Onko blogitekstini lukijan joka sekunnin arvoinen?

Usein kirjoitan aamucappuccinon ääressä.

Tässä postauksessa aion kertoa siitä, kuinka blogitekstini syntyvät. Olen nimittäin saanut palautetta siitä, että a) olen usein teksteissäni ihmeen ajankohtainen ja mistä saan aiheeni b) ehdinkö tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa, kun tekstiä tulee niin paljon, hionko tekstejäni miten kauan /käytänkö miten paljon aikaa niihin.


Ennen kuin ryhdyn käsittelemään näitä kysymyksiä, on sanottava että palaute on aina oikein tervetullutta ja olen innoissani että sitä tulee. Kiitos siis teille, jotka jaksatte palautetta antaa, pientäkin.

On nimittäin saada muistutuksia siitä, että todella kirjoitan jollekin. Että joku oikeasti lukee näitä sanoja ja rivejä. Joskus se meinaa melkein unohtua, vaikka toisaalta vakiopohdinnan aiheeni on, riittääkö tekstini lukijalle - mikä tietysti on todella iso kysymys koska lukijakunta on niin heterogeenistä ja me ihmiset niin erilaisia toistemme kanssa.

Samalla tavoin laajaskaalaista on se, mitä pidetään hyvänä ja kiinnostava blogina. Joillekin minun tekstini voi olla jonnijoutavaa jaarittelua, ja jonkun toisen kertomus omasta päivästään ja paitansa väristä sitä parasta ajanvietettä - tai sitten päin vastoin.

Ei ehkä pitäisi, mutta huolehdin siitä, saako lukija tarpeeksi siitä, että uhraa aikaansa tekstini lukemiseen. Suuri toiveeni on, että jokainen saisi jotakin, ehkä tietoa, ehkä tunnetta, jos ei muuta niin ajattelemisen aihetta tai hyvät naurut.

Elämä on lyhyt, sen tajuaa viimeistään siinä vaiheessa kun neljäkymppiä alkaa lähestyä. Niin lyhyt, ettei siitä oikeastaan ole hetkeäkään hukattavaksi. Jokainen asia, johon aikaansa laittaa, on oltava niin hyvä ja arvokas, että siihen kannattaa uhrata kalliarvoisen elämän yhtäkään minuuttia.

Ja silti käytämme aikaamme tarkistamalla sometilejämme jopa satoja kertoja päivässä. Selaamme nettiä, katselemme Instagramin kuvavirtaa - tai vaikka luemme blogeja, kuten sinä luet tätä nimenomaista blogitekstiä juuri nyt.

Onko somettaminen jokaisen siihen käytetyn sekunnin arvoista? Onko minun blogitekstini?




Vastausta on vaikea antaa - on niin paljon eroja siinä, mikä antaa elämässä kullekin eniten, joillekin suurinta iloa voi olla juuri edellä mainittu some-toiminta.

Kuten sanottua toivon, että oma blogitekstini on jokaisen lukijan siihen uhraaman sekunnin arvoinen. Pohdin sitä usein siksi, en haluaisi varastaa kenenkään elämästä edes pientä hetkeä antamatta jotain vastineeksi. Mitä lukija odottaa blogitekstiltä vastalahjaksi ajastaan, se onkin toinen vaikea juttu määritellä. Suosituimmat blogit ovat useimmiten laadukkaita ja niihin on panostettu, mutta joskus tuntuu melkein mahdottomalta käsittää, mihin suosio perustuu.

Se varmaan taas johtuu siitä, että on niin paljon erilaisia tapoja olla suosittu blogi. Aina ei tarvitse kirjoittaa sydänverellä, syvällisistä aiheista tai maailmantuskasta, ei kirjoittaa kaunista ja viimeisteltyä kieltä vaan päin vastoin pelkät kuvat voivat riittää. Joskus pelkkä aitous on tarpeeksi, se että herättää lukijoissa luottamuksen ja kiinnostuksen palata takaisin. Jotkut blogit taas ovat yksinkertaisesti niin hauskoja, että niistä kiinnostuu.

Olen vasta aivan vastikään herännyt miettimään, millainen blogi minun blogini on. Pitäisiköhän minun alkaa enemmän miettiä sitä? Pohtia mitä lukijat haluavat ja tarjota sitä, profiloitua, fokusoitua, tarjoa enemmän tietoa, kaikki neuvoja joita isoja lukijakuntia haluaville bloggareille tarjotaan.

Tiedän nämä neuvot, mutta mitä kuitenkin teen? Pohdin, analysoin, milloin mitäkin, ilman tarkkaa aiheiden rajausta saatan käsitellä aivan mitä vain teksteissäni, kaivan pohjaan asti, vaivun muistoihin ja nostalgiaan, joskus jopa etukäteen kun näen jo haikeana edessäni ne päivät, jolloin parhaillaan elämäni täyteläiset pikkulapsivuodet ovat ohi, elämäni parhaat vuodet, kuten ajattelen.

Välillä kirjoitan aamisen ääressä ulkona kotipihalla.

Lukijalle aiheeni ja tapani niitä käsitellä eivät varmasti ole aina helppoja, mutta toisaalta nimenomaan uskon, että vain syvälle menemällä elämästä voi löytää sen täyteläisimmät värit ja kimaltavimmat timantit.

Toisaalta monet haluavat blogeista ja somesta päinvastoin etsiä elämäänsä kepeyttä ja helppoutta, koska muualla elämässä rankkoja asioita joutuu väistämättä kohtaamaan. Halutaan nähdä kauniita kuvia, siistejä koteja, idyllistä perhe-elämää, onnen hetkiä. Niitä ihminen kaipaa aina ja syvästi, elämme kauneudesta ja harmoniasta.

Mitä itse tarjoan vastineeksi lukijan ajasta? Hajanaisia ajatuksia, usein melankolian sävyttämää pohdintaa, pieniä huomioita elämästä, joskus jonkun tiedonmurusen jota pidän tärkeänä. Kerron että maailman vedet saastuvat, ihmiset tuhoavat planeettaansa, hukkuvat arkensa kiireisiin ja töihinsä ja uhkaavat unohtaa sen mikä on tärkeintä: tämän hetken ja lastensa ensimmäiset, kallisarvoiset vuodet.

Kerron valinnastani olla kotiäiti silläkin uhalla, että lompakkoni on laiha, työurani tyssännyt ja koulutukseni hukkaan heitetty, ja kritisoin ympärilläni ylikuumentuneena käyvää, taloutta, tehokkuutta ja maksimaalista työntekoa palvovaa ja siinä samalla ympäristöä tuhoavaa kulutusyhteiskuntaa. En tarkoita, että kaikkien tulisi tehdä kuten minä tai että kritisoisin niitä jotka eivät, kerron siksi että haluan näyttää että näinkin voi valita ja tehdä. Oravanpyörään on muitakin vaihtoehtoja.

Millä oikeudella jaan näitä ajatuksiani ja vielä oletan, että joku kiinnostuneena lukisi ja uhraisi niihin aikaansa? Ovatko ajatukseni pitkästyttäviä? Olenko pitkästyttävä? Näitä kysymyksiä miettii varmasti joskus jokainen bloggari - tai toivottavasti miettii, sillä se on ainoa keino säilyttää tuntuma todellisuuteen. Ettei kokonaan mene turhan jaaritteluksi ja ajatus aikaansa uhraavista lukijoista säilyy mielessä.

Olenko minä ja ajatukseni pitkästyttäviä, sitä
pohdin usein täällä läppärin ääressä. 

Mutta ennen kuin alan itse jaaritella liikaa ja unohdan sen, mihin alun perin oli tarkoitus tässä kirjoituksessa vastata, niin kerron nyt hiukan siitä, miten blogitekstini syntyvät ja mistä aiheet tulevat.

Viime talvesta lähtien blogitekstini itse asiassa ovat kirjoitusharjoituksia. Kirjoitan vapaan kirjoittamisen treenitekniikalla eli tajunnanvirtatekniikalla. Pyrin, että tekstissäni on proosallinen sävy, että se olisi kaunista luettavaa aiheesta riippumatta. Tässä ehkä piilee myös yksi tekstieni kompastuskivistä: ne ovat todella pelkkää tajunnanvirtaa, vailla sen suurempaa jäsentelyä.

Usein tekstini syntyy siten, että mielessäni on jokin sana, asia tai ilmiö, ajatus, ehkä jostakin kuultu tai luettu, josta lähden kirjoittamaan. Ensimmäisten lauseiden aikana kärsin kankeista sormista ja jähmettyneistä ajatuksista, mutta sitten se on menoa. Tajunta lähtee virtaamaan, enkä lopulta itsekään aina tiedä, mihin se vie.

Jossakin vaiheessa täytyy vain ruveta jarruttelemaan, kun tekstiä uhkaa kertyä niin paljon ettei sitkeinkään ja uskollisinkaan blogini lukija jaksa tai ehdi sitä lukea. Ja pitkiähän nämä tekstit usein ovat. Tarvitsisin ulkopuolisen editoijan leikkaamaan puolet pois, kun en itse osaa.

Roomassa kirjoitan usein parvekkeella - kuten tässä kuvassa.

Aikaa yhden tekstin kirjoittamiseen kuluu yhteensä 30-45 minuuttia. Jos pystyn kirjoittamaan keskeytyksettä eikä ajatus katkea, teksti saattaa olla valmis aiemminkin. Usein kirjoitan pätkissä, muutama lause siellä, toinen täällä. Lopuksi vilkaisen, että kokonaisuus edes jotenkuten pysyy kasassa, muutan ehkä parin kappaleen paikkaa, poistan turhimmat jaarittelut ja korjaan pahimmat kirjoitusvirheet. Sitten painan julkaisunappulaa.

Kuvien lataus vie harmittavan paljon aikaa, en ole kuvaihmisiä vaan pidän tekstiä ylivoimaisesti tärkeimpänä elementtinä blogissani kuten blogeissa yleensäkin. Kun luen toisten blogeja, hyppään yleensä kuvat hätäisesti yli ja etsin niiden välistä tekstinpätkät. Mutta tiedän että kuvat ovat monelle tärkeitä, ja jonkun oikein hienon kuvan kohdalla saatan itsekin joskus pysähtyä.

Jos tekisin tätä työkseni, tietenkin panostaisin editointiin, jäsentelyyn ja näkökulman terävöittämiseen enemmän. Mutta niin kauan kuin kirjoitan harrastuspohjalta, olkoon teksti mitä se on - eli treenikirjoittamista. Ehkä tässä treenatessa kehitynkin, ja jonain päivänä tekstini ovat napakampia ja parempia.

Niinhän niitä romaanejakin kirjoitetaan. Ensin tuhat sivua, sitten puolet pois, sitten taas puolet. Tai tämä ainakin on oma tekniikkani romaanikäsikirjoitusteni kanssa.

Aiheet syntyvät arjessa. Luen erittäin paljon, kirjoja ja sanoma- ja aikakauslehtiä, ihmisten joukossa kuuntelen tarkalla korvalla. Havannoin ja pistän muistiin, suodatan tietovirrasta asioita jotka huomaan tärkeiksi. Analysoin itseäni äitinä ja ihmisenä, katson lapsiani ja opin heiltä joka päivä.

Tästä kokonaisuudesta aiheita pulppuaa niin paljon etten ehdi läheskään kaikesta edes kirjoittaa. Pistän aina uuden aiheen listan perään: aiheita joihin palaan joskus kun on aikaa. Sitten joskus.

Tähän kohtaan on varmaan hyvä lopettaa tämän päivän jaarittelu. Päätän sen itseäni viisaamman eli italialaisen kirjailijan Goffredo Parisen (1929-1986) sanoihin:

Non sopporto più le persone che mi annoiano anche pochissimo

 e mi fanno perdere anche un solo secondo di vita. - Goffredo Parise

(En enää siedä ihmisiä jotka hivenenkään kyllästyttävät minua

ja saavat minut hukkaamaan elämästä edes yhden sekunnin.)

PAROLA DEL GIORNO: valere la pena = olla vaivan arvoinen, kannattaa Vale la pena spendere tempo per controllare e-mail e profilo Facebook ogni cinque minuti? = Kannattaako tarkastaa sähköposti tai Facebook-profiili joka viides minuutti?