Miksi kirjoitan? Haaveita ja oivalluksia autofiktiosta

Liekki palaa - ja taitavissa käsissä sillä voi tehdä taidetta, kuten
tämä takapihallamme säännöllisesti harjoitteleva tulitaiteilijaryhmä.

Kysymys - tai oikeammin tunne - piinaa minua usein. Piina ei synny tunteen voimakkuudesta
(sillä se ei ole voimakas vaan lähinnä mielen reunalle hiipivä varovainen ajatus, kuin lapsi joka on oppinut kysymään äidiltä varovasti jotain sillä aikaa kun pikkuveli on viereisessä huoneessa päiväunilla) vaan siitä, että kysymys tulee mieleen niin usein.

Miksi kirjoitan? Tämä kysymys palaa aina uudestaan ajatuksiin. Miksi kirjoitan, miksi haaveilen siitä että näkisin tekstini painettuna kirjana ja nimeni (tai taiteilijanimeni) kannessa, silläkin uhalla että kirjan aihe julkaistuna levittäisi koko elämäni ja itseni sieluani myöten kenen tahansa luettavaksi. Miksi ihailen Karl Ove Knausgårdia, Maggie Nelsonia, Essi Kummua, Marja Vilkkoa ja muita rohkeasti ja rujon avoimesti, suorastaan itsetuhoisuuteen asti omaelämäkerrallisesti kirjoittavia, jotka eivät epäröidä kuvailla edes kakalla käymistään ja raadollisimpia tunteitaan ja halujaan?

Mistä tämä liekki sisälleni oikein tulee?

Miksi tuotan pöytälaatikkooni jopa knausgårdilaisella mittapuulla runsaita määriä eli satoja ja taas satoja liuskoja tekstiä elämästäni ja ajatuksistani? Sen lisäksi että kirjoitan tätä blogia aamuverryttelyiksi, jatkan proosatekstillä joka välissä kun voin ja vielä viimeiseksi illalla, vaikka kaiken järjen mukaan kokonaishyvinvoinnin kannalta parempi ratkaisu olisi mennä nukkumaan.

Miksi olen levoton ja tyytymätön, jos en ole päivän aikana saanut kirjoitettua, mutta kun olen, tunnen tyynnyttävää onnea ja harmoniaa koko elämäni ja ympäristöni kanssa? Miksi olen parempi äiti, kun saan kirjoittaa, miksi jaksamiseni äitinä on aina suoraan verrannollinen siihen, kuinka paljon ehdin lastenhoidolta tuottaa tekstiä?

Vastauksia tulee laidasta laitaan:





Sinulla on neljänkympin kriisi, sanoo joku. Koska et käy töissä, sinulla on tarve johonkin omaan, tuumii toinen. Olet höpsähtänyt, arvelee kolmas. Sinulla ei ole muuta elämää eikä muuta kirjoitettavaa kuin elämäsi, toteaa neljäs. Ehkä kaikki väitteet ovat osittain oikein, mutta edes yhdessä ne eivät tyhjentävästi vastaa kysymykseen kirjoittamisen pakosta ja julkaisemisen halusta.

Tosin viimeisen väitteen kohdalla on todettava, että oma sisäinen ja ulkoinen elämä on ehtymätön ideoiden lähde suurimmalle osalle kirjailijoista, useimmat vain peittävät sen taitavasti.  Oman elämän märehtiminen on erityisen tyypillistä ensimmäistä kirjaa kirjoittaville, omaelämäkerrallisuus on esikoiskirjailijoiden usein halveksittu ja naureskeltu helmasynti.

Tai ainakin oli siihen asti kun Karl Ove Knausgård kirjoitti kuusiosaisen järkälemäisen kirjasarjansa Taisteluni, jossa kaikki, aivan kaikki on omaelämäkerrallista eikä sitä millään tavoin edes yritetä peittää. Ja hän kirjoittaa tavalla, joka lyö ällikältä, riisuu aseista ja sekoitti kirjasarjan ilmestyessä kriitikoiden pakat.

Knausgård sanoo kirjoittavansa omasta elämästään eli autofiktiota siksi, että hänellä on niin huono mielikuvitus eikä hän osaisi kuvitella sellaista monimutkaista fiktiota, josta monet kirjat koostuvat. Mutta hänen mielikuvituksensa omasta elämästään kirjoittamisessa on niin häikäisevää, että se on tehnyt hänestä yhden aikakautemme suurimmista kirjailijoista.

Omassa kirjoittamisessani omaelämäkerrallisuus on vahvaa ja erottamaton osa sitä, on ollut jo vuosikausia, mutta vasta Knausgårdin myötä ymmärsin, että sillä tavalla voi kirjoittaa kokonaisia, oikeita, jopa julkaistavia kirjoja (kuten ovat hänen myötään ymmärtäneet lukuisat muutkin pöytälaatikkokirjoittajat, joiden omaelämäkerralliset käsikirjoitustarjoukset ruuhkauttavat kustantantamojen postilaatikkoja varmaan vielä tänäkin päivänä).

Knausgårdille tyypillisen arkielämän ja tunteiden millintarkan kuvailun sekä esseetyyppisen pohdinnan vaihtelu tekee hänen tuotannostaan omaa luokkaansa kaikilla mittapuilla, mutta niin kiinnostavia kuin hänen ajatuksensa ja kirjoituksensa Hitlerin nuoruudesta tai norjalaisen kirjallisuuden kentästä ovatkin, niin kaikkein eniten puhuttelevat hänen omaa elämäänsä koskevat osuudet tekstissä, se kun hän pohtii häpeän tunteitaan, vanhemmuuttaan, isäsuhdettaan ja hyväksytyksi tulemisen tarvettaan.

Sama koskee Sara Ehnholm Hielmin Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä - teosta (Teos & Förlaget 2018), jonka hain viime viikolla kirjastosta ja luin kahdessa päivässä mutta olisin lukenut kahdessa tunnissa, ellei viikonloppuna syliäni olisi täyttänyt suurimman osan valveillaoloajasta kuumeinen ja huomiota haluava kuopus ja hänen toiveensa lukea lähes koko ajan samaa hämähäkeistä kertovaa lasten luontokirjaa.

Esseekokoelmassa kantavana teemana on kirjoittajan halu kirjoittaa romaani, siinä on paljon omaelämäkerrallista ainesta mutta vielä runsaammin esseelle tyypillistä kirjallisuus- ja kulttuuripohdintaa, kiinnostavaa ja ajattelua avartavaa sinänsä mutta siltikin odotin kaikkein eniten niitä hippuja tekstin seassa, joissa kirjailija kertoo omasta tavallisesta arjestaan Roomassa, lapsistaan, sitä mitä he söivät aamiaiseksi,  miltä kuu näytti Rooman kattojen yllä, miten lihapala tarttui hänen kurkkuunsa ja miten viimeisen lapsen synnytys sujui.

Vespa Rooman kadulla.

Hielmin kirjassa on niin paljon omaa elämääni lähenteleviä asetelmia, että välillä vain pyöritin lukiessani hymy huulillä päätäni. En tosin ole kustannusalalla enkä kirjallisuuspiireissä eikä minulla ole läheskään yhtä laajaa tietämystä kirjallisuudesta, mutta moni muu asia täsmää: Rooma, pakottava halu kirjoittaa, unelma romaanin julkaisemisesta, monilapsisen perheen äitinä olo (Hielmillä neljä), jatkuvat kysymykset, miksi kirjoitan. Jopa mielen häikäisseiden kirjailijoiden lista on sama: Elena Ferrante, Knausgård, Maggie Nelson, Marguerite Yourcenar.

Jopa se ajatus, jota olen jo kauan pyöritellyt mielessäni ja ihmetellyt itsessäni, eli että päivittäinen tyytyväisyyteni riippuu siitä, miten hyvin saan kirjoitettua ja minusta tulee levoton ja tyytymätön, jos päivän aikana en ole ehtinyt, osoittautuu myös Hielmin ajatukseksi. Hjelmin tarve kirjoittaa ja saada aikaiseksi romaani on enemmän kuin pakottava, se on paljaan itsekäs ja ylittää kaikki esteet. Nothing else matters.

Ei siis olekaan niin, että vain minun kaltaiseni kotiäiti tuntee tarvetta kirjoittamalla pitää yllä äitiyteen kuulumatonta puoltaan ja hänen mielialansa seurailevat tuon tarpeen toteuttamisen onnistumista.

Myös työssä käyvä uranainen voi tuntea, ja tunteekin, täsmälleen samalla lailla. Se vahvisti päätelmiäni, joihin olin jo ennen kirjan lukemista saapumassa: kirjoittamisen tarve ei liity siihen, mitä olet elämässäsi siihen mennessä jo saavuttanut tai mitä ulkoisen arvostuksen merkkejä olet itsellesi kerännyt; se on puhdasta kirjoittamiseen liittyvää kunninahimoa, jossa ei ole halua korostaa ja tehdä näkyväksi itseään vaan tekstiään.

Hielmin kirja on kirja kirjoittamisesta - tai oikeammin kirjoittamisen vaikeudesta. Tarina kertookin siitä kuinka kirjailija tuskailee yrityksensä kanssa, muuttaa vuodeksi Roomaan kirjoittamaan ja kutsuu sitä unelmansa todeksi elämiseksi, lukee siinä sivussa niin Knausgårdin, Elena Ferranten, Simone de Beauvoirin kuin Jhumpa Lahirin tuotantoa ja häikäistyy jokaisesta vuorotellen, lumoutuu Roomasta ja italialaisuudesta (seikka jota hiukan huvittuneena mutta syvästi ymmärtäen luin; Italiaan on niin helppo ihastua ja upota sen kauneuteen, että vaatii enemmän kuin vuoden tai sitten silmiä avaavan italialaisen puolison tai muun pitkäkestoisen kontaktin paikallisiin ennen kuin todellisuus huonoine puolineen pääsee nousemaan pintaan.

Toisaalta, jos minullakin olisi yhtä ylellinen tilaisuus kuin Hielmillä eli asua Rooman keskustassa Colosseum-näköalalla vuoden verran pelkästään kirjoittamiseen keskittyen, saattaisin minäkin hämääntyä pitämään Italiaa ja Roomaa kaikkien toteutuneiden unelmien paikkana).

Hielm seuraa vuoden aikana Euroopan pakolaiskriisiä ja ruotsalais-norjalaista kulttuuriherradebattia (joka koski Knausgårdin esikoisteoksessa Poissa päiväjärjestyksestä kuvailtua opettajan rakastumista 13-vuotiaaseen oppilaaseensa), vaihtaa työpaikkaa, ihastuu aina vaan lisää Roomaan ja saa kuin saakin kirjansa kirjoitettua, se ikään kuin valmistuu itsestään siinä samalla, kun hän pohtii kirjoittamisen vaikeutta, kaikkea mitä kustannustoimittajana tietää kirjoittamisesta ja kirjoittamista käsittelevistä kirjoista, ahdistuu siitä ettei saa aikaiseksi kirjoittaa ja taivastelee omaa pakottavaa, kaiken tieltään raivaavaa haluaan kirjoittaa kirja.

Lopputulos on kiehtova, siitä tulee tunne että koko ajan ollaan kirjoittamisessa alkutekijöissä, ei saada riviäkään aikaan, palataan muistoihin, kuvataan muutama ohikiitävä hetki roomalaisessa arjessa, kirkonkellojen sointia, kahvilan ääniä, hellettä joka liimaa vaatteet iholle, aperitiivin nauttimista kuumalla parvekkeella, ohi ajavia Vespoja liituraitapukuisine kuskeineen. Vaikka kädessä oleva kirja jota parhaillaan lukee, on vastaanpanematon todistuskappale siitä että kirja kuitenkin syntyi, lukijalle silti tulee myötätunto kirjoittajan epätoivoa kohtaan: ei se kirja koskaan valmistu. Ja kuitenkin se valmistui, se syntyi samaa tahtia kirjoittamisen aloittamisen tuskailun kanssa - kutkuttava ajatuskulku!

Kirjaa lukiessa vahvistui se oivallus, mitä olin Knausgårdista lähtien epäillyt: omaelämäkerrallinen romaani on niin kiehtovaa siksi, että se todella on tapahtunut lähes sellaisenaan jollekin oikeasti ja sillä jollakin on ollut rohkeutta kirjoittaa siitä ja painattaa kirjaksi, eikä siinä silloin tarvita maatakaatavia juonenkäänteitä tai loputonta ihmissuhdedraamaa. Kun kerronta on hyvää, se imaisee mukaansa, vaikka kirjoitettaisiin junassa istumisesta tai karanneesta kissasta, mistä hyvänsä yksinkertaisesta ja arkipäiväisestä. Suuria pohdintoja tai monimutkaista tarinaa ei aina välttämättä todellakaan tarvita, lukijan voi viekoitella mukaan muullakin tavoin.

Miksi siis kirjoitan? Miksi haluan kirjoittaa ihan kaikesta tuikitavallisessa elämässäni, juuristani ja siitä kuinka ne katkesivat, mustavalkoisen ajattelun värittämästä lapsuudestani ja varhaisnuoruuden kipuiluista oikean ja väärän, synnin ja sallitun välillä, rakkauksistani joita kutsun tienviitoiksi, pettymyksistäni, peloistani ja estoistani, pohjattomasta epävarmuudestani ja tarpeestani olla enimmäkseen yksin, sillä sosiaalinen kanssakäyminen uuvuttaa.

Miksi haluan kirjoittaa eläimestä itsessäni, siitä kuinka minusta tuli äiti ja kuinka synnytin lapseni ja nyt haaveilen kirjoittavani teoksen jonka kantava teema on synnytys ja syntymä (aiheet joista on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa ihan liian vähän). Se miten synnytin lapseni ja miten olen synnyttänyt itseni, tullut siksi mikä olen. Nähdä itseni tarinana, siitäkin huolimatta että Yval Noah Harari nimenomaan varoittaa luulemasta, että ihminen on tarina. Hän muistuttaa, että "minä" on joka päivä uudelleen sepitetty, keksitty ja vahvistettu tarina, ja kaikki "minän" kokema voidaan nähdä henkilökohtaisena myyttinä, jota sisäinen propagandakoneisto vahvistaa kalliarvoisilla muistoilla ja vaalituilla traumoilla, joissa ei usein ole totuutta siteeksikään.

Oikea "minä" ei kuitenkaan ole tarina vaan ruumiin ja mielen todellinen virtaus. Olemme halujemme ja oikkujiemme virtausten vietävissä, mutta ne virtaukset eivät ole todellinen minämme. Eikä todellinen minämme Hararin mukaan varsinkaan ole se usein siistitty tarina, jonka itsestämme kerromme.

Ihmisellä on kuitenkin vastustamaton halu kertoa ja ymmärtää asiat tarinan muodossa. Sanokoon Harari mitä hyvänsä, on se käsillä olevista keinoista ehkä paras ymmärtää itseään ja muita. Kirjoittaa oman elämän tarina, siistitty ehkä toki mutta jonkinlaista siistimistä tarvitaan autofiktiossa aina, se liittyy jo psyyken suojamekanismeihin sillä meissä jokaisessa on alueita ja ajatuksia, joita emme voi eikä meidän pidäkään toisille paljastaa.

Oman itsensä ja elämänsä ymmärtäminen kirjoittamisen motiivina on tyypillistä esikoiskirjailijaksi pyrkivän itseterapiointia, luuloja siitä että jotakuta voisi kiinnostaa juuri minun pieni, mitätön elämäni. Mutta siitä huolimatta se halu minussa on, eikä sitä saa pyyhittyä pois pahinkaan itsepilkka tai yritys suhtautua omiin kykyihin realistisesti.

On siis tavallaan hyvin totta, että kirjoittamisella toteutan itseni toteuttamisen tarvettani. Mutta on huomattava, että itsensä toteuttaminen on täysin eri asia kuin itsensä korottaminen, vaikka ne tässä tapauksessa voisi erehtyä luulla tarkoittamaan samaa. Olen ehkä maailman epävarmin ihminen oman egoni suhteen, minulla ei ole minkäänlaista tarvetta olla esillä tai saada huomiota osakseni. Päinvastoin, kaikki sellainen kavahduttaa ja on jo ajatuksenakin epämukava.

Tämä vaatimattomuus ja suoranainen itseni vähättely katoaa kuitenkin täysin, kun alan kirjoittaa ja antaudun haaveilleni omaelämäkerrallisesta romaanista. Mistä se kaikki tulee? Mistä pakottava tarve kirjoittamiseen kumpuaa?

Se on liekki, joka palaa sisällä. Ja sitä voimakkaammin se palaa, mitä suurempi on pelko, ettei kukaan välitä tekstistäsi, ettei siitä sittenkään ole mihinkään. Täysin ristiriitaista ja järjetöntä, mutta silti totta.

Kuten Sara Ehnholm Hielm hienossa kirjassaan tuon pelon ilmaisee: Kaikki heidän [kirjoittamisesta haaveilevien naisten] ympärillä sanovat: sammuta liekkisi heti, olet hullu, tulitikuilla ei saa leikkiä. Sinusta ei irtoa mitään. Sinulla ei ole mitään annettavaa. Kukaan ei tarvitse sinun tultasi. 

Ja kiltit tytöt uskovat kun kielletään, sammuttavat liekkinsä ja laittavat tulitikut laatikkoon. Tulella ei saa leikkiä, niinhän sanoi jo äiti aikoinaan. Mutta minä olen ollut liian kauan kiltti tyttö. Meni kauan, ennen kuin ymmärsin että voin toimia muullakin tavoin, etten ole pelkkä alamainen Jumalan maailmankaikkeudessa, kuten kirjallisuustutkija Anders Johannsson asian muotoilee, vaan että olen omilla aivoillani ajatteleva itsenäinen yksilö, jolla on valta luoda itsensä omien tekojensa ja ajatustensa voimin. Kirjoittamalla.

Jos jonakin päivänä saan julkaistua omaelämäkerrallisen kirjani, tiedän ehdottomasti minkä ajatuksen haluan laittaa kirjan alkuun. Nimittäin kirjailija Kate Zambrenon sanat, jotka löytyvät hänen teoksestaan Heroines (Sankarittaria): [Sinun täytyy] kirjoittaa itsesi, jotta voisit ymmärtää itseästi ja tulla omasi itseksesi. Pyydän sinua taistelemaan katoamista vastaan. Kieltäytymään uhraamasta itseäsi". 

Zambrenolla on muitakin erittäin kiehtovia ajatuksia. Hänen mukaansa naisten kirjoittamista pelätään, ja siinä pelätään naisten kirjoittamiseen usein liitettyä tunteellisuutta, "naisen raivoa ja kyyneliä". Vaikka elämme läpeensä tunteiden kyllästämässä maailmassa (tee miltä sinusta tuntuu, seuraa sitä mitä sydän sanoo, analysoi tunteesi ja toimi niiden mukaan), niin silti meitä ja erityisesti naisia, varoitetaan ylilyönneistä, suhteettomuudesta, liioittelusta ja hallitsemattomasta. "On hillittävä tekstinsä ja hillittävä itsensä".

En halua hillitä, en itseäni enkä tekstiäni jotka viime kädessä ovat yhtä ja samaa. Kirjoitan juuri niin ylitsevuotavasti ja liioitellusti kuin tunnenkin. Kieltäydyn katoamasta ilman että minusta jää jälkeäkään. Kieltäydyn uhraamasta itseäni yhteiskunnalle, joka vaatii että on tehtävä palkkatyötä, maksettava maksimaalisesti tuloveroja ja lakattava haihattelemasta mitään muuta, mikä voisi antaa yhtään enempää vapautta kuin kuuliainen kansalainen ja yhteiskunnan jäsen ansaitsee.

En halua olla pelkkä peilistä katsova häviävä kuvajainen, enkä etenkään halua kadota peilikuvaani ja erehtyä luulemaan, että se minkä näen olisi se mikä todella ja pelkästään olen. Haluan kirjoittaa itseni todeksi ja eläväksi ja niin, että ymmärrän kuka todella olen ja kuinka minusta tuli juuri se mikä nyt olen: vähään tyytyvä, kaikesta kunnianhimosta (paitsi kirjoittamiseen liittyvästä!) vapaa kotiäiti (sillä se mitä kirjoitan on myös tarina ulkonäöstä ja sisäisen ja ulkoisen ristiriidasta). Haluan tehdä itsestäni tarinan eli toimia vastoin viisaampien neuvoja.

Ei se kai sen kummempaa ole: siksi kirjoitan.

PAROLA DEL GIORNO: voglia disperata (f) di scrivere = epätoivoinen halu kirjoittaa