Sademetsä palaa, eläinlajeja häviää - mutta juuri sinä voit pelastaa maailman

Ihania tikkareita ystävän eläinteemasynttäreillä.

Kun lapset reilu viikko sitten sairastivat kuumeista flunssaa, meillä oli hyvää aikaa lukea oikein monta kirjaa. Lasten tämän hetken suosikkeja ovat erilaiset tietokirjat - dinosauruskirjat, ötökkäkirjat, tulivuori- ja maanjäristyskirjat, luontokirjat. 

Erityisesti eläinkirjat. He rakastavat kaikenlaisia elämiä, söpöjä pupuja, jännittäviä tiikereitä, pelottavia haita ja puistattavia myrkkyhämähäkkejä. 

Lapsille luonto ja eläinmaailma on ehtymätön aarreaitta ja ihastelun kohde. He leikkivät eläimiä ja eläimillä, he haluavat eläinteeman syntymäpäiville, heille kaikki on mutkatonta ja ihminen täydellisessä harmoniassa eläinten kanssa. 

Ja kun kartassa näytetään missä tiikerit elävät, he kuvittelevat että koko se puolen Aasian kokoinen alue, jonka päällä tiikeri seisoo, olisi sen asuinaluetta. He eivät tiedä enkä meinaa raaskia heille kertoa, että tiikereitä on luonnovaraisina jäljellä alle 4000 yksilöä. 

 Afrikka on heille yhtä kuin ne leijonien, norsujen, kirahvien ja seeprojen kansoittamat savannit, joita näemme Avarassa luonnossa lauantai-iltaisin. En meinaa raaskia heille sitäkään sanoa, että Afrikkaa kansoittaa tätä nykyä dominoivasti yksi nisäkäs, ihminen, ja kaikki muut eläimet saavat väistyä hänen tieltään. 

Yhdessä lasten kirjasuosikeista puhutaan erittäin ajankohtaisesta aiheesta:

sademetsistä. Tietolaatikossa kerrotaan, että joka sekunti maailmassa tuhoutuu jalkapallonkentän kokoinen alue sademetsää. Tieto on niin hätkähdyttävä, ettei sitä oikein tahdo käsittääkään. Joka sekunti! 

Miten sademetsiä enää voi olla olemassakaan, kun niitä niin paljon kaadetaan, kysyi kuumeinen lapsi sohvanpohjalta. Niitä on maailmassa todella paljon, suuren suuria alueita Amazoniassa, Indonesian saarilla, keskellä Afrikkaa, koetin selittää.

Mutta tätä vauhtia ne nopeasti hupenevat, jatkoin, ja jos mitään ei asian estämiseksi tehdä, ne häviävät kokonaan. Tähän mennessä alkuperäisistä sademetsistä on jo tuhottu puolet, ja toinen puolisko häviää muutamassa kymmenessä vuodessa, jos nykymeno jatkuu. 

Mutta onneksi maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat suojella sademetsiä, ne ovat ihmisille niin tärkeitä, oli pakko lisätä heti perään, sillä lapsille jos kenelle täytyy aina jättää toivoa, vaikka itse olisi asiasta kuinka masentunut tahansa. 

Leijonatikkari maistui synttäreillä hyvältä.

Ja sitten puhuimme siitä, miten sademetsät ovat kuin maapallon keuhkoja, ne tuottavat happea meidän ihmisten ja eläinten hengitettäväksi ja pitävät huolen ihmiselle haitallista ja ilmaston lämpenemistä edistävää hiilidioksidia ilmakehästä sitomalla siitä, että lämpötilat pysyvät sopivina ihmisille ja eläimille. 

Pelkästään Amazonin sademetsät tuottavat noin 20 prosenttia kaikesta ilmakehän hapesta ja ne ovat koti jopa 15 prosentille kaikista maapallon eliö- ja kasvilajeista. 

Kiinnostuttuani lasten tietokirjan myötä aiheesta, aloin lukea yhtä jos toista sademetsiin liittyvää. Se on ollut viime päivinä helppoa, sillä mikä sattuma, juuri tällä viikolla Amazonia on noussut joka tiedonvälityskanavan otsikoihin ja somen puhutuimmaksi aiheeksi metsäpalojensa takia. 

