Traagisesti katoava maailma - miksi Nick Brandtin Inherit the Dust on tarpeellinen valokuvanäyttely kaikille

Olen juuri tainnut löytää lempitaidemuotoni - sen joka realismillaan havahduttaa ja antaa ajattelemisen aihetta kaikkein eniten: valokuvauksen. Siltä on tuntunut ennenkin ja siltä tuntuu yhä vahvemmin nyt, kun olen nähnyt englantilaissyntyisen Nick Brandtin valokuvanäyttelyn Inherit the Dust, joka on syyskuun ensimmäiseen päivään asti esillä Kansallismuseossa Helsingissä. Kävimme siellä eilen lasten sekä siskoni sekä hänen kolmen lapsensa kanssa, joten meitä oli jälleen kaksi mammaa ja kuusi lasta liikkeellä!

Lasten kanssa olimme suunnitelleet näyttelyyn menoa jo kauan ja olin puhunut siitä heille monet kerrat, joten he tiesivät hyvin, että olimme menossa katsomaan "isoja
mustavalkoisia kuvia Afrikan eläimistä ja siitä, miten niiden elinympäristöt ihminen on tuhonnut".

Näyttelyn tarkoitus on herättää ihmisiä ymmärtämään leijonien, norsujen, kirahvien ja muiden Afrikan eläinten ahdinko ja vääjäämätön tuho, joka niitä odottaa ellei nykymeno ratkaisevasti muutu. Ei ehkä se riemullisin näyttelyn aihe lasten kannalta, mutta mielestäni lastenkin on tärkeää - ihan kaikkien on -  nähdä tällaisia näyttelyjä ja sellaistakin maailmaa, jossa kaikki ei ole niin kuin kiiltokuvassa, kertoa heille siitä miten ihminen toimii vastuuttomasti ja mitä me voimme omalta pieneltä osaltamme mahdollisesti tehdä, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää kaikille, ihmisille ja eläimille.

Kuulin näyttelystä naapuriltani heti kun sen keväällä avautui, ja siitä lähtien on ollut palo nähdä se. Odotukseni olivat suuret, sillä kuulemani perusteella jotenkin vain tiesin, että näyttelyssä odottaa jotain suurta ja vavahduttavaa. Ja olin ihan oikeassa:







Surullisia valokuvia Afrikan eläimistä sijoitettuna niiden menneille, ihmisen tuhoamille asuinsijoille, aivan konkreettisesti keskelle kaatopaikkoja, kaivoksia,  laajenevia slummeja, rautateitä ja epämääräisiä tehdasalueita, joiden ympäristöturvallisuuden puutteista voisi vaikka lyödä vetoa.

Näyttelyyn kuuluu videoesitys, jossa Nick Brandt kertoo valokuvaprojektin synnystä, toteutuksesta ja tavoitteista. Esitys tekee, jos mahdollista, näyttelystä vieläkin havahduttavamman kokemuksen. Siinä päästään tutustumaan valokuvien ympäristöön ja kuullaan monia asioita, joilta mielummin sulkisi silmänsä mutta jotka kuitenkin täytyisi meidän kaikkien tietää. Lastenkin, vaikka kuolleiden norsujen ja liimapulloja imppaavien alakouluikäisten näkeminen ei olekaan sellaista maailmaa, jollaista haluaisimme lapsemme näkevän.

Mutta sellaisessa maailmassa kuitenkin elämme, maailmamme on yhteinen. Se että jossakin päin maailmaa tapetaan norsuja syöksyhampaiden takia tai siksi että ihmisten on jatkuvasti saatava lisää tilaa itselleen, viljelyksilleen ja kaupungeilleen, on yhteinen ongelmamme, samoin kuin se että noissa samoissa kaupungeissa lukemattomat ihmiset elävät siltojen alla ja vajoavat lapsesta lähtien todellisuuteen, jossa liimapullo on ainoa lohtu.

Näyttelyssä lapset esittivät monta kipeää kysymystä, joihin oli vaikea löytää vastauksia. Itsellekin niitä nousi mieleen solkenaan ja niitä Nick Brandt halusi myös herättää kysymään:

Mikä loppujen lopuksi on pelottavinta, kun näkee Afrikan nisäkkäiden tuhoutuvan ihmisen leviämisen tieltä? Mikä meitä länsimaisia siinä eniten ahdistaa, onko mukana myös itsekästä pelkoa siitä, että kohta meillä ei ehkä enää ole mahdollisuutta nähdä noita uljaita eläimiä maan päällä? Itsellenikin putkahti näyttelyssä lähes heti alkuun mieleen luonnonsuojelun kannalta täysin järjenvastainen ajatus: äkillinen halu hillittömän hiilijalanjäljen uhallakin matkustaa Afrikkaan savanneille katsomaan noita eläimiä, ennen kuin tulee aika jolloin niitä ei enää ole.

