Äiti olitko taas jossain baarissa? Kaksikielisyyden parhaimmat ja pahimmat puolet

Lapsen puhe puhkeaa kukkaan aina yhtä hämmästyttävästi.

Mamma, mennään taas baariin! Tämän haikean pyynnön kuulee meidän lasten suusta aika usein, ja jos se tapahtuu julkisilla paikoilla, aina vähän pälyilen ympärilleni ja toivon, ettei kukaan kuule. Vielä enemmän nolottaa, kun he kysyvät: Äiti, olitko sinä taas jossain baarissa eilen?

Lapseni puhuvat sujuvasti suomea ja italiaa, ja heidän kykynsä erotella kielet toisistaan on hämmästyttävä. Mutta on muutama sana, joissa he sekoittavat kielet, ja yksi niistä on kahvila. Italiaksi kahvila on bar, ja jostain syystä he usein käyttävät italiankielistä sanaa puhuessaan kahvilasta. On niin kivaa mennä baariin, kun siellä saa pullaa ja voisarvia!

Lapsen kaksikielisyyden kehittymistä on upeaa seurata. Jo se tuntuu ihmeeltä, että lapsi ylipäätään oppii puhumaan ja hahmottamaan kielen, noin vain, kuulemansa ja omaksumansa perusteella. Se on ihme. Ja kun opittavia kieliä on kaksi (tai useampi), asiasta tulee vielä suurempi ihme.

Usein sanotaan, että kaksikielisten lasten puheenkehitys viivästyy verrattuna yksikielisiin. Se varmaan pitääkin paikkansa, ainakin omien lastemme kohdalla. Viivästys ei kuitenkaan ole suurensuuri, jokunen kuukausi, puoli vuotta, mutta mitä se merkitsee niin upeassa prosessissa kuin kielenoppiminen?

Vanhemmille on muutenkin usein aivan turha kiire hoputtaa lastensa taitojen oppimista, ikään kuin olisi merkitystä kokonaisuuden kannalta käveleekö lapsi 11 vai 15 kuukauden iässä, lausuuko hän ensi sanansa alle vai yli yksivuotiaana ja lähteekö hän konttaamaan - apua, olen jo unohtanut, missä iässä vauvojen on tapana oppia konttamaan! Huomaatteko, ei niitä myöhemmin enää muista ja pidä tärkeänä. Tärkeintä on että kehitysaskeleet tapahtuvat suurinpiirtein siinä usein hyvin väljässä aikaikkunassa mikä on "normaalia"ja että taito lopulta opitaan.

Meillä lapsia on kolme, ja jokaisella kaksikielisyyden kehittyminen on ollut omanlaisensa prosessi. Lähtökohta on ollut kaikille sama: äidiltään he kuulevat vain suomea, isältään ainoastaan italiaa. Esikoisen syntymän aikoihin luin jostakin, että kaikkein tärkein asia kahden kielen hyvälle oppimiselle on, että vanhemmat eivät tee poikkeuksia puhuessaan hänelle omaa kieltään. Yhdeltä vanhemmalta vain yhtä kieltä, aina ja joka tilanteessa. Johdonmukaisuus on kaikki kaikessa, jos haluaa lapsestaan kaksikielisen.

Tästä periaatteesta olemme pitäneet kiinni, eikä se ole tuottanut vaikeuksia. Aika nopeasti nimittäin käy niin, että omasta äidinkielestä muodostuu lapsen ja vanhemman tunnekieli, ja kaikki jotka ovat eläneet kaksikulttuurisia pari- tai muita läheisiä ihmissuhteita, tietävät mitä tunnekieli tarkoittaa ja etenkin sen vaihtaminen. Ei onnistu kovin helposti! Kun on tottunut puhumaan rakkaan ihmisen kanssa jotakin kieltä, vaihtaminen toiselle kielelle tuntuu kankealta kuin jäähtyvä steariini.

Lapsenkin kanssa käy niin. Jos nyt yritän puhua heidän kanssaan italiaa, meitä alkaa yleensä kaikkia naurattaa. Äiti puhut ihan väärää kieltä, he sanovat ja pyytävät minua lopettamaan.

Pidän suomen puhumisesta kiinni aina. Myös silloin kuin olemme Italiassa ja koko muu pöytäseurue ja maailma ympärillä puhuu italiaa. En ajattele että olisi epäkohteliasta puhua lasten kanssa kieltä jota muut eivät ymmärrä, mielestäni kielen oppimisen tärkeys menee tällaisten kohteliasuusnäkökohtien edelle. Korkeintaan saatan joskus kääntää tärkeimmät asiat muille, jos käymme lasten kanssa jonkun oikein pitkän sananvaihdon.

Esikoisen kanssa emme vielä tienneet mitä odottaa. Puhuimme vain mieheni kanssa hänelle kumpikin omaa kieltämme ja odotimme, että sanat ja äänteet kypsyvät hänen päässään puheeksi. Odotimme että hän täytti yksi ja ensimmäisiä sanoja alkoi tulla. Hänen ensimmäinen sanansa oli muuten kukka, toinen oli mamma, sitten seurasi runsas ryöppy italiankielisiä sanoja. Äitiä saatiin odottaa vielä pitkän aikaa. Mutta lähes kaksivuotiaanakaan hän ei vielä juuri puhunut muita kuin yksittäisiä sanoja.

Sitten alkoi tapahtua. Vietimme sinä talvena, keväänä ja kesänä useita kuukausia Italiassa eri pätkissä, ja tytön kielenoppimisen herkkyyskausi sattui samaan aikaan. Kun syyskuussa palasimme Suomeen ja tyttö oli kahden ja puolen vuoden ikäinen, hän puhui sujuvasti monen sanan lauseita italiaksi mutta suomeksi ei paljon pukahtanut. Kun puhuin hänelle suomea, hän vastasi italiaksi.

Sinä syksynä hän aloitti kerhon kolmena päivänä viikossa lähipuistossa, ja ensimmäiset viikot kuluivat häneltä siellä tuppisuuna - vain silloin tällöin kuulemma kuului jokin italiankielinen sana. Pikku hiljaa suomi kohosi pintaan, mutta varsin pitkään, noin neljävuotiaaksi saakka, italia säilyi hänellä vahvempana kielenä. Se johtui varmaankin siitä, että mieheni ja minun yhteinen kieli oli jo silloin italia, lisäksi soitimme Italian-isovanhemmille Skype-puhelun harva se ilta ja tyttö jutteli heidän kanssaan kaikesta mitä oli päivän aikana tehnyt. Myös piirrettyjä tyttö katsoi etupäässä italiaksi - he kaikki katsovat edelleen, piirretyt ovat aina olleet meille italian kielenoppimisen tukiväline.

Lapsen sanavaraston karttuminen, puheen kehittyminen ja
kielitaidon syntyminen on kuin hanhiparvi taivaalla: sekavalta näyttää
mutta jokin niitä ohjailee ja näyttää suunnan.

Pikkuveli syntyi, kun esikoinen oli neljän vanha. Myös hänen kasvaessaan meillä oli tunne, että hänen puheenalkamisikänsä oli aavistuksen viivästynyt verrattuna keskivertolapseen, mutta pian sen jälkeen kun ensisana auto oli kuultu, alkoi sanavarasto vauhdilla karttua. Italian ja suomen sanoja, molempia suurinpiirtein saman verran.

Keskimmäisemme puheenkehityksessä oli kuitenkin eräs hauska piirre: hän oppi aakkoset ennen puhumaan oppimistaan. Hän ei ollut vielä täyttänyt kahta, kun jo luetteli aakkoset sujuvasti a:sta ö:hön ja nimenomaan ääntämisasussaan, ei kirjainten niminä. Ja hän oli myös tarkka tekemään eron suomen ja italian ääntämyksen välillä.

