Olet poropeukalo, sanoi opettaja - käynti Designmuseossa nosti vanhan haavan pintaan

Kuin karkkikaupan hyllyltä - Aamu Songin & Johan Olinin
tuotantoa Desingmuseon näyttelyssä.

Hyvää sadepäivän aamua! Helsingissä sataa vettä kuin paloruiskuista suihkuten, niin paljon että satelliittikanavat lakkasivat toimimasta ja aiheuttivat ärtymystä italiankielisiä aamupiirrettyjä katsovissa lapsissa. Katto tosin ropisee niin kovasti ettei televisiosta mitään juuri kuulisikaan, ellei kääntäisi ääntä korviasärkevän kovalle.

Sadetta ikkunasta katsellessani ajattelen viime keskiviikon reissuamme Designmuseoon ja sen avaamia näköaloja käsityöläisyyteen. Olen aina mietiskellyt ja nyt mietiskelen entistä enemmän, että jos jonkun taidon haluaisin osata, niin käsityötaidon. Haaveilen osaavani ommella surauttaa vaatteita, neuloa villapaitoja ja virkata pipoja. Jos sellaista osaisin, en varmaan muuta tekisikään.

Sen sijaan käteni ovat kömpelöt, ne eivät taivu virkkuukoukkuun ja hyvä jos saan langan pujotettua neulansilmästä. Napin sentään saan paikoilleen, mutta reiän parsiminen alkaa olla jo liian haastavaa, ainakaan siististi.

Mutta rakastan katsella, kun muut osaavat. Ihailen ystävääni, joka huovuttaa suloisia pikkueläimiä, keijuja, tonttuja ja mitä päähän pälkähtääkään, katson kunnioituksella kaveria, joka saa kynällä aikaan muutamilla vedoilla mitä vain haluaa, seuraan lumoutuneena kun joku painaa suunnittelemiaan kankaita, neuloo monimutkaista kirjoneuletta tai kutoo kangaspuilla juuri sen väristä räsymattoa kuin haluaa.

Siksi suuntasin odottavalla mielellä Designmuseoon, jossa on 29.9. asti mielenkiintoinen näyttely käsityöläisyydestä. Kyseessä on korealais-suomalaisen muotoilijapariskunnan Aamu Songin ja Johan Olinin Maailmojen salat - Secret universe -näyttely, jossa esillä on parin tuotantoa yli kymmenen vuoden ajalta.

Ja millaista tuontantoa!




Värikylläistä, täyteläistä, muotoilultaan loistokasta. Esineet ovat täyteläisen pyöreitä, kiiltäviä ja hehkuvat yltäkylläisissä väreissä. Niiden muotokielessä ja koristelussa näkyy vaikutteita Venäjältä, Japanista, suomalaisesta perinteisestä käsityöläiskulttuurista, Meksikosta, Virosta, Koreasta - kaikista maista, joissa pariskunta on kiertänyt perehtymässä perinteisiin käsityömenetelmiin ja paikallisiin työtapoihin, kädentaitojen saloihin.

Lopputulos on kiehtova. Osassa näyttelyä tulee tunne, kuin karkkikaupassa kiertelisi ja olisi vaikeuksia päättää, mikä karkeista on hehkuvin ja houkuttelevin. Monissa näyttelyhuoneissa mukana on videokuvaa, joiden välityksellä on mahdollista katsella valmistusprosesseja ja muotoilijapariskunnan matkoja.

Eräs videohuoneista on erityisen vaikuttava: seinän täydeltä monitoreja, joissa jokaisessa näkyy käsityöläisiä - huovuttajia, savenvalajia, lasinpuhaltajia, puuseppiä -  työssään ja kuinka he valmistavat näyttelyssä esillä olevia esineitä.

Hiljaisessa näyttelyhuoneessa kaikuvat käsityön äänet ja työnsä ääreen kumartuneiden ihmisten keskittyneisyys. Sitä jää katsomaan lumoutuneena, kunniotuksen vallassa. Mitä kaikkea ihminen osaakaan käsillään tehdä, tällaisia upeita, kauniita asioita. Ja silti niin usein käsiä käytetään kaikkeen turhaan, vahingolliseen, vaaralliseen ja pahaan. Jos kaikki keskittyisivät käyttämään kädentaitojaan kuten nämä ihmiset näissä videoissa, maailma olisi läpeensä onnellinen, tasa-arvoinen ja harmoninen paikka.

Olimme liikkeellä lasten ja ystäväperheen kanssa, ja lasten näkökulmasta näyttelyssä oli vain yksi puute: houkutteleviin ihaniin esineisiin ja leluihin ei saanut koskea, vaan ne oli vitriinien takana. Siinä oli työ selittää heille, että kyseessä on taidenäyttely ja kaikki täällä on vain katsottavaksi tarkoitettu kuten missä tahansa muussakin taidenäyttelyssä, niin värikkäitä ja leikkimään innostavia kuin monet esineistä ovatkin. Maatuskoita, puuhyönteisiä, tinajunia, simpukkaeläimiä, puunukkeja ja -autoja...

Kiersimme lopuksi myös Designmuseon kokoelmanäyttelyn Utopia nyt - Kertomus suomalaisesta muotoilusta, jossa ihailimme niinkin arkisia esineitä kuin Fiskarsin saksia, Angry Birds -pelimaailmaa, Nokian puhelimia ja Iittalan kannuja ja laseja, jotka lapsetkin tunnistivat tutuiksi omasta ruokapöydästämme.

Museo oli innostava ja mieltä kutkuttava: kädet alkoivat syyhytä tehdä jotakin, askartelua, käsitöitä, mitä vain luovaa puuhastelua. Haluaisin upottaa käteni saveen kuten nuorena tyttönä sedän rannassa Oravissa, möyhiä paperimassaa kuten nuorena ystäväni innostamana, maalata kankaalle, näpertää huopakoruja, tuntea käsien alla kipsimassan viileys.

Viimeksi mainittuun liittyy muisto ala-asteelta. Teimme kipsinaamioita pareittain toinen toisillemme, en muista minkä oppiaineen tunti oli kyseessä mutta kipsityö oli aineen sen lukukauden erikoisprojekti. Parin kasvoille levitettiin kipsitaitoksia kerros kerrokselta, valeltiin vedellä, jotain sinne päin. Tarkkaan en muista, koska sen jälkeen en ole kipsivaloksia tehnyt - hyvästä syystä.

En enää muista, mikä meni pieleen ja mitä tein väärin, mutta jotain tein ja kipsivalokseni meni pilalle, sillä opettajan kommentti kuului: sinulla on kyllä peukalo ihan keskellä kämmentä! Saattoi hän sanoa poropeukaloksikin, ehkä peräti mämmikouraksi mutta toisaalta ehkei sittenkään, se olisi ollut liikaa jopa opettajalta, mutta jossakin muistan siksikin itseäni kutsutun, vannon sen. Olisiko ollut lapsuuteni leikkikaverin äiti, kädentaitoihminen henkeen ja vereen, aikaansa edellä oleva luomuruuan ja ympäristötietoisuuden puolestapuhuja, joka kielsi lapseltaan teollisten herkkujen ja karkin syönnin, teki myslit ja leivät itse ja kuokki pihan kasvimaalta tuoreet juurekset pöytään.

Opettajan sananmuotoa en siis tarkkaan muista, mutta sen muistan että kommentti tuntui todella ikävältä. Poropeukalo, mämmikoura, peukalo keskellä kämmentä - yhtä latistavia kaikki erityisesti opettajan suusta. En osaa mitään, kaikki teen huonosti, hyvä ettei itku tullut.

Liekö kommentin seurausta vai vahvistusta sille, mutta koulussa olin kädentaitoaineissa todella surkea. En pitänyt käsityöstä ollenkaan, tekeleeni olivat vinoja ja kaulaliinat solmuja täynnä. Nopeasti vaihdoinkin puukäsityöhön kun mahdollisuus tuli, en kyllä siinäkään loistanut mutta sain kumminkin tehtyä määrätyt kanteleet, tarjottimet ja pannunaluset.

Tunne poropeukaloisuudesta on seurannut koko elämän rinnallani. Välillä mietin, ovatko opettajan sanat olleet musertamassa luottamustani omiin käsiini, olinko valmiiksi jo tumpelo vai tuliko minusta sellainen hänen tokaisunsa myötä.

Olenko oikeasti poropeukalo, sitä en kunnolla ole koskaan päässyt kokeilemaankaan, sillä välttelen käsillä tekemistä ja kaikenlaisia käsitöitä - sillä pelkään etten kuitenkaan osaisi.

Pitäisi ehkä pikku hiljaa voittaa pelko ja kokeilla. Lasten kanssa olen päässytkin kokeilemaan, heidän kanssaan on vapauttavaa askarrella koska suorituspaineita ei ole. Olkoon lopputulos miten toistaitoinen hyvänsä, aina voi sanoa että lasten kanssa näitä tein.

Käynti Designmuseossa ja erityisesti Maailman Salat -näyttely laittoi ajattelemaan esineitä ja vaatteita uudesta näkökulmasta. Jokainen vaate, jokainen kippo ja kappo, jokainen verhon tai maton kuvio ja kaikki arkipäivän esineet, joku on ne jossain suunnitellut ja valmistanut. Yhä useammin valmistus tapahtuu massatuotannolla ja koneellisesti, epäilyttävissä työolosuhteissa halpatyövoiman maissa.
Oppisimmekohan elämään vähempien kippojen, kappojen ja rojujen kanssa, jos näkisimme mielessämme koko sen ketjun, joka johtaa suunnittelijan aivoista kaupan hyllylle, kaiken sen vaivan, luonnonvarojen kulutuksen, työvoiman tarpeen ja logistiikkaketjun, jotka tavaran suunnittelu, valmistus ja kuljetus kauppaan vaatii? Oppisimmeko arvostamaan esineitämme, pitäisimmekö niistä parempaa huolta, tuntisimmeko ne enemmän omaksemme, kaikella vaivalla tuotetut tavarat?

Tulisiko meistä parempia kuluttajia, jos ymmärtäisimme kaiken tämän, ostaisimmeko vähemmän turhaa ja halpaa ja keskittyisimme siihen mitä todella tarvitsemme, mikä on hyödyllistä ja tuottaa pitkäkestoista iloa esteettisyydellään, lopettaisimme tämän kertakäyttökulutuksen, jonka keskellä elämme.

Se oli näyttelyn tarkoituskin - herättää katsoja pohtimaan omia kulutustottumuksiaan ja sitä, missä ja miten ympärillämme olevat tavarat on tuotettu. Haluanko tukea halpatuotantoa vai perinteistä kädentaitoa, kerskakulutanko huonolaatuista muovi- ja vaatemassatuotantoa vai huolella ja rakkaudella valmistettua käsityötä?

Valitettavasti kaikilla ei ole mahdollisuuksia viimeksi mainittuihin, vaikka halua kuinka olisi. Jos on tiukalla budjetilla valittava, ostaako 3 vai 32 euron korvakorut, 10 vai 100 euron paidan, 4 euron Tiger-kipon vai 400 euron huippusuunnittelijan koriste-esineen, niin vaaka kallistuu ymmärrettävän helposti halvempiin vaihtoehtoihin.

Jos olisin varakas, ensimmäinen asia johon panostaisin olisi laadukkaiden, kestävien ja kestävästi tuotettujen vaatteiden ja tavaroiden ostaminen. Luopuisin mielihyvin h&m- ja mangopaidoistani, halvoista ikeakalusteistani ja tarkan markan politiikalla ostetuista kauniista, mutta ah, niin nopeasti hajoavista kengistäni.

Ostaisin laadukasta, ostaisin vähemmän, tukisin mielihyvin taitavien käsityöläisten ainutlaatuista työtä ja perinnettä.

Designmuseon museokaupassa oli myynnissä joitakin Songin & Olinin suunnittelemia näyttelyssä nähtyjä esineitä - kuten kaunis, hehkuvan kultaiseksi maalattu puinen koriste-esinepallo, jonka sisällä oli taitavan mekanismin sisään pujotettu kolikko. Kun venäläisten kirkkojen sipulikattoa muistuttavaa palloa heilutti, sen sisältä kuului kodikas tiukumainen kilinä. Esineenä se ei ole millään lailla tarpeellinen, vain kaunis, korvia hivelevä ja iloa tuottava, ja sellaisen olisin mieluusti ottanut kirjahyllyyni.

Harmi vain, että melko pieni ja kuten mainittua, sinänsä tarpeeton pallo maksoi 40 euroa. Olisihan sen melkein voinut maksaa varsinkin kun osasin nyt eri tavalla arvostaa muotoilijan työtä ja tuontantoa, mutta kun on tottunut että kaikenmoisia palloja saa sekatavarataivaista eurolla tai parilla ja lisäksi elelee kotiäidin tuloilla, niin ostamatta jäi.

Siellä se himoittu kultapallo on, epätarkassa kuvassa
oikealla alahyllyllä.

Sen sijaan törsäsin oikein kunnolla korvakoruihin. En kolmen euron halpiskoruihin, vaan ihastuttaviin, hehkuvan värisiin puukorvakoruihin, jotka on valmistanut eräs Hiltunen pirtin pöytänsä ääressä, kuten korujen mukana tulevassa laatikossa luki. Ei massatuotantoa, ei kasvottomia valmistusprosesseja, vaan aitoa käsityötä. Maksoin koruista 32 euroa. Sillä rahalla olisin saanut Glitteristä ainakin kolmet, ellen jopa viidet korvikset. Mutta enemmän kuin koskaan voin sanoa, että että mitä väliä!

Sain konkreettisen tuntuman siihen, että iso osa ostamisen ja esineen omistamisen iloa ei piilekään siinä, että saat ostaa ja omistaa, vaan siinä, että tiedät mitä ostat, kuka ostamasi tuotteen on tehnyt ja että esineellä on tarina. Tekijä ja tarina ovat tavallaan läsnä joka kerta, kun käytät tai katsot tavaraa.

Nyt ymmärrän, miksi rakastan niin paljon kodissani olevia muutamia koriste-esineitä, jotka olen ostanut erilaisista myyjäisistä tai toreilta. Muistan vieläkin, miltä se vanha parrakas ukko näytti, joka trentolaisella joulutorilla myi koristeköynnöksiä puukojustaan. Mietin pitkään, ostanko valkoisen vai puunsävyisen nauhan, lopulta päädyin puusävyiseen ja siinä se edelleen roikkuu kesät talvet, trentolaisen papan solmima joulukoriste, keittiömme ikkunan kahvassa.

Tai millainen oli se Leppävaaran maalaismarkkinoilla kojun takana leppäkerttusydämiä myyvä pyylevä täti, jolta ostin rautalangasta ja jonkinlaisesta olkijäljitelmästä tehdyn sydämen, johon on kiinnitetty kahdeksan puuleppäkerttua. Maksoin sydämestä maltaita, sen muistan, mutta on ollut joka euron väärti. Ilahdun joka kerta, kun katson sitä - näen sen nytkin tässä koneen ääressä keittiön pöydän ääressä istuessani, kun vähän käännän päätä.

Ja tietysti rakastan kaikkia Thun-keramiikkaesineitäni, kuten jo kävikin ilmi postauksessa Valokuvamuistoja, kirjahyllyjä ja pyllistys konmaritukselle. Niiden valmistuksen takana on bolzanolainen yritys, jonka tarina alkoi vuonna 1950. Silloin Lene Thun suunnitteli ensimmäisen pulleaposkisen enkelin, jollainen koristaa nykyään hyvin monia italialaisia koteja.

Liiankin monia, ja tätä nykyä myös koteja ympäri Eurooppaa ja maailmaa, sillä jossakin vaiheessa Thunista kasvoi monikansallinen yritys, ja näiden sympaattisten keramiikkahahmojen valmistus siirtyi ensin Kiinaan, sitten Thaimaaseen. Euroopassa Thun-myymälöitä on reilu 1600 ja Kiinassakin jo useita.

Yritän silti nähdä omissa Thun-esineissäni niiden alkuperäistä henkeä, sitä joka syntyi kun Lene Thun katseli nukkuvia lapsiaan ja sai siitä idea ensimmäiseen enkelihahmoonsa. Yritän muistaa, että massatuotannosta huolimatta joku esineet huolella suunnittelee, ja ne edustavat yhä sitä bolzanolaista käsityöläisperinnettä, josta merkin menestystarina sai alkunsa. Ja koska esineet tuotetaan nykyään Aasiassa, minullakin on varaa ostaa niitä ja maksaa valokuvakehyksestä viisikymppiä ja pikku leppäkertusta 15 euroa. Italiassa tuotettuina niiden hinnat olisivat paljon korkeammat.

Yhä edelleen sataa, jos mahdollista vielä kovemmin kuin aikaisemmin. Takapihan nurmikko on muuttunut vetiseksi lätäköiden täyttämäksi kosteikoksi, ja räystäät tulvivat yli äyräidensä vaikka ne on puhdistettu männynneulasista jokunen viikko sitten. Jos osaisin neuloa, ottaisin kutimet käteeni ja istahtaisin lasten seuraan olohuoneen sohvalle kaulaliinantekoon - eikö tämä tällainen olisikin ihan täydellinen ilma sellaiseen?

PAROLA DEL GIORNO: artigiano (m) = käsityöläinen