Katsommeko asiaa liikaa täältä omasta hyvinvoinnistamme käsin, ymmärrämmekö ollenkaan todellisuutta, jossa paikalliset elävät? Näemmekö nykyisessä menossa Afrikan savanneilla kaikuja omasta menneisyydestämme, jolloin sokeasti uhrasimme luontoa edistyksen ja kehityksen alttarille, sekö meitä eniten ahdistaakin?

Meillä länsimaissa oli oma nousukautemme, teollinen vallankumous ja sen jälkeinen aika jolloin otimme oikeudeksemme polkea luonnon jalkoihimme ja hävittää kaiken höyrykoneiden, teknisen edistyksen ja rajattoman hyvinvointimme kasvun alta, jonka nimissä poltimme hiiltä kuin viimeistä päivää, sitten keksimme alkaa saastuttaa maailmaa bensiinillä, ruiskuttelimme DDT:tä minne sattuu, käytimme freonikaasuja ja melkein tuhosimme otsonikerroksen ja pilasimme pohjavedet.

Kun länsimaat vaurastuivat, afrikkalaisilla ei ollut siihen mahdollisuutta, vaan poljimme rotuoppien ja siirtomaa-ajattelun nimissä jalkoihimme myös heidät, joten eikö ole vain oikein, että nyt on heidän aikansa luoda edistystä, haluta ja saada samanlaista hyvinvointia kuin meillä? Kysymys on oikeutettu, mutta mikä on Afrikan edistyksen hinta? Tarkoittaako se, että suuret nisäkkäät ja lukemattomat pienemmät eläinlajit saavat tuhoutua ja kutistua rajattujen luonnonsuojelualueiden yhä pienemmiksi käyviksi populaatioiksi, ennen kuin häviävät kokonaan?

Jos me länsimaalaiset olemme aikoinamme olleet tyhmiä emmekä ole tajunneet ajatella luontoa edistysuskossamme ja vauhtisokeudessamme, täytyykö afrikkalaisten sortua nyt samaan virheeseen? Eikö meidän tehtävämme olisi kertoa, että hei, me olemme jo tehneet tuon mokan, älkää tehkö samaa? Mutta kuka meitä kuuntelisi, kukaan afrikkalainen ei halua enää lisää europpalaista puuttumista asioihinsa, olemmehan sotkeneet niitä menneisyydessä jo aivan tarpeeksi.

Länsimaissa luonnon suojeluun on nyt herätty ja tajuttu, että olemme menneet liian pitkälle luonnon hyväksikäytössämme, mutta meillä onkin jo hyvinvointimme ja elintasomme. Ympäristönsuojelu tarkoittaa meille vaatimattomasti sitä, että olemme (ainakin toistaiseksi) vapaaehtoisesti valmiit luopumaan joistakin "etuoikeuksistamme" kuten holtittomasta lentomatkailusta tai ylettömästä kuluttamisesta. Kierrätämme jätteitämme ja pyrimme muuttamaan elämäntapaamme vaatimattomammaksi, yritämme kuumeisesti muuttaa ajattelutapaamme ja elämäntapojamme.

Olisiko tilanne toinen, jos olisimmekin hyvinvoinnin toisessa ääripäässä, siellä missä vasta ponnistellaan siihen elämään jota nyt elämme? Jättäisimmekö käyttämättä tilaisuuden sähkölieteen, pyykinpesukoneeseen ja kylpytynnyriin, rajattomaan talouskasvuun, bonuksiin ja optioihin, jos sellainen olisi ulottuvillamme, kärjistetysti sanoen vain muutaman norsun ja sarvikuonon päässä?

Toisekseen meitä ihmisiä on kerta kaikkiaan liikaa, kuten Nick Brandt näyttelyn esittelyvideolla mainitsee pohjimmaisen syyn kaikkiin hänen valokuvissakin näkyviin tuhottuihin luontoympäristöihin. Iso osa ihmisistä ei ole luksuselintason vaan perustarpeiden, leivän ja veden perässä. Kun leipä loppuu ja porukka kasvaa, on pakko levittäytyä yhä uusille alueille.

Mutta vaikka lapset esittivät vaikeita kysymyksiä ja saivat niihin meiltä aikuisilta haparoivia, epävarmoja vastauksia, he eivät selvästikään vaipuneet epätoivoon näyttelyn ja sen vaikeiden teemojen äärellä. Heille valokuvat olivat ennen kaikkea hienoa taidetta, upeita kuvia (ja sitähän ne ovatkin, kauniita, viiltäviä kuvia, taideteoksia jokainen) jotka kertoivat toisenlaisesta, kysymyksiä herättävästä maailmasta. Äiti, miksi noilla ihmisillä on pullo nenän alla? Asuvatko he todella tuolla sillan alla? Onko tuo kaatopaikka ollut ennen noiden norsujen koti? Ovatko nuo sarvikuonot ennen asuneet tuolla? Miksi niiden koti on tuhottu?

Näyttelyyn kuuluva videoesitys kannattaa ehdottomasti katsoa, sillä se valaisee ansiokkaasti uskomatonta kuvausprojektia. Sitä millaisia uhrauksia, vaivoja ja riskinottoja kuvaaja työryhmineen otti kuvatessaan viikkokausia kaatopaikalla, jossa aina uuden lastin saavuttua ihmisjoukot ryntäsivät yhdessä sikojen kanssa paikalle tonkimaan jätteiden seasta kaiken syötäväksi kelpaavan.

Sitä miten kuvausryhmästä jokainen sai jopa parin päivän sisällä saapumisestaan jonkin bakteeri- tai virustulehduksen tai nenäverenvuotoja.

Sitä miten aitojen eläimien kokoisen valokuvat on vaivalloisesti kuljetettu ja kannettu kuvauspaikalleen, siihen missä eläimet joitakin vuosia aikaisemmin oli omassa elinympäristössään kuvattu ja joka sen jälkeen oli muutettu ihmisen toiminnan kohteeksi eli eläinten näkökulmasta tuhottu.

Tarvittiin jopa 23 miestä kantamaan näitä valtavia valokuvia paikoilleen ja nostamaan ne ylös kuvattavaksi. Näyttelyn kuvia ei siis ole photoshopattu vaan eläinten kuvat on valokuvattu aidoilla taustoillaan, jotka ennen olivat viidakkoa tai savannia mutta nykyään aivan muuta. Sillan alle asetettu norsujen jättikuva seisoo näyttelyn ehkä ajatuksia herättävimmissä kuvissa keskellä asunnottomien ihmisten "kotia".

Norsut kirjaimellisesti puristuvat sillan kannatipalkkien väliin, keskellään valtava matriarkkanorsu, jonka katseessa voi inhimillistämään pyrkivä ihmissilmä nähdä häivähdyksen surumielisyyttä ja yhteisen kohtalon jakamisen tuomaa sympatiaa ympärillä oleskelevia kodittomia kohtaan - ovathan molemmat ilman kotia, sekä sillan alla asuvat ihmiset että ennen sillan rakentamista paikalla asuneet norsut.

Sillä niinhän se on, että eläimet eivät suinkaan ole ainoita, jotka kärsivät. Myös ne tuhannet ja miljoonat ihmiset, joille hyvinvointia ei sittenkään riitä ja jotka asuvat siltojen alla kaatopaikkojen katveessa liimapurkit kaulalla, kärsivät. Heidän näkökulmastaan kaupungin leviäminen norsujen asuinpaikoille ja kuvassa olevan norsumatriarkan tyttärineen päätyminen salametsästäjien ampumiksi vain kaksi viikkoa kuvanoton jälkeen (näin kerrottiin videolla) ei varmaankaan ole ollut sen arvoista, että he pääsivät sillan alle imppaamaan. Heiltä ei kysytty, halusivatko he norsujen kuolevan ja savannin katoavan, mutta siinä he nyt ovat, osana kaikkialle levittäytyvää suurkaupungin slummia ja maailman liikakansoitusongelmaa.

Hämmästyttävä kuvausprojekti, jossa ei ole vaivoja säästelty.

Kaikki se vaiva on kannattanut, sillä lopputuloksena on todella vaikuttava näyttely. Joka pystyy sen läpi kävelemään ilman, että sisimmässä liikahtaa ja joutuu vetämään henkeä kaikesta siitä surusta ja eksistentiaalisesta rauhattomuudesta, joka uhkaa nousta pintaan kuvia katsellessa (mikä onkaan kaiken tämän elämänmenon järki ja tarkoitus, se käy kaiken aikaa epäselvemmäksi), on todella kovasydäminen ihminen.

Suosittelen kaikille, myös lapsiperheille. Näyttely on oiva mahdollisuus ohjata lapsia ajattelemaan sitä, miten kaunis maapallo meillä vielä on ja miten tärkeää on estää sitä lopullisesti tuhoutumasta. Näinä aikoina tällaisia ajatuksenherättäjiä tarvitaan aina vain enemmän.

Kuvani ovat valitusruno maailmalle, joka on vääjäämättömästi, traagisesti katoamassa. 
- Nick Brandt

PAROLA DEL GIORNO: proteggere l `ambiente = suojella luontoa Per proteggere l`ambiente bisogna migliorare le nostre abitudini domestiche, per esempio cominciare a riciclare o abbassare il riscaldamento. 
= Luonnon suojelemiseksi meidän kaikkien täytyy muuttaa asumiseen liittyviä tapojamme esimerkiksi alkamalla kierrättää tai alentamalla lämmitystä.