Niiden jotka ovat roihunneet jo viikkoja, mutta joista vasta nyt herätään huolestumaan. Onneksi sentään edes nyt. Tiedotusvälineiden ja sitä myötä ihmisten hidas herääminen sitä paitsi ei edes ole kovin outoa.  Kun perehtyy hiukan aiheeseen ymmärtää, että sademetsiä palaa aina paljon tähän vuodenaikaan, kun niitä poltetaan viljely- ja laidunmaiksi. Usein syntyy myös luonnollisia metsäpaloja, kuten kaikissa metsissä. Tänä vuonna paloja on poikkeuksellisen paljon, iso osa Brasilian alueella, eikä kukaan tunnu tietävän, kuka ne on sytyttänyt. On loogista, että metsäpaloista on tullut uutiskynnyksen ylittävä tapaus vasta pikku hiljaa. 

Iso osansa paloissa on Brasilian presidentin valitsemalla politiikalla sademetsien suhteen. Siinä missä edellisinä vuosikymmeninä sademetsien hakkuita ja siihen liittyviä polttamisia saatiin vähennettyä jopa 70 prosentilla hallituksen päättäväisillä toimilla, nykyään tilanne on riistäytynyt uudelleen käsistä. Brasilian nykyinen presidentti Jair Bolsonaro on jopa rohkaissut viljelijöitä ja metsänomistajia hakkaamaan metsiään purkamalla luonnonsuojelumääräyksiä, jotka ovat aiemmin suojelleet metsiä. 

Tällä hetkellä Amazonian sademetsissä vallitsevat villin lännen olot, kun poliisi katsoo laittomia hakkuja läpi sormien tai käy hakemassa bonusta palkkaansa suoraan hakkuita suorittavilta rikollisilta. Parhaillaan roihuvia paloja sammuttamaan ei löydy resursseja eikä palomiehiä, liekö poliittista halukkuuttakaan. Annetaan palaa vaan, siinähän aukeaa runsaasti tilaa karjankasvattajille ja palmuöljytuotannolle.

Vasta tänään, kun satoja uusia metsäpaloja Brasilian sademetissä on havaittu ja kansainvälinen poliittinen painostus kasvanut, Bolsonaro on määrännyt armeijan auttamaan sammutustöissä. Vihdoinkin.

Mikä ratkaisee, on tietysti raha, kuten aina. Metsä on maanomistajille huonosti tuottava omistus. Palmuviljelmäksi muutettu metsä tuottaa kohtalaisesti, kaikkein huonoiten mutta kuitenkin metsää paremmin karjankasvatus. Eniten maanomistaja tienaisi hedelmäkasvien kasvatuksella, ja se olisi myös sademetsälle paras ratkaisu, sillä hedelmäkasveja voi kasvattaa metsän seassa. 

On kuitenkin helpompaa kasvattaa palmuja tai lehmiä kuin vaivalloisia hedelmäpuita, joita täytyy hoitaa ja leikata, hedelmät kerätä ja mahdollisesti vielä puristaa ja jatkojalostaa. Lehmät laiduntavat itsekseen pelloiksi muutetuilla metsämailla, ja karja-auto käy hakemassa ne lihoiksi ilman että maanomistajan täytyy sormeakaan liikauttaa. 

Kokonaisuudessaan metsäpaloissa ja sademetsien hakkuussa on kyse Brasilian valtion taloudesta. Miksi meidän täytyisi suojella sademetsiämme ja antaa taloutemme kärsiä, kun muu maailma vieressä vain itkee, valittaa ja niin vaatii? Tähän tyyliin Bolsanaro on järkeillyt ja antaa hakkuiden tapahtua ja ympäristöjärjestöjen tukirahojen leikkaantua. 

Näitä monimutkaisia, kylmän reaalitalouden ja lyhytnäköisen oman edun tavoittelun värittämiä asioita en lapsille ole kertonut. Olemme jatkaneet heidän lempikirjansa lukemista ja käyneet sademetsiä käsittelevän aukeaman läpi ainakin kymmenen kertaa samoin kuin uhanalaisista eläinlajeista, valtamerien kaloista, maailman myrkyllisimmistä eläimistä ja sukupuuttoon jo kuolleista lajeista kertovat aukeamat. 

Kun toissapäivänä kävimme kirjastossa, yritin houkutella lapsia takaisin normaalien satukirjojen pariin ja sain heidät lainaamaan muutaman kivan Pikkunalle ei saa unta ja Kissimirri matkustaa -kuvakirjan. 

Mutta eilen illallakin kun yritin saada heitä kuuntelemaan niitä iltasaduksi, oli kaksivuotias kuopus ensimmäiseksi heivaamassa niitä sohvalta alas. Ei, ei näitä! Ja sitten he isoveljen kanssa hakivat maailman myrkyllisimmät hämähäkit ja lasten suuri ensyklopedia - teokset ja käskivät lukea. 

Onhan niitä lasten tietokirjoja mielenkiintoista lukea ja niistä oppii aikuinenkin vaikka mitä, mutta toisaalta aikuista monet niistä asioista juuri ahdistavatkin. Lapset ottavat tiedon kuin tiedon vastaan avoimesti ja yleensä pelkästään antaumuksella ihastellen, ja vaikka jokin tieto, kuten se että ihmiset tappavat 100 miljoonaa haita vuodessa, aiheuttaakin heissä joskus pahaa mieltä ja suuttumusta, heidän etuoikeutenaan on silti ottaa ikävätkin asiat kevyesti. Itse en osaa, ja jotenkin ihan on jo ikävä Puppekirjojen ja Muumien lempeää, kaikesta pahasta ja ahdistavasta vapaata maailmaa.

Lasten tiedonjano on ihailtavaa ja siihen pitää tietysti vastata, mutta toisinaan mietin, että missä kulkee raja; mitä kaikkea voi minkäkin ikäiselle kertoa. Monen eri ikäisen lapsen vanhempana tämä tilanne tulee usein vastaan, kun luetaan lasten tietokirjoja koko porukalle. Tarvitseeko kaksivuotiaan tai välttämättä vielä viisi- tai yhdeksänvuotiaankaan tietää, että maanjäristyksessä voi pahimmillaan kuolla tuhansia ihmisiä? 

Tai että puolet maailman sademetsistä on jo tuhottu. Tai että ihminen on metsästänyt sukupuuttoon niin muuttokyyhkyn, mauritiuksendodon, pikkupussikaniinin kuin jaavantiikerin - ja tuhansia muita. 

Tai että nykyisistä tunnetuista ja tutkituista eläin- ja kasvilajeista yli 30 000 - joka neljäs - on vaarassa kuolla sukupuuttoon. 

Itse uskon, että maanjäristys- ja tulivuorenpurkausuhreista tai muista lasten tietokirjojen pursuilemista luonnonkatastrofien yksityiskohdista ei ole lapsen vielä välttämätön tietää. Ympäristön ja eläinlajien tuhoutumiseen liityvät tiedot ovat kuitenkin sellaisia, että niitä ei ole mitään syytä lapsilta peitellä.

Lasten - eli uuden sukupolven - tärkein omaksuttava ja opittava asia on se, että luonnon - ja loppuviimein myös meidän itsemme - tuhoaminen on ehdottomasti väärin ja loputtava. Se on tärkein asia, jonka voimme lapsillemme opettaa.

Näin on edes toivoa siihen, että tulevaisuudessa asiat muuttuisivat parempaan ja lapsemme ehkä jopa kompensoisivat tiedostavilla toimillaan sen hiilijalanjäljen, jonka he tähän maailmaan syntymällä ovat tuottaneet. Kun nykyisin huolestumme lasten hankinnan aiheuttamalla ilmastotaakalla, voi ollakin että tulevaisuuden sukupolvet elävät niin pienellä hiilijalanjäljellä, että me heidän vanhempansa ja esivanhempansa emme olisi voineet moisesta uneksiakaan edes villeimmissä ekounissamme. 

Kaukaiselta unelta - tai painajaiselta - tuntuu tulevista sukupolvista ehkä myös meidän nykyihmisten tapa ajatella ympäristöasioista: en viitsi vaivautua muuttamaan tapojani, liian suuria vaatimuksia, haluan pitää ökytaloni, brasiliaisen pihvini, muovilautaseni ja kaiken muunkin, mihin olen tottunut. Ei minun panokseni kuitenkaan mitään merkitse, kun Kiinassa lihaa syödään koko ajan enemmän, Amerikka ei välitä ympäristösopimuksista, Italiassa kaikki käyttävät kertakäyttölautasia arjet pyhät, Intiassa kukaan ei kierrätä ja roskat heitetään suoraan jokiin. 

Suuret saastuttajat ovat muualla, mitäpä sillä on väliä ostanko luomupuuvillaa vai en, syönkö lihaa vai härkäpapua, onko huonelämpötilani 18 (paleltaa!) vai 24 (ah, ilman sukkia tarkenee). 

Näin ajattelee tällä hetkellä hyvin moni. On epämukavaa ja ikävää alkaa tajuta maailman tila, ja viimeistään nyt siltä alkaa olla vaikeaa välttyä. Enkä puhu tässä pelkästään ilmastonmuutoksesta, vaan kaikesta ihmisen aiheuttamasta tuhosta luonnolle ja sen tasapainolle - ja loppuviimein omalle tasapainolleen. 

Esimerkiksi sademetsien palossa on kyse muustakin kuin hiilinielujen tuhoutumisesta: myös biodiversiteettiä tuhoutuu ja lisäksi tuhotun metsämaan uusiokäyttö on usein muillakin tavoin ympäristölle ja ihmiselle haitallista: 

• Amazonin sademetsien alueella on jopa 2000 laitonta kultakaivosta ja kullanhuuhdontapaikkaa - ja lailliset vielä päälle, joista pääsee luontoon syanidia ja elohopeaa. 

•  Laidunmailla märehtivä miljoonapäinen karja tarvitsee vettä - paljon vettä: yhden naudanlihakilon tuottamiseen tarvitaan 15 000 litraa vettä. Onko maapallon makeanvedenresursseilla siihen varaa?

• Malariaa levittävä hyttyslaji nimeltään A.darlingi voi hyvin ja runsastuu avomaan aurinkoisissa lammikoissa, ja erään tutkimuksen mukaan yhden prosentin lisäys sademetsien häviämisessä lisää kyseisen hyttysen runsastumista kahdeksalla prosentilla. 

• Monien eläinlajien kuten erilaisten apinoiden ja lepakoiden alinalueiden pienentyessä eläimet siirtyvät asumaan yhä lähemmäksi ihmistä, ja sen mukana yleistyvät ja runsastuvat erilaiset eläimistä ihmisiin siirtyvät, sarsin ja ebolan kaltaiset taudit. 

Lisäksi jo eläin- ja kasvilajien luonnollista sukupuuttoonkuolemistahtia sata kertaa nopeampi sukupuuttoon kuoleminen itsessään on asia, jonka perimmäisistä seurauksista ei kukaan voi olla perillä eikä siitä, miten monessa kohtaa ketju osuu lopulta vahingollisesti ihmiseen.

Vielä epämukavampaa ja ikävämpää kuin näiden asioiden tajuaminen, on alkaa luopua totutuista etuoikeuksista, lämpöisistä luksustaloista, huolettomasta lihansyönnistä, mielihalun mukaan päätetystä lapsiluvusta (kolmen lapsen äitinä ajattelen tätä erityisen paljon...), lentelystä ympäri maailmaa. Olisi niin paljon mukavampaa jatkaa kuten ennenkin, pistää päänsä pensaaseen ja korkeintaan ostaa ilmastokompensoitu lomamatka (siinäpä vasta idea!). Olisi paljon helpompaa ajatella, että ei juuri minun panoksellani ole väliä eikä voimaa. 

Mutta on sillä! Sillä todellakin on. Oikeastaan kyse ei ole edes siitä, mitä muut tekevät vai tekevätkö mitään. Ihannetilanne olisi se, että jokaisen ihmisen oma omatunto ja ylpeys spontaanisti sanoisi, että nyt riittää, teen nämä asiat mielelläni omalta osaltani niin, että ajattelen aina ja kaikessa ympäristötietoisesti, viis muista. 

Se että itse tiedän tekeväni niin kuin on luonnolle parasta, riittää motiivikseni. Vaikka miljoona ihmistä  vieressäni hyppää kaivoon, se ei tarkoita että minunkin pitäisi hypätä, sillä tiedän että hyppäämällä teen vahinkoa paitsi itselleni myös ihmisille, jotka välittävät minusta ja joista minä välitän. Samoin jos miljoona ihmistä ympärilläni tekee luonnolle vahinkoa, ei se tarkoita että minunkin pitäisi, sillä tiedän että luontoa tuhoamalla teen vahinkoa paitsi itselleni myös niille ihmisille, joista välitän ja jotka välittävät minusta. 

Sen sijaan että vaivumme epätoivoon sen edessä, että koska isot ympäristopahikset ovat muualla, kun kaikki muut kuitenkin tekevät sitä ja tätä, voisimme kääntää asian toisin päin: Juuri minä voin pelastaa maailman, juuri minun panokseni on tärkeää, ainutlaatuisen tärkeää, ainut panos jonka juuri minä voin antaa. Haluan säilyttää ympäristöomatuntoni puhtaana ja toimia oikein, vaikka sen merkitys kokonaisuudessa olisi lähinnä symbolinen. Jotta voin katsoa itseäni vanhana peiliin ja sanoa, että olen toiminut oikein ja maksanut velkani luonnolle, joka minua on ruokkinut ja kiertokulkunsa osana pitänyt hengissä.

Kirjoittamalla tätä tekstiä tsemppaan samalla itseänikin. Minäkin kuulun siihen sukupolveen, joka on syntynyt välinpitämättömyyteen ja tietämättömyyteen, mutta joka elämänsä aikana joutuu kohtaamaan vallitsevan, surullisen todellisuuden. Asiat joista kirjoitan, eivät ole minullekaan helppoja, eivät todellakaan. Olen pitkän tien alussa ja sillä tiellä armollinen itselleni, kuten kaikkien muidenkin tietenkin pitäisi olla. Kaikkea ei voi muuttaa kerralla.

Tiedän asuvani talossa, jonka rakentamisessa ympäristönormeista ei oltu kuultukaan, syön toisinaan lihaa, lennän välillä Italiaan. Muutoksiin vaaditaan aikaa, eikä niiden voikaan olettaa tapahtuvat viikossa, vuodessa tai välttämättä edes kymmenessä vuodessa. Oma lihansyönnin vähentäminenkin on pitkä projekti, joka on yhä kesken. Appiukkoni kutsui minua "kasvissyöjäksi" jo viisitoista vuotta sitten, kun ensimmäisiä kertoja vierailin Roomassa mieheni kodissa ja kieltäydyin syömästä pihviä joka aterialla. 

Nykyisin jo yhdenkin pihvin syöminen kuukauden loman aikana tekee tiukkaa, mutta jauhelihaa syömme joka viikko pakkauksen tai pari, lähinnä lasten takia. Satunnaisesti lihaa menee eineksien muodossa, voileipäkinkkua, kesällä makkaraa, välillä nakkeja talvellakin lapsille. Koko ajan kuljen hidasta kulkua kohti lihattomuutta ja maidottomuutta, tiedostan sen, sillä tuotantoeläinten kärsimys ei jätä minua rauhaan vaan vaivaa yhä pahemmin. Jos selviän eläkkeelle asti hengissä, olen melko varmasti vegaani tai ainakin pescovovegetaristi (onko tällainen termi suomen kielessä? No nyt on eli kalaa ja kananmunia syövä kasvissyöjä)

Lasten tämän hetken lempikirja.

Sademetsien tuho voi ahdistaa ja masentaakin, mutta loppujen lopuksi on hyvä muistaa, että on asioita joihin itse ei voi vaikuttaa. Emme voi mennä muuttamaan Brasilian ympäristöpolitiikkaa tai saada Hongkongia, Kiinaa, Venäjää, Egyptiä ja Irania lopettamaan brasilialaisten pihvien syöntiä (maat joihin 70 % Brasilian sademetsistä hakatuilla pelloilla laiduntavista lehmistä myydään lihoiksi). Mutta sen edessä ei pitäisi masentua. 

Oman pienen osuutemme voimme tehdä, sen tärkeimmän.  Joten, jos haluat suojella sademetsiä, harkitse seuraavien asioiden tekemistä:

1. Älä syö brasilialaista pihviä. 80 % poltetuista ja hakatuista sademetsistä päätyy lihakarjan laidunmaiksi. 

2. Vältä kaikkea, missä on palmuöljyä. Lihakarjan kasvatuksen jälkeen palmuöljyteollisuus on suurimpia syitä sademetsien tuhoon, kun puut kaadetaan palmuviljelmien tieltä. 

3. Osta kaakaota, acai-marjoja ja parapähkinöitä. Näitä tuotteita ostamalla tuet sademetsien alueen elinkeinoharjoittajien peltometsäviljelyä, jossa metsiä ei tarvitse kaataa vaan päin vastoin tuotantokasvit kuten kaakaopuu tarvitsevat metsän varjoa. Acai-marjoja tuottava amazoninassaipalmu puolestaan kuuluu Amazonian alueen luontaiseen kasvistoon. 

Kun viimein kerroin lapsille tiikerien tilanteesta ja uhanalaisuudesta, he ihmettelivät, miksi ihmiset eivät suojele ja pelasta tiikeriä. Kyllä monet suojelevatkin ja yrittävät pelastaa, mutta se ei ole helppoa. Pelastetaan me tiikerit! keskimmäinen silloin ja keksi. Se kuulosti niin hellyttävältä, etten voinut kuin halata häntä.

Niin, pelastetaan me tiikerit ja koko maailma. Ihana ajatus, täynnä lapsen uskoa ihmeisiin. Aloitetaan vaikka siitä, että kierrätämme lasipurkit ja vaihdamme muovipillit ekologisempiin vaihtoehtoihin (ja siitä lisää tulevassa postauksessa!)

PAROLA DEL GIORNO: foresta pluviale (f) = sademetsä