Hän näki kirjaimia kaikkialla: tikkaat talon seinällä olivat päällekkäin olevia H-kirjaimia, sähköpylväät I-kirjaimia, puiden oksista muodostui milloin T, milloin L, milloin A.  Melko pian hän oppi myös kirjainten nimet, ja siitä kehkeytyi suomen ja italian ääntämyserojen vuoksi huvittaviakin hetkiä, joista olen kirjoittanut aiemmin täällä blogissa tekstin jonka otsikko on Katso äiti, tuolla on iso akka! 

Sienihän siinä...vai T-kirjain?

Kun keskimmäinen kasvoi, me vanhemmat jännitimme minkä kielen sisarukset valitsevat tunnekielekseen. Varsin pian kävi ilmi, että heidän ensisijainen yhdessä käyttämänsä kieli on suomi. Mutta on myös paljon hetkiä jolloin he yllättäen vaihtavat kieltä esimerkiksi leikkiessään, se käy silmänräpäyksessä ja aina sitä on yhtä kiehtova seurata. Miten ja miksi he sen tekevät? En ole onnistunut löytämään siitä vielä mitään erityistä logiikkaa, esimerkiksi että tietyillä leluilla leikittäisiin tai tietyistä aiheista puhuttaisiin jommallakummalla kielellä. He vain tuntuvat kuin yhteisestä sopimuksesta päättävän, että nyt kieli vaihtuu.

Kun olemme Italiassa, heidän keskinäinen kielensä vaihtuu tavallista useammin italiaksi, mutta se nyt on hyvin ymmärrettävää. Lasten kyky vaihtaa kieltä lennossa on ihailtavaa joka tilanteessa. Kun istumme päivällispöydässä koko perhe he kysyvät isältään ongelmitta italiaksi jotakin, jota minä suomen kielellä olen heitä pyytänyt kysymään. Ja italialaisessa ympäristössä he vaihtavat hetkessä minulle suuntaamansa sanat suomeksi, vaikka kaikki keskustelu ympärillä käydään italiaksi.

Kuopus on osoittautunut hitaimmaksi puhumaan oppijaksi. Hän oli lähes kaksivuotiaaksi sanomatta sanaakaan, mutta sen jälkeen sanoja on alkanut tulla ja nyt kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä hän puhuu jo lauseitakin, toisin sanoen on koko ajan äänessä. Suomeksi ja italiaksi, nimenomaan molemmiksi ja kieliä iloisesti sekoittaen. Io haluun nukkuu, anche io menen fuori, ovat hänelle ihan normilauseita.

Kaksi ensimmäistä ovat olleet kielten erottelemisessa hyvin tarkkoja eivätkä ne ole paljon menneetkään sekaisin ihan pieninäkään. Kuopus on eri maata ja olen ehkä ymmärtänyt, miksi. Hänhän on lapsista ensimmäinen, joka elää kahden jo olemassa olevan sisaruksen kanssa ja kuuntelee heidän kielen vaihtoaan leikeissä ja puhekumppanin vaihtuessa. Hän ei vain tajua sitä tarkkuutta, jolla isommat erottelevat kielen ja vaihtavat kielestä toiseen, eivät niitä sekoittaen, hän elää kahden kielen sekamelskassa ihan eri tavalla kuin isommat sisaruksensa puheenkehityksen herkkyyskautena.

Minulla ei kuitenkaan ole mitään epäilystä siitä, etteikö kuopuskin oppisi lopulta erottelemaan kielet toisistaan isosisarustensa tavoin. Hänellä vain menee siihen hieman kauemmin, sillä hän näkökulmastaan kielet eivät niin jyrkästi ole erillään, koska hän elää mukana lasten leikkimaailmassa jossa kieli vaihtuu toiseen tämän tästä.

Hänelle ei ole niin selvästi olemassa äidin kieltä ja isän kieltä, kuten esimerkiksi esikoiselle. Esikoinen puhui isän kielestä ja äidin kielestä vielä lähellä esikouluikää, ja taisi olla aika monta vuotta vanha ennen kuin edes tajusi, että isän kieltä sanotaan oikeasti italiaksi ja äidin kieltä suomeksi.

...ja lovi on ilmiselvä V.

Kaksi (tai moni) kielisyydestä on tehty paljon tutkimuksia, ja niissä on paljastunut kaksikielisyyden tuovan monia hyötyjä lapselle.

• Esimerkiksi sen on todettu parantavan monia kognitiivisia taitoja kuten tarkkaavaisuutta ja epäoleellisen tiedon poissulkemista. 
• Myös kommunikaatio ja -vuorovaikutustaitojen on havaittu paranevan kaksikielisyyden ansiosta, sillä sen myötä lapsi oppii paremmin huomioimaan vuorovaikutustilanteeseen vaikuttavia erilaisia tekijöitä, kuten ympäristöä ja kieltä.
•  Lisäksi kaksikielinen lapsi usein oppii kirjoittamaan ja lukemaan aikaisemmin kuin yksikieliset ikätoverinsa.
• Myöhemmin elämässä kaksikielisyys voi jopa viivästyttää muistisairauksien, kuten dementian oireiden puhkeamista.

Toiseksiviimeisin seikka on ainakin kahden vanhimman lapsemme kohdalla pitänyt hyvin paikkaansa, vaikka toisaalta pysyviä hyötyjähän aikaisin lukemaan tai kirjoittamaan oppimisen ei ole tutkimuksissa todettu lapsille tuovan.

Esikoinen luki kuusivuotiaana ja oppi kirjoittamaan ennen kouluun menoa, keskimmäinen hämmästytti vanhempansa oppimalla lukemaan heti neljä vuotta täytettyään ja kirjoitti ensimmäiset lauseet vain vähän myöhemmin - ilman että kukaan oli häntä millään lailla opettanut. Hän oli oppinut kaiken itse leikkimällä lempileluillaan, italiankielisellä Winnie the Pooh -leikkitietokoneella, joka nappeja painelemalla toisteli aakkosia ja jääkaapin oveen kiinnittyvillä värikkäillä magneettiaakkosilla, joilla hän suurimman osan ensimmäisistä kirjoituksistaan tekikin. Arvaa vaan pitikö hieraista silmiä, kun jääkaapin oveen alkoi ilmestyä ensin perheenjäsenten nimet, sitten aamiaispöydän antimien nimiä, sitten hyvää joulua ja huomenta.

Joskus olen melkein etäisesti kateellinen omille lapsilleni, vaikka tietenkin äärettömän paljon enemmän onnellinen heidän puolestaan. He saavat syntymälahjanaan kaksi kieltä ja kaikki kaksikielisyyden tuomat edut, heille maailma ehkä tulee olemaan hitusen helpompi paikka elää. Jospa vain itsellänikin olisi ollut moinen mahdollisuus! En epäröisi hetkeäkään, mikä olisi unelma-ammattini, tarjottimella eteeni kannettu, sillä minulla olisi jo syntymästäni kaikki valmiudet siihen: kääntäjän ammatti.

Sanonkin aina lapsilleni, että olette onnekkaita, sillä vaikka mitään muuta elämässänne ette haluaisi tai osaisi tehdä, niin voitte aina ryhtyä kääntämään italiankielistä kirjallisuutta suomeksi tai sitten toisinpäin tai ryhtyä tulkiksi. Ainakin siihen asti kun kääntämisohjelmarobotit eivät hoida niitä hommia ihmistä paremmin ja halvemmin.

Minulle, koko elämäni ammatinvalintani kanssa painiskeelle ja edelleen painiskelevalle, sellainen kultalusikka olisi maailman ihanin asia. Mutta on yksi asia, joka voittaa kirkkaasti ajatuksen siitä, että kultalusikka olisi osunut omalle kohdalle: että se kultalusikka on osunut omille lapsille. Ikiaikainen, kaikkien äitien ja vanhempien toive: Nouskaa siivillenne lapseni, kultalusikka suussanne, nouskaa korkeammalle kuin äitinne koskaan on voinut haaveillakaan nousevansa!

PAROLA DEL GIORNO: bambino bilingue = kaksikielinen lapsi