Kun aamu alkaa migreenillä ja jogurttipurkki lentää - voi kärsimystä!

Pilvet väistyvät ja tulee taas kirkasta - ja päänsärky aina lopulta lakkaa.
Lakkaako kärsimys maailmasta? 

Kuulin lapsena paljon virsiä. Niin paljon, että jotkut niistä soivat päässäni yhä tänäkin päivänä tai ainakin osat niistä, ja kun sopiva tilanne tulee, niin huomaan osaavani yhä ulkoa pitkiä pätkiä, jopa kokonaisia virsiä.

Yksi niistä pitää sisällään seuraavan säkeen, joka itsepintaisesti korvamatona kaikuu toisinaan korvassani: Ei surustamme turvaa meillä / ei auta itku vaikerrus, jos aamu alkaa kyynelillä / ja päivän päättää huokaus.

Tämä virsi rupesi soimaan päässäni eilen aamulla. Se johtui siitä, että sen jälkeen kun kuopus oli ensin herännyt liian aikaisin ja vollottanut väsymystään (erittäin epätavallista hänelle mutta meni toipilaana olon piikkiin ja sen, ettei hän edellisinä päivinä ollut syönyt juuri mitään kurkkukivun takia, ja aamulla hänellä oli sudennälkä enkä ymmärtänyt kiikuttaa ruokaa tarpeeksi nopeasti hänen eteensä), keskimmäinen läjäytti täyden litran jogurttipurkin keskelle keittiön lattiaa, purkin pohja hajosi ja sisältö roiskui pitkin lattioita, pöydän jalkoja, leivinuunia, koiran juomakuppiin ja jääkaapin alle.

Olin itsekin herännyt väsyneenä ja nälkäisenä huonosti nukutun yön jälkeen, sillä olin jälleen kerran kirjoittanut liian myöhään ja päänsisäiset tapahtumat juoksivat mielessäni levottomina puoli yötä, kaikki ne käänteet joita en ollut ehtinyt yöllä kirjoittaa ennen unen voittamista. Minulla oli omituinen ja huono olo, kuin raskausajan pahoinvointia ja sitä oli jatkunut koko edellisen päivän siitä lähtien kun olin aamulla puhunut tunteet pintaan nostattavan, menneitä ja painavia mutta eivät vielä arpeutuneita asioita mieleen palauttaneen puhelun erään sukulaisen kanssa. Illalla viimeiseksi olin juonut kupin camomillateetä yrittäen sillä laannuttaa oksettavaa tunnetta.

Kun jogurttiläjä lattialta oli siivottu ja istuin koneen ääressä kirjoittamassa eilisaamun blogikirjoitusta ja kohottamassa cappuccinokuppia huulilleni, sen huomasin:




Kirkkaan sahalaitakuvion, joka väreili pahaenteisenä näkökenttäni ylälaidassa. Tunnistin heti mikä se oli. Olin nähnyt sen kaksi tai kolme kertaa ennenkin, en enää muista, ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten kun istuin niin ikään aamucappuccinolla mutta silloin kotimme aurinkoterassilla.

Hyvin menee, kun aamu alkaa migreenillä ja ilta päättyy oksetuksella, joka nyt tietenkin paljastui migreenikohtauksen kaukaiseksi esioireeksi.

Kaikenlainen epätavallisuus silmissä saa minut heti varpailleni, ihan jo sen takia että tiedän kuuluvani verkkokalvoirtauman riskiryhmään vahvan likinäköisyyteni takia, eikä asiaa paranna se, että nykyään likinäköisyys on korjattu ICL-leikkauksella eli silmänsisäisellä piilolinsseillä. Niiden takia silmäni ovat varmaan vieläkin suuremmassa vaaravyöhykkeessä ties mihin häiriöön, varsinkin kun kaikki ei leikkauksessa mennyt kuin strömssöössä (siitä tarinasta voi lukea mm. näistä teksteistä: Hyvästi, sumea maailma ja Poikkeustilan epäterveelliset eväät ja leikatun silmän tuskainen tarina ).

Ensimmäisen kerran sahalaitakuvion nähdessäni soitin heti hyvälle silmälääkäriystävälleni ja sain rauhoittavan tiedon: kyseessä on migreeniaura.

Migreeni minulla on ollut niin kauan kuin muistan, säännöllisiä mutta onneksi suhteellisen harvoja päänsärkykohtauksia, pahoinvointia, valonarkuutta, joskus oksentamista. Aurallisuus oli muutama vuosi sitten ihan uusi oire, mutta kuulemma sellaista sattuu, että aurat tulevat iän myötä taudinkuvaan mukaan.

Tyyntä myrskyn jälkeen. Migreeniaura on kirkas kuin auringonkehrä taivaanrannassa.

Seurailin siis eilen aamulla aurani hidasta värinää näkökentän yhä kaukaisemmilla laidoilla, aurallani on tapana avautua hitaasti sykkyrältä ja ojentautua koko pituuteensa samalla kun se laajenee ja katoaa yhä kaueammas näkökentän laitamille. Kunnes katoaa kokonaan. Yhteensä tähän kuluu aika viidestä kymmeneen minuuttia.

Siinä vaiheessa särkyä ei vielä tunnu, mutta tiedän varoituksista, että särkylääke on syytä heti ottaa. Noin vartin kuluttua auran häviämisestä alkavat tuntua ensimmäiset heikot ja pistävät kiputuntemukset, kuin neuloilla joku pistelisi ensin toiseen, sitten toiseen ohimoon. Pian koko päästä ottaa vallan tasainen, puristava särky, joka varmaan koko ajan muuttuisi pahemmaksi, ellen ottaisi maksimiannosta särkylääkettä.

Lääke pitää pahimman säryn poissa, mutta tilalle astuu koko pään täyttävä painava väsymys. Oli kuin päätä olisi ruhjottu ja möyhitty ja vanutettu, se on arka ja hellä ja samalla koko ajattelu vähän kuin pumpulista. Ajatukset ovat hitaampia ja laiskempia, niistä ei saa oikein otetta vaan ne lipuvat tajunnan ohi kuin aavistuksen hidastetussa filmissä.

Laitoin lapsille piirretyt pyörimään ja istuin heidän viereensä sohvalle nojaten päätäni sohvatyynyyn, siinä se möyhitty pääni ja hitaat ajatukseni sitten lepäsivät. Vedin molemmat pojat kainalooni, toisen yhteen ja toisen toiseen, ja sanoin että äiti ei nyt hetkeen jaksa leikkiä. Lapset tietävät kyllä, he ovat tottuneet siihen että kun äidillä on päänsärky, silloin pitää jaksaa odottaa ja mielellään hiljaa, sitten päänsärky menee pois ja voidaan jatkaa normaalielämää. Onko päänsärky tarttuvaa, keskimmäinen muisti eilen kysyä niin kuin hän nykyään joka kerta päänsärystä kysyy, hänelle on tainnut liian hyvin mennä perille se kun äiti varoittelee tarttuvista taudeista.

Siinä istuessani sohvalla lapset kainalossani mielessäni alkoi soida alussa mainitsemani virrenpätkä tai oikeammin sen melodia. Sanat vaihtuivat kuin itsestään toiseen muotoon: Jos aamu alkaa migreenillä ja illan päättää oksetus...

Kyseessä on virsi 370,  luokka ahdistukset ja lohdutus, Ah tiesi usko haltuun Herran, joka oli kerran lempivirsiäni ja on tavallaan vieläkin. Se kertoo vastoinkäymisistä, ahdistuksesta ja masennuksesta ja lohdutuksesta niihin, ja että se oli teini-iässä lempivirteni - se kertoo aika paljon teini-iästäni. Virren on säveltänyt ja sanoittanut vuonna 1657 Georg Neumark, 19-vuotias nuorukainen, joka pakeni 30-vuotisen sodan levottomuuksia Thüringenistä Itä-Preussiin ja joutui matkallaan rosvojen uhriksi ja menetti kaiken mitä mukanaan kantoi.

Kun hän oli selvinnyt vaikeuksistaan, syntyi nykyäänkin kirkoissa veisattu virsi. Se kertoo surusta, murheesta, ahdistuksesta ja raskaista kuormista mutta ennen kaikkea siitä, miten Jumalalla on valta auttaa heitä, jotka uskovat tiensä Hänen haltuunsa.

Se on ihanasti ajateltu ja varmasti auttaa monia, on niin paljon helpompi jatkaa vaikeuksien keskellä kun voi ajatella, että asiat ovat loppujen lopuksi muualla kuin omassa kädessä. Niinhän ne tietenkin ovatkin, katsoopa asioita hartaana uskovana tai ateistina, mutta eri syistä. Sattuma vallitsee maailmassa fysiikan lakien ja biologisten lainalaisuuksien kanssa, siinä on kolmiyhteys jonka varassa jokaisen meidän elämän kulku on. Mutta on lohdullista, että tähän kaaokseen voi pyytää ja tuntea saavansa apua Jumalata.

Itse lakkasin uskomasta Jumalan apuun huolissani siinä vaiheessa, kun päästin tajuntaani todenmukaisen kuvan kaikkivaltiaasta Jumalasta, Jobin Jumalasta, kiivaasta kolmanteen polveen kostajasta, ehdollisen rakkauden Jumalasta: Hän lohduttaa ja auttaa murheissa, jotka on itse meille ensin antanut ja sitä paitsi etukäteen koko elämämme kulun tietää, kuten Raamatussa opetetaan. Hän siis kaiken lisäksi  vielä tietää, että tulee antamaan meille aina vain lisää murhetta. Eikä ota sitä pois, vaikka valta siihen olisi.

Ja ikään kuin tämä ei jo riittäisi, ellen usko ja toimi kuten hän haluaa, hän on valmis kiduttamaan minua ja muuta ihmiskuntaa ikuisuuksiin asti helvetissä. Vain sekopäinen sadisti tekee sellaista.

Lisäksi kristilliseen teologiaan kuuluu ajatus, että kärsimys on seurausta ihmisen tottelemattomuudesta Jumalaa kohtaan. Rangaistukseksi maksamme kaikki syntiinlankeemuksesta mutta myös siitä, ettemme henkilökohtaisella tasolla toimi Jumalan lakien ja toiveiden mukaan. Tavallaan tämä on totta, sillä kaikesta kyynisyydestäni huolimatta haluan uskoa, että Jumalan perimmäinen tahto ja ainoa asia mistä hän välittää on, että kaikki ihmiset olisivat myötätuntoisia toisiaan kohtaan ja haluavat välttää aiheuttamasta kenellekään kärsimystä. Mutta kuten hyvin tiedetään, läheskään kaikki maailman ihmiset eivät näin toimi ja siksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä.

Ajatus rankaisevasta ja ehdollisesti rakastavasta Jumalasta on luotaantyöntävä. Sen vielä ymmärtäisin, ettei kaikkivaltias luoja ota pois minun pieniä mitättömiä, yltäkylläisen elämän murheitani kuten sitä, että minua joskus oksettaa ja sairastan migreeniä, että en ole päässyt haluamaani kouluun tai työhön, haluamani ihminen ei ole halunnut minua ja puolisoni ei ymmärrä sisäistä elämääni ja toimii joissakin asioissa oman päänsä eikä minun pääni mukaan. Että joku joskus sanoo vähän pahasti tai masennun siksi, että elämäni tuntuu tympeältä ja tarkoituksettomalta (paitsi nyt, kun siihen kuuluvat lapset).

Mutta sitä en ymmärrä, ettei hän ota pois sitä kun joku raiskaa ja kiduttaa, tai kun raiskattuja naisia joutuu vankilaan siksi että heille on tullut keskenmeno ja epäillään itseaiheutettua aborttia, maan lakien mukaan suurta rikosta. En ymmärrä ettei oteta pois sitä, että lapsia käytetään seksuaalisesti hyväksi ja verrataan sitä syntinä omenan varastamiseen ja kuitataan asia sanomalla, että veljillä on veljien tarpeet. Tai sitä, että lapsia pidetään seksiorjina ja tapetaan, opetetaan lapsisotilaiksi ja tehdään heistä tunteettomia traumatisoituneita eläimiä, sukuelimet silvotaan, minuus latistetaan ja elämä tuhotaan.

Viattomien lasten kärsimys on vaikea asia ymmärtää - vielä vaikeammaksi
sen tekee, jos asia selitetään Jumalan sallimuksella. 

Tai sitä että lapset joutuvat näkemään vierestä, kuinka heidän vanhempansa ja sisaruksensa tapetaan. Ja toisten lasten vanhemmat kuolevat Aidsiin ja tuberkuloosiin. Kuka elää koko elämänsä pelon alla kun mies hakkaa,  kuka sairastuu masennukseen tai väsyy muuten vain ja suljetaan laitokseen, kuka katselee kun vanhemmat juovat itsensä hengiltä ja sairastuttavat lapset patologisiksi valehtelijoiksi, läheisriippuvaisiksi ja kykenemättömiksi solmimaan terveitä ihmissuhteita aikuisena.

Tänään, kun eilinen migreenikohtaus on muisto vain, voin taas siitä "vaikeudesta" selvinneenä sanoa, että ainoa mikä loppujen lopuksi ahdistuksessa, vastoinkäymisissä ja suruissa auttaa, on se että kainalossasi on joku jota rutistaa, ympärilläsi läheisiä ihmisiä jotka tukevat sinua ja auttavat sinua saavuttamaan tai säilyttämään tasapainosi, tapahtui mitä hyvänsä.

Ja että sinulla on joku lääke vaivaasi, olkoon se sitten mahdollisuus levätä, oikea asenne, toimintasuunnitelma, meditaatioharjoitus tai kemiallinen pilleri. Migreenikohtaus ei tietenkään ole vastoinkäymisistä suurimpia, mutta valaisevana esimerkkinä se pienuudestaan huolimatta toimii.

Niin kauan kuin et ole ihan yksin ja sinulla on jokin keino pienentää kärsimystäsi, selviät kyllä tai ainakin mahdollisuudet siihen ovat paljon paremmat. Ihmisen pahin pelko on jäädä ulkopuolelle laumasta, yksin ja ilman toivoa. Tarvitsemme illuusiota siitä, että emme sittenkään ole yksin, että meidät hyväksytään sellaisina kuin olemme ja meitä rakastetaan.

Joku voi nähdä sen Jumalan rakkautena tai hyvyytenä tai armona, ja se on ihan kelpo ajatus. Ei ole väliä, että jumal-käsitteen luominen oli meille ihmisille alkujaan tarvetta löytää keinoja yhä suurempien laumojen ja yhteisöjen yhdessä pitämiseen - ja hallitsemiseen.

Sen lisäksi että Jumalaa on tarvittu selittämään niitä ympäröivän luonnon ilmiöitä ja elämän ihmeitä, jota emme ole muuten pystyneet ymmärtämään. Ennen kaikkea häntä on tarvittu myös selittämään eläimellisen puolemme pahuus, kyky tuottaa loppumatonta kärsimystä lajitovereillemme sekä tätä nykyä myös muille eläimille. Jumala antaa, Jumala ottaa, Jobia koetellaan jonkin meidän ymmärryksemme ylittävän suunnitelman ja syyn takia.

Onneksi miljardeilla maailman uskovilla ihmisillä onkin Jumala turvanaan kaikissa heidän käsittämättömissä kärsimyksissään ja vähän pienemmissäkin murheissa, niitä nimittäin riittää. Jumala-suhde on monelle ihmiselle suuri apu, siitä outoudesta huolimatta, että siinä on koko ajan läsnä se kierous että kaikkivaltias laittaa luotunsa kärsimään eikä tee mitään sitä estääkseen, vaikka voisi (vai voiko, siitäkin tietysti kiistellään), lohduttaa vain että kyllä sinä tämän(kin) kestät.

Kärsimyksen ongelma on tuhansia vuosia vanha enkä tietenkään kuvittele pystyväni tuomaan siihen mitään uutta. Oikeasti ajattelen, että kärsimyksen ongelma on se perimmäisin kysymys, joka testaa ihmisen uskon lujuutta: ei se järjen ja uskon välinen ristiriita, vaan se haluanko todella uskoa sellaiseen jumalaan, joka sallii niin paljon pahaa. Katolisen teologin Hans Küngin mukaan pahan ongelma on ateismin kivijalka. Aika osuvasti sanottu.

Päänsärkykin on pahimmillaan suurta kärsimystä, mutta se vasta kärsimystä olisi, jos ei olisi lääkettä saatavilla, kuten isäni, päänsärkyjen vaivaama ihminen hänkin, tapasi sanoa. Ja se on myös aika osuvasti sanottu. Millaista kärsimystä onkaan ollut sairastaa päänsärkyä natsien keskitysleirillä toisen maailmansodan aikaan, kuten jo pikkutyttönä pohdin odotellessani peiton alla pimeässä särkylääkkeen vaikutuksen alkamista. Tietäen että perheesi on hajotettu ja kaasutettu, ystävät on erotettu toisistaan eikä mikään ole niin kuin ennen. Eikä edes helvetilliselle päänsäryllesi ole näkyvillä minkäänlaista apua tai lääkettä.

Se se vasta kärsimystä on.

PAROLA DEL GIORNO: attacco (m) di emicrania = migreenikohtaus