Ennustus rannalla ja aavistus äitiydestä - kuinka sain tietää olevani raskaana

Postauksen kuvat Sardinian-lomiltamme v.2008 ja 2009

Kymmenen vuotta sitten elin jännittäviä aikoja. Olimme juuri kotiutuneet pitkältä Rooman-lomalta, olin lähtenyt sinne kuten kaikille muillekin matkoille siihenastisessa elämässäni, kohtu tyhjänä.

Mutta tällä kertaa palasin kotiin vatsassani kasvavan uuden elämän kanssa. Edessä oli jännittävä syksy, raskauden mittainen matka kaikkine vaiheineen ja muutoksineen, joka tulisi seuraavana keväänä päättymään esikoiseni syntymään ( halutessasi lue siitä enemmän tekstistä Elämäni kaunein auringonnousu ).

Takanani oli suurenmoinen kesä, kaikkien muutosten äitien alku, astuminen polulle joka tulisi johtamaan elämäni kauneimpiin hetkiin ja tulisi täyttämään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden, joka elämässäni oli pitkään vallinnut. Miksi olen täällä, mikä minun tehtäväni elämässä on? Äidiksi tulo oli minulle merkityksen löytämistä ja vahvisti sen, mitä olin jo kauan epäillyt: ihmisen syvin lajinomainen tarve ja lopulta kaikkien eksistentiaalisten kysymysten vastaus on saada jälkeläisiä, lisääntyä, tämä tarve on kuuro ja sokea maailman ylikansoitusongelman edessä ja kulkee omia teitään siitäkin huolimatta, että lapsen hankkiminen on räikeässä ristiriidassa ihmisen mukavuudenhalun ja nykyajan egoistisen ja hedonistisen, välittömien tarpeiden tyydyttämiseen tähtäävän ajattelun kanssa.

Erich Fromm kirjoittaa vuonna 1956 ilmestyneessä teoksessaan Art of Loving (Rakkauden vaikea taito), että ihmisen yritys tehdä elämänsä merkitykselliseksi synnyttämällä lapsia on tuomittu epäonnistumaan. Fromm perustelee väitettään sillä, että itseltä puuttuvat ne edellytykset, jotka ovat tarpeen lapsen ohjaamiseksi löytämään merkitystä elämään.

Olen eri mieltä. Lasta ei tarvitse ohjata mihinkään, lapsi ei etsi, löydä ja tuo merkitystä vanhemmalleen, vaan se syntyy itsestään lapsen mukana. Se että saan hoitaa tätä lasta, ruokkia, suukottaa, vaatettaa, suojella ja katsella hänen kasvuaan, tehdä kaikkeni jotta hän olisi aikanaan valmis kohtaamaan tämän kovan ja ankaran maailman, saan olla hänen vanhempansa ja toivottavasti jättää hänelle itsestäni kauniin muiston, siinä on kaikki maailman merkitys jota ihminen voi kaivata.

Oikeastaan näen asian aivan päinvastoin kuin Fromm: Ihmisen yritys tehdä elämänsä merkitykselliseksi millään muulla tavalla kuin synnyttämällä (saamalla) lapsia, on tuomittu epäonnistumaan. Tämä on tietenkin äärimmäinen mutta toisaalta juuri siksi niin valaiseva kärjistys, oikeasti totta kai uskon, että elämä voi olla merkityksellistä ilman lasten saantiakin, varsinkin kun ihmisen kokonaisonnellisuuteen vaikuttaa vahvasti myös ryhmän mielipiteet ja tuntemus siitä, että kuuluu ryhmään ja tulee hyväksytyksi mielipiteineen ja elämänvalintoineen. Jos ympärilläni esimerkiksi lasten hankintaa paheksutaan, voi olla että jätän lapsen hankkimatta sen vuoksi. Tai jos elän ryhmässä, jossa minulta odotetaan tiettyä käyttäytymistä, haluan käyttäytyä ryhmän edellyttämällä tavalla, kunhan minut vain hyväksytään sen osaksi. Molemmissa tapauksissa jätän omat syvimmät tarpeeni ja toiveeni toiseksi tai hautaan ne ryhmäpaineen takia.

Mutta olkoon niin tai näin, silti tavalla tai toisella elämän merkityksessä tai merkityksettömyydessä on kyse lapsista ja siitä, onko niitä vai ei.

Lapseton ihminen joutuu aina tekemään tilinsä selväksi lapsiasian kanssa henkilökohtaisella tasolla, olkoon hän vapaaehtoisesti tai pakon edessä lapseton. Se on jo osoitus siitä, että kyseessä on perustavanlaatuinen tarve ja vaisto eikä pelkästään yhteiskunnan ja tottujen tapojen taholta tulevaa painostusta tehdä niin kuin on aina tehty, ajatusta siitä että lasten hankkiminen nyt vain kuuluu elämänkaareen ja vapaaehtoisesti lapsettomana haluan tietoisesti kulkea tässä asiassa vastavirtaan.

Mutta jos ei omia lapsia, ihminen kuitenkin hoivaa ja suojelee jotakuta (ellei ole pahasti traumatisoitunut tai psyykkisesti vaurioitunut ja siten kykenemätön hoivaan ja empatiaan): perheenjäsentään, koiraansa, potilaitaan työssä. Merkityksellisyyden tunne tulee siitä, että saa olla hyödyksi, hoitaa ja auttaa niitä jotka apua tarvitsevat eivätkä pärjää yksin. Terapeutti hoitaa potilaissaan sitä pientä ja avutonta lasta, joka heidän sisällään on ja joka kaipaa tulla autetuksi ja korjattua ehjäksi. Koirat ja lemmikit ovat avuttomia ja hellyttäviä kuin lapset ( lue tekstini jossa pohdin koiran ja lapsen samankaltaisuutta ihmisen hoivavietin kohteena: Syy vauvakadon takana - koira lapsen korvikkeena? ) Lääkärin ja papin työstä puhutaan kutsumusammattina, haluna auttaa muita ihmisiä, sairaita ja tarvitsevia (kuin lapset). Monissa vapaaehtois- ja avustustöissä pontimena on lähimmäisenrakkaus ja tahto suojella heikompia ja pienimpiä.

Oma itsekkyyteni ja egoistisuuteni jäi rytinällä lisääntymisen halun ja sitten vanhemmuuden jalkoihin, eikä se ole kaduttanut päivääkään vaikka nykyään moni kertookin katuvansa lastenhankintaa. Tällaisten asioiden kuuleminen tuntuu vaikealta ymmärtää, mutta toisaalta näen katumisen osana nykyajan itsekkyyteen ja omien tarpeiden välittömään tyydyttämiseen kannustavaa ajattelua ja ilmapiiriä. Jos ajattelee hyvän elämän olevan jatkuvaa ja välitöntä itsensä ja omien mielihalujensa toteuttamista, mahdollisuutta tehdä päätöksiä kysymättä keneltäkään, absoluuttista vapautta ja loputtomia reissuja ja matkoja, lasten hankintaa voi todella jopa katua. Nuo kaikki edellä mainitut saa nimittäin unohtaa tai ainakin jättää paljon vähemmälle, kun saa lapsia.

Mutta mitä kaikkea sieltä tuleekaan tilalle! Ääretön määrä syvintä tyydytystä, pieniä ja suuria ilon ja onnen hetkiä, myös roppakaupalla väsymystä, huolta, turhautumista, omien heikkouksien tunnistamista ja hyväksymistä (sillä oman lapsesi edessä olet paljas ja vailla panssareita, mitkä hyvänsä ovatkaan heikkoutesi ja toisaalta onneksi myös vahvuutesi, ne nousevat kyllä pinnalle kun tulet vanhemmaksi), hermoilua ja suoranaista raivoa, mutta ennen kaikkea mittaamattoman suuri, kaiken muun rinnallaan kalventava rakkaus. Merkitys ja tarkoitus kaikelle, ennen kaikkea omalle olemassaolollesi.

Tästä kaikesta minulla oli vasta kalpea, väräjävä aavistus kun palasin raskauteen johtaneelta Rooman-matkalta kotiin kymmenen vuotta sitten. Olin sen edessä pieni ja lähes tärisin aavistuksen voimasta, sillä jo niin paljon ymmärrykseni ylittävää oli aivan alkuraskaudesta tapahtunut. Ohjailiko tätä kaikkea joku suurempi käsi, en voinut olla kysymättä itseltäni, sillä siltä minusta todella sillä hetkellä tuntui. Ehkä sinustakin tuntuu, jos luet tarinan jonka aion nyt kertoa.

Sinä vuonna vietimme Italiassa yhteensä puolitoista kuukautta. Olimme olleet Roomassa kolme viikkoa, kun ajoimme autolla Sardiniaan viikon lomalle, heinäkuu oli juuri kallistumassa loppupuolelleen. Korrelle auringossa palanutta ruohoa, kitukasvuisia pensaita, takkuisia lampaita jauhamassa heinää pelloilla, vain aavistuksen kumpuilevaa tasankoa silmänkantamattomiin, sinne asti missä kimmelsi meri. Sitä on Sardinia, karun kaunista, auringonpaahteista hiljaisuutta, turkoosia merta, kallioita ja tuulia, jotka tuovat mereltä suolan ja kaukaisten maiden tuoksua.

Olimme vuokranneet huoneiston viikoksi läheltä Cagliaria. Ensimmäisenä iltana illastimme lähellä loma-asuntoa sijaitsevassa ravintolassa, joka näytti ulkoapäin hätäisesti kokoon kyhätyltä talopahaselta, mutta jonka ikkunoista kantautui ihana ruuan tuoksu. Terassin pöydille oli laitettu valkoiset liinat ja vanhoihin paksuihin viinipulloihin kynttilät, niiden liekit lepattivat katseet vangitsevina pimeydessä. Kaskaiden karhea soitto täytti ilman, oli hiostavan kuuma vaikka oli jo myöhäinen ilta.

Istahdimme reunimmaiseen pöytään, sillä meillä oli koiramme mukana, ja sidoimme niiden hihnat terassin kaiteeseen. Ennen kuin ehdimme edes tehdä tilausta, tarjoilija kantoi eteemme lautaset isoja, kiiltävänvalkoisia ostereita, joiden päällä tuoksui tuore persilja.
”Nämä ovat meidän lahjamme teille, saatte ne ilmaiseksi alkupalaksi jotta voitte maistaa, kuinka hyviä ne ovat, juuri pyydettyjä, tuoreita, herkullisia. Osterit ovat hedelmällisyyden ruokaa, ja te varmasti haluatte lapsia, ettekö haluakin? Näitä kun syötte, niin toive toteutuu varmasti. Takaan sen”, tarjoilija selitti murteisella italian kielellä asettaessaan lautaset eteemme.

Hämmennyimme moisesta niin paljon, ettemme osanneet muuta kuin kiitellä alkupalasta. Kun tarjoilija oli mennyt, tuijotimme molemmat lautastamme. Annos näytti herkulliselta, se tuoksui hyvältä.
”Tässä täytyy olla jotain mätää, kirjaimellisesti”, mieheni sanoi mutta oli selvästi huvittunut. ”Tiedätkö mitä osterit maksavat? Jos he antavat meille ilmaiseksi ostereita, täytyy niissä olla jotain vikaa. Joko ne ovat pilaantuneita tai hyvin lähellä sitä.”
”Mutta ne tuoksuvat aivan hyviltä”, sanoin. ”Tuskin ne sentään pilalla ovat.” Minun oli valtava nälkä pitkän automatkan jälkeen ja olisin voinut syödä ensimmäisen asian, joka eteeni kannettiin.
”Ei, jätetään syömättä. Osterit ovat yksi helpoiten pilalle menevistä ruuista. Muistatko, miten täällä Italiassa säilytetään kalaa, markkinoilla esimerkiksi? Koko päivän auringonpaisteessa ja korkeintaan jäillä täytetyssä laatikossa. Ja mistä tietää vaikka olisit raskaana? (Teknisesti se oli silloin mahdollista) Silloin et ainakaan voi syödä mereneläviä.”

Hymähdin epäuskoisesti, en todellakaan uskonut olevani raskaana, minulla ei ollut mitään siihen viittaavia tuntemuksia.  Sitä paitsi olin varautunut kuukausien ja jopa vuosien yrittämiseen, raskautuminen ensimmäisestä kierrosta ei olisi tullut mieleenikään.

Jätimme kuitenkin osterit syömättä. Emme uskaltaneet riskeerata, mielemme täytti pelko pilaantuneista merenelävistä ja hepatiittipöpöistä, joita ne saattoivat kantaa.

Kun tarjoilija tuli takaisin, keksimme hätävalheeksi, että toinen meistä oli kala-allerginen ja toinen ei vain pitänyt kalaruuista, ja silti minua nolotti hirveästi kun hän kantoi koskemattomat lautaset pois, vaikka mitään syytä nolouteen ei olisi ollut - annoksethan oli kannettu pyytämättä eteemme. Minua ärsytti oma häpeämiseni, se kertoi vain miten pohjaton voi itsestään epävarman ihmisen nolostelu olla täysin turhissa tilanteissa.

Sitten tilasimme listalta grillattuja kasviksia, lampaanmaitoricottatäytteisiä ravioleja, uunilohkoperunoita ja tyypilliseen sardinialaiseen tapaan valmistettua lammasta. Kaikki maistui ihanalta, olimme olleet oikeassa valitessamme ruokapaikan hyvän tuoksun perusteella. Osteriepisodista huolimatta se oli ihana ilta, tähdet tuikkivat kirkkaina pimeässä yössä, humalluimme kaskaiden laulusta, viinistä, toistemme ihon tuoksusta ja edessä olevasta lomasta.

Sen illan jälkeen täytimme joka aamu koirien vesikupit vedellä, jätimme heille tuulettimen päälle ja ajoimme joka päivä eri rannalle, etsien aina sitä vielä kauniimpaa, jossa vesi olisi vieläkin kirkkaampaa ja turkoosimpaa kuin edellisessä. Ja auringon laskettua lähdimme uudelleen rannalle ja ulos syömään, tällä kertaa koirien kanssa.

Kolmantena aamuna rannalla juttusillemme tuli rastatukkainen, värikkäiseen lannