiä aurinkoisia katuja kohti kahvilaa, en voi olla ajattelematta, että Jopon satulassa kiireettömästi polkien koko maailma tuntuu hetken ajan paljon paremmalta paikalta. Varsinkin, kun aurinko hyväilee paljaita olkapäitä, käsivarsia ja reisiä, ja parin minuutin polkemisen jälkeen nousee korkeasta lämpötilasta kertova hiki (eihän Jopon selässä muuten voi koskaan tulla kuuma, eihän?).

Liikennevaloissa pysähdyn parin hassun auton takia odottamaan vihreän valon vaihtumista. Kaupunki ei vieläkään osoita heräämisen merkkejä, vaikka selvästi asemalle päin on joku työvaatteissakin menossa. Suurin osa näyttää vielä olevan lomavaatteissa, hellehaalareissa, hameissa, shorteissa. Ihmisten ilmeistä ja kehonkielestäkin näkee, ovatko he menossa töihin vai lomapäivän viettoon. Töihin mennään kiireisen ja tärkeän näköisenä, ei vahingossakaan vilkuilla sivuille, ja jos puhutaan jotain niin tiukasti ja virallisesti työpuhelimeen.

Tänään juna-asemalle kävelee kiireettömiä ihmisiä. Yhdellä on piknik-kori käsivarrella, toisella verkkokassi jossa on kokonainen vesimeloni. Niin lomalaista! Hymyilen kun näen heidät, ja voi olla että hekin hymyilevät nähdessään minut Jopoineni ja olemuksineni, joka ei jätä vähänkään epäselväksi olenko lomalla tai töihin menossa.

Laskettelen alamäkeä alas asemalta, virkistävä tuuli tuntuu kasvoilla ja puhaltaa hiuksissa, mutta ei onnistu peittämään vastustamattoman lämmön tunkeutumista iholle. Iho tuoksuu jo nyt auringolle ja helteelle, ja tuoksu tulee pysymään siinä iltaan ja suihkuun saakka, tiedän sen. Mikään ei tuoksu yhtä onnelliselta kuin auringonlämmittämä iho!

Pyörän jouset nitisevät kun käännyn mutkia oikoen jalkakäytävän korkeiden reunojen kohdalta kahvilaan johtavalle tielle, nostan kättä uneliaalla teollisuusalueella ajavalle yksinäiselle autoilijalle, joka antaa tietä vaikka en edes ylitä suojatien kohdalla.

Kahvilassa käy kuhina, en ole ainut lomalainen joka on saanut päähänsä hakea sieltä aamupalaa. Yksikään asiakas ei ole pukeutunut työhaalareihin. Leipäpussi kädessä katua kävelee shortsiasuinen pariskunta varvastossut jalassa. Terassilla kahvia juovalla miehellä on yöpukua erehdyttävästi muistuttava raitapaita ja päässään lippis, jossa lukee Teneriffa. Hän näyttää onnelliselta haukatessaan suklaapullastaan ja minulle tulee onnellinen olo hänen puolestaan, että hän lähtenyt aamulla kotoaan tullakseen tänne syömään pullaa ja kahvia.

Ajattelen isääni joka olisi voinut tehdä samalla tavalla, jos olisi vielä saanut elää. Hän olisi ihan varmasti tullut käymään tässä kahvilassa aamupalalla esimerkiksi tällaisena kauniina kesäaamuna, hän ei koskaan kieltäytynyt kahvi-pulla -hetkestä kahvilassa kun sellaiseen tuli tilaisuus. Hän olisi yhtä hyvin voinut pukeutua yöpukumaiseen raitapaitaan ja mainoslippikseen, hän oli siinä mielessä tyypillinen suomalainen vanhan kansan mies.

Maksan ostokseni - viisi voisarvea ja patongin - kahvilan kassalla ja asetan paperipussit Jopon etukoriin. Suklaapullaa syövä mies tarkkailee puuhiani ja kuulen kuinka hän hörppää kahvistaan. Lähempää katsottuna tajuan, että hänen paitansa ei ole yöpaita vaikka ensin näyttikin siltä. Hänen kasvonsa punoittavat epäilyttävästi ja hän jatkaa tarkkailuaan siihen malliin, että en enää tunnekaan niin paljon sympatiaa häntä kohtaan.

Ja vaikka hän sai minut ajattelemaan isääni, eivät he muistuta toisiaan ulkoisesti. Isäni oli paljon raittiimman värinen kasvoiltaan, hoikempi ja lempeämmän näköinen, jälkimmäistä varsinkin vanhemmiten. Ja kun hän sairastui vakavasti, hän alkoi katsoa maailmaa luopumisen näkökulmasta ja hänestä varmaankin sen takia tuli entistä lempeämpi.

Miltä sen täytyikään tuntua, tietää että elämää ei ole edessä enää kovin paljon. Ehkä vain päivä, ehkä viikko, parhaassa tapauksessa kuukausi tai pari. Sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä, sillä isä ei kertonut. Kun matkustin kuukaudeksi Italiaan sinä kesänä kun hän salaa muilta eli saattohoitovaihetta, hän ei kertaakaan vihjannut että olisi mukavaa jos lomailisimme tällä kertaa vähän vähemmän aikaa Italiassa.

Hän toivotti vain hyvää matkaa kuten aina. Nauttikaa lomasta ja lämmöstä. Lähetin isällle sähköpostiviestejä matkalta ja sain häneltä vastauksia, joiden yhden otsikko on painunut lähtemättömästi mieleen: Helteinen Helsinki. Isä kertoi siitä miten oli lämmin, oli tullut helleaalto ja yölläkin oli niin kuuma että ikkunoita täytyi pitää auki. Koirat läähättävät paljon mutta voivat hyvin, olen käynyt ostamassa uudet shortsit ja kastellut ruohikkoa iltaisin kun meinaa kuivua kokonaan.

Sellaisia asioita isä kertoili. Kun on helle, kuten nyt on, ajattelen usein häntä täällä pihalla kastelemassa ruohikkoa, shorteissa ja ilman paitaa, kuten aina jos tarpeeksi kuuma oli. Helteinen Helsinki. Kunpa hän olisi sähköposteissaan kertonut muutakin, sitä että hänen aikansa oli käymässä niin vähiin kuin se oli. Olisin ottanut ensimmäisen lennon Roomasta Helsinkiin ja palannut kotiin. Mutta siksi juuri hän ei kertonutkaan muuta kuin helteestä, koirista ja nurmikon kastelusta. Hän ei mitään muuta niin halunnut kuin että jatkaisimme elämäämme normaalisti hänen sairaudestaan ja kohtalostaan huolimatta.

Isän poismenoon ei koskaan totu. Siitä on nyt yli 12 vuotta, sen kanssa on oppinut elämään, mutta yli siitä ei pääse.

Maanantaina oli isän syntymäpäivä. Yleensä olemme aina silloin käyneet hautausmaalla, käymme siellä tätä nykyä noin kerran parissa kuukaudessa. Halusin lähteä nytkin, mutta illalla kun lähdön aika oli, lapsille tuli kutsu kaverille leffailtaan ja alkoi kauhea parku, kun ilmoitin että täytyisi lähteä hautausmaalle.

Ensireaktioni oli hiljentää lapset äkäisellä autoon!-komennuksella, mutta sitten ajattelin asiaa tarkemmin. Tarkoitus ei ole raahata lapsia hautausmaalle väkisin, eiväthän he raukat ymmärrä kipua ja haavoja joita heidän äidillään on ja joita hän hautausmaalla käy lääkitsemässä, eikä heidän tarvitsekaan ymmärtää. Voimme mennä ukin haudalle milloin tahansa, eikä ole tarkoituksenmukaista takertua yhteen päivään ja kieltää lapsilta odotettu hauskuus heidän näkökulmastaan käsittämättömän syyn takia. Vaikka kuinka haluaisin, lapseni eivät voi koskaan muodostaa suhdetta Suomen-ukkiinsa, siihen ei riitä valokuva pianon päällä ja säännöllisen satunnaiset vierailut hautausmaalla.

Nyt on torstai emmekä ole edelleenkään käyneet hautausmaalla. Arki vyöryy eteenpäin sellaisella vauhdilla, että itsekään ei perässä tahdo pysyä. Hautakummun päällä rikkaruohot rehottavat varmaan jo taivaaseen asti ja vaikka ajatus hiukan ahdistaa minua, niin minkäs teet. Sitä paitsi, eikö loppujen lopuksi ole parempi että elämän vastustamaton voima voittaa? Kuolleet rakkaat eivät kukkia haudalla laske, mutta ajatusten määrää joita heille suodaan, olisi täysin mahdotonta laskea, niin paljon niitä on.

Paluumatkalla kahvilasta hidastan Jopon vauhtia entisestään. En halua saapua  vielä kotiin, vaan nauttia tästä suloisesta hellepäivän aamusta yksin omine ajatuksineni vielä vähän. Patonki törröttää pyörän etukorista ja saa tietä etsivän oloisen miehen pysäyttämään minut kysyäkseen reittiohjeita kuulemma lähellä olevaan kahvilaan. Tuolla noin se on, tämän kadun varrella mutkan jälkeen noin sadan metrin päässä, neuvon ennen kun polkaisen taas menemään. Olisit varmasti saanut sen selville kännykkäsi paikannuspalvelun avulla, jota näytitkin jo keskittyneesti käyttävän ennen kuin törmäsit minuun, ajattelen lämpimikseni ja kun kerron tapauksesta kotona miehelle, on hänen tuomionsa selvä: sinä sinisilmäinen nainen, tuollaisia repliikkejä kuulee lämpiminä kesäpäivinä miehiltä jotka haluavat saada tilaisuuden päästä juttusille!

Liikennevaloissa vihreää odotellessani autojen virta on kasvanut: lomalaiset alkavat pikku hiljaa heräillä hellepäivään. Ohitse pyyhältää punainen pikkuauto radion volyymit katossa, bassojytke tuntuu melkein sydämessä asti. Skodallinen nuoria miehiä siinä viettää pitkää, kuumaa kesää. Näen heidän päidensä kääntyvän liikennevaloissa ja huvittuneena tajuan olevani katseiden kohde. Jopo, ruskettunut iho ja punaiset mikroshortsit ovat näköjään vastustamaton yhdistelmä, olkoonkin että niitä käyttää ikäloppu kolmen lapsen äiti.

Kotona voisarvet häviävät paperipussista nopeasti parempiin suihin. Nautimme aamupalan ulkona ja suunnittelemme meidän oman pitkän, kuuman hellepäivämme ohjelmaa. Jään aamuaurinkoon istumaan vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kun mies on vetäytynyt työhuoneeseensa ja lapset hajaantuneet kuka leikkimään sisälle pikkuautoilla, kuka naapuriin. Paahde terassilla on yhä kuumempi, eikä lukeminen enää onnistu kun hiki virtaa silmille. Ymmärrän, että on aika siirtyä varjoon ja tajuta, että totta se on: tänään täällä pätevät samat säännöt kuin Italian kesässä eli varjoon ken voi!

Ainakin jos kyse on meidän etupihan terassistamme, paikasta jossa lämpötila on pysyvästi viisi astetta korkeampi kuin sen heti sen välittömässä läheisyydessä. Siitä maailmankolkasta jossa tuoksuu lämmin tiili ja auringossapaahtunut terassipuu, isän omin käsin rakentamasta talosta jossa saamme kaikesta menetyksen surusta huolimatta asua ja näitä hellepäiviä elää.

PAROLA DEL GIORNO: afa (f) = helle L `aria calda e soffocante si chiama l`afa. = Lämmintä ja tukalaa ilmaa kutsutaan helteeksi