Talomuseo Glims, maalaisidyllinen ja lapsiystävällinen museohelmi kotikulmilla

Kotimaanmatkailu on nyt nosteessa, ja se on trendi jossa olen mielelläni mukana. Meidän elämässämme tämä näkyy niin, että olemme innostuneet etsimään lähistöltä kiinnostavia kohteita, joissa emme ole ennen käyneet tai josta käymisestä on iäisyys.

Ja koska olen museoihminen, erityisesti kiinnostavat museokohteet. Toisekseen olemme koko perhe kahvilaihmisiä, joten kahvila paikassa on aina plussaa.

Jälleen ystävän vihjeestä löysimme eilen tiemme kohteeseen jossa yhdistyvät nuo kaksi eli Glimsin talomuseoon. En ollut tätä ennen kuullutkaan sellaisesta paikasta. En vaikka se sijaitsee vartin automatkan päässä kotoa, Turuntien varressa Jorvin sairaalan lähistöllä. Ihan kulman takana melkein siis.

Vietimme siellä todella viihdyttävän ja opettavaisen parituntisen, ja tunteellinen kun olen, en välttynyt nostalgisten tunteiden pinnalle nousulta:




En ole täysin varma, mistä tunteellisuus johtui, mutta asialla on luultavasti tekemistä jotain sen kanssa, että harvassa toisessa paikassa olen kokenut niin vahvaa tuntua siitä, että menneisyys on läsnä ja menneiden aikojen ihmisten puuhat, elämänmeno ja jopa läsnäolo tulevat iholle. En tarkoita mitään kummitusjuttuja vaan ihan arkista mielikuvituksen laukkaa, jonka vanhat, hyvin säilytetyt rakennukset ja huoneet tavaroineen ja miljöineen saavat aikaan.

Glimsin museo on ollut maatila 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Maatila on eri aikakausina toiminut kestikievarina ja palvellut viereisen Kuninkaatien (nyk.Turuntie) matkalaisia. Pihapiirissä on 11 rakennusta, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta. Suomen oloissa todella vanhoja siis!

Paikan ilmanpiiri on todella erityislaatuinen ja rauhoittava, osaksi varmaankin ihastuttavan maalaisidyllin takia, joka ympärillä vallitsee. Seurasaaren ulkomuseossa voi kokea jotain samantyyppistä, mutta Glimsin etu on se, että rakennukset ovat autenttisessa paikassa eli siinä pihapiirissä jossa ne ovat aina olleet eikä niitä ole tuotu paikalle jostakin muualta.

Ihmiset ovat ihan todella eläneet juuri niillä paikoilla ja rakennuksissa, joissa museokävijäkin tepastelee. Kun kurkistelee luhtiaitan yläkertaan, jossa opaskyltti kertoo talon nuorison ja piikojen nukkuneet kesäaikaan, voi melkein nähdä kuinka hameenhelma vilahtaa ja piika kiipeää tikkaita ja toinen vilkuttelee aitan matalalta parvekkeelta.

Hevoskärryvarastossa saattaa elävästi kuvitella, kuinka matkalaiset saapuivat pitkien matkojen takaa turvaan ja suojaan kestikievarin pihaan, pudistelivat matkan pölyjä jaloistaan, ja ansaitun aterian ja yölevon maatalon rakennuksissa saivat sekä ihmiset että hevoset.

Kuinka erilainen maailma silloin olikaan, Turuntien laidatkin pelkkää sankkaa metsää, satunnaisia peltotilkkuja ja vielä satunnaisempia ihmisasumuksia. Tiet ja matkat olivat vihamielisiä ja riskialttiita paikkoja ja hetkiä ihmiselämässä, metsissä piili karhuja, susia ja ryöväreitä eikä huvimatkailusta ollut vielä tietoakaan vaan aina pelkästään hyvästä syystä lähdettiin tien päälle.

Tuparakennuksessa ovat talonväen lusikat rivissä puuhyllyllä, rautakattilat liedellä odottamassa tulta, kangaspuut odottavat muissa askareissa viivähtävää emäntää ja reikäleivät roikkuvat katossa siihen asti kunnes loppuvat ja toinen vuoden kahdesta leivontapäivästä koittaa.

Kammareissa sängyt on pedattu, kortit levitetty peliä varten ja lasissa juoma odottaa nauttijaansa.

Tämähän on ihan kuin Koiramäessä! vanhin lapsista huudahti. Ja niin olikin. Puiset kerrossängyt yksityisyytta antavine verhoineen, ruisleivät katossa, seiniä kiertävät penkit ja hyllyjyn monet tarve-esineet, ne ovat varmasti monelle muullekin lapselle tuttuja juuri Kunnaksen kirjoista.

Minulla oli nimenomaan tuparakennuksessa todella kotoinen olo. Jos on totta mitä sanotaan, että joka paikalla on oma henkensä ja hyvä tai huono fengshui, niin tässä paikassa henki on eittämättä erittäin hyvä ja fengshui täydellinen. Kun katselen sisustuslehtiä tai kuvia ihmisten kodeista tai käyn niissä, en koskaan varsinaisesti saa tunnetta, että olisipa kiva jos olisi tällainen tai tuollainen koti, kaikkea muuta, koska olen niin värikkään ja kotoisen sekaisen sisustuksen ystävä, ettei se oikein istu skandidaaviseen minimalismiin, joka nykyään on muodissa.

Mutta Glimsin tuparakennuksessa oli jokainen räsymatto, esine ja huonekalu kohdallaan katonkorkeutta ja hirsitalon tuoksua ja huoneilmaa myöten. Oli kotoisuutta ja värikkyyttä, ja ikkunoista siivilöityi tuulessa heiluvien koivujen välistä heinäkuun voimallinen aurinko väreilemään verhoille ja lattialaudoille.

Juuri tällaisessa kodissa haluaisin asua, juuri tällaisen huoneen haluaisin. Enkä muuttaisi siitä mitään.

Istuin tuvassa määrättömältä tuntuvan ajan ja olin niin uppoutunut voimakkaaseen tunnelmaan ja tunnetilaan, etten muistanut edes ottaa kuvia koko huoneesta. Nykyajalle ominaisen vimmaisen kuvaamisen keskellä se on merkki jostakin poikkeuksellisesta, ja sellaista se minulle olikin, tiedostin sen heti.

Tuvasta otin vain kaksi kuvaa ja sitten vaivuin tunteellisuuteen...

...ja toinenkin kuvista on epätarkka ja sumea.

Kun olimme poistuneet tuvasta ja kävelimme kohti lammasaitausta, mieheni joka oli täysin tietämätön paikan minulle aiheuttamasta tunnetilasta (hän ei välttämättä edes huomaa, vaikka joskus itkenkin hänen nähtensä...), tuumi minun kehuessa paikkaa, että "tuolla tuvassakin oli niin kiva tunnelma, ihan kuin olisi setäsi talossa Oravissa ollut..."

Siinähän se tuli, usein tilannetajuttoman ja mielentiloja huonosti lukevan rakkaan mieheni suusta! Lapsuuteni ja elämäni rakkain paikka, sedän talon Vehkalahden rannalla. Tunnelma Glimsin tuvassa muistutti sitä paikkaa, parhaiden muistojeni asuinsijaa ja iäksi menetettyä, tuoksua ja räsymattojen väriä myöten! Siksi olin tuntenut siellä sellaista outoa haikeaa onnea, halua jäädä pirtinpöydän ääreen istumaan iättömäksi ajaksi.

Olin vähän kuin tullut kotiin.

Ja taas kaikki elämässäni kiertyi ympäri ja syöksyi pyörteen lailla kohti kipupistettä kanavan toisella puolella, sillä joka ennen oli oikea ja nyt väärä, mutta onneksi jo lammasaitauksessa päästessämme lampaita ja pupuja rapsuttelemaan sain pyörteestä kiinni ja taltutin sen.

Sitä paitsi, tunne ja tunnelma Glimsin tuvassa oli ollut paitsi haikea, myös lohdullinen. Se kuului menneisyyteen, aikaan jolloin asiat ehkä olivat paremmin tai sitten eivät, mutta josta joka tapauksessa saamme voimaa. Siellä ovat juuremme ja uskon, että menneisyyden tunteminen auttaa selviämään tässä päivässä, riippumatta siitä onko kyse omista, ehkä kipeistäkin menneisyyden asioista tai suvun ja ihmiskunnan historiasta kokonaisuudessa.

Olen aina rakastanut vanhoja rakennuksia ja miljöitä. Nuorempana Seurasaari oli vakiokäyntipaikkani, haahuilin ulkomuseon vanhojen rakennusten välissä ja sisällä pitkiä aikoja, ja Karunan kirkko oli monien hiljaisten hetkieni paikka.

Olen syntynyt väärällä vuosisadalla, ajattelin usein ja vaikka se oli silkkaa menneiden aikojen naiivia romantisointia, ymmärrän ajatuksessa piilevän järjenjuoksun. Olen monessa suhteessa niin vanhanaikainen, että joskus vieläkin ohikiitävästi epäilen eläväni väärällä aikakaudella. On niin paljon asioita, joita en nykyajassa ymmärrä enkä edes tahdo ymmärtää.

Ja sitten viihdyn niin kauhean hyvin vanhoissa rakennuksissa! Kuten Glimsissä ja erityisesti sen tuparakennuksessa, josta löytyi yllättävä yhteys omiin rakkaisiin muistoihin.

Maitovarasto oli ennen tämän näköinen.

Lypsämistä saattoi kokeilla puulehmän hernepussiutareilla. Suhinaääni
oli lähes autenttinen! 

Glimsiin menemme ilman muuta uudestaankin. Ei siksi, että saan taas istua muistojeni kanssa tuparakennuksen pirtinpenkillä, vaan siksi että se on kokonaisuudessaan hieno museo. Lapsille paikka on mainio, kun pääsee näkemään kanoja ja lampaita, on mahdollisuus leikkiä pihapiirin leikkivälineillä ja tietysti puuhailla museossa monia asioita: kauppaleikkejä vanhalla vaa`alla, hirsimökin rakentamista pienoismallilla, käsimyllynkivien pyörittämistä, lehmän lypsämistä, lehmänkellojen soittamista, puukiulun kokoamista.

 Tämä olikin erilainen museo ja tosi kiva, lapset sanoivat vierailun loppupuolella. Luulin että mentäisiin taas jotain tauluja katselemaan, esikoinen tarkensi ja sai minut hymyillen ajattelemaan, että jokohan olemme viime aikoina laukanneet liikaakin eri museoissa Suomessa ja Italiassa.

Toisaalta, eivät ole lapset kertaakaan valittaneet, että jokin museo olisi ollut tylsä. He katselevat kiinnostuneita niin 1500-luvun maalauksia, nykytaidetta kuin valokuvanäyttelynkin antimia, ja olenkin sitä mieltä ettei ole erikseen lapsille sopivia ja ei-sopivia näyttelyitä ja museoita (ellei niissä ole shokeraavaa tai muuten lapsille sopimatonta sisältöä). Toiset museot ovat vain enemmän katsottaviksi tarkoitettuja ja toisissa on enemmän lapsille tekemistä, kuten esimerkiksi Glimsissä.

Siellä lapset vähän väliä riemastuivat, kun löysivät taas käden kuvan, minkä ovat oppineet tarkoittamaan että saa koskea eli yleensä tehdä jotain kivaa. Poikkiviiva käden päällä tarkoittaa tylsempää eli että ei saa koskea.

Lampaita ja pupuja Glimisissä pääsee silittelemään ja ruokkimaan aitaukseen ohjatuissa tuokioissa,
joihin ilmoittaudutaan paikan päällä ja joiden aikataulun näkee museon nettisivuilta.

Kahvilakin oli mainio, se on meille kaikille aina tärkeää. Suomessa ei koskaan ole liikaa mahdollisuuksia käydä kahvilassa, ja kun sellainen tulee, käytämme sen varmasti hyväksi. Erityisesti miehelleni kahvila on tärkeä asia, se varmaan muistuttaa häntä Italiasta ja siitä, kuinka hänen kotimaassaan kahvilassa käydään joka päivä ja montakin kertaa.

Espressoa Glimsin kahvilasta ei valitettavasti saanut, mutta harvoin pääsee nauttimaan kahvista ja kahvileivästä (tällä kertaa Kinderkakusta ja porkkanakakusta, todella herkullisia molemmat) niin idyllisessä maisemassa kuin Glimsin pihapiirissä. Vaikkei se Italiasta juuri muistuttanutkaan, niin mieskin oli oikein tyytyväinen sekä kahviin että ympäristöön.

Kahvilan ovi.

Kahvila sisältä.

Oppaat museorakennuksissa samoin kuin myyjä museokaupassa olivat oikein ystävällisiä ja kertoivat monia mielenkiintoisia juttuja kohteista. Lapsilla oli mahdollisuus esimerkiksi kokeilla kädessään ihan oikeita katossa kuivatettuja ruisleivän kappaleita ja he olivat ihan äimänä kun kuulivat, että sellaista leipää ennen vanhaa syötiin, kun kuivatus oli ainoa keino saada leipä säilymään. Lisäksi kuulimme, että museokaupassa myydään mammuttipehmoleluja siitä syystä, että niillä main Espoota on löydetty mammutin poskiluun palanen ja muita viitteitä siitä, että alueella on ollut aikoinaan mammutteja. Aika huikeaa!

Saimme myös kuulla ja opastauluissakin luki, että luhtiaitan seinän kaiverrukset ovat ihan oikeita taikakuvioita. Niitä entisajan ihmiset kaiversivat tärkeiden paikkojen suojaksi ovenkarmeihin ja seiniin, pahoja henkiä, varkaita ja kateellisia pois ajamaan.

Taikamerkit piti pystyä tekemään yhdellä katkeamattomalla kaiverruksella,
muuten taika katkesi. Tähtikuvio, suora viiva ja numerot 8 ja 9 olivat
hyviä taikamerkkejä.

Talon tärkein huone.

Viljavarasto oli talon tärkein huone ja sen läheisyydessä taikakuvioita on eniten, siellä säilöttiin entisajan kallisarvoisinta "kultaa" eli leipäviljaa. Jos vilja loppui, pilaantui tai hävisi, edessä oli nälänhätä ja jopa kuolema. Se sai lapset aika vakavaksi, ajatus että aina ei olekaan ollut kauppoja notkuvine leipähyllyineen, josta valita ja jonka valikoiman edessä nirsoilla, että en halua tuota leipää kun siinä on liikaa siemeniä/se on liian tummaa/liian pahaa tai muuta yhtä älytöntä.

Lisäksi Glimissä on joka päivä jotakin erityistä ohjelmaa, esimerkiksi maisemamaalausta lapsille ja aikuisille, kasvivärjäysesityksiä, opastettuja kierroksia. Pääsymaksu on aikuisilta 4 euroa, alle 18-vuotiaat maksutta ja Museokortilla ilmaiseksi. Keskiviikkoisin on kaikille vapaa pääsy. Museon nettisivut löytyvät täältä.

Jotenkin tuntuu, että olemme löytäneet uuden vakiokohteen koko perheelle. Lapset viihtyvät, mies saa hyvää kahvia ja äiti pääsee vanhanajan tupaan haaveilemaan.  Ja kaikki nauttivat rauhoittavasta maalaismaisemasta ja menneiden aikojen hyvää henkivästä tunnelmasta. Mikäs sen parempaa!

PAROLA DEL GIORNO: passato (m) = menneisyys Lascia andare il passato per essere padrone del futuro. = Päästä menneisyydestä irti jotta voit olla tulevaisuuden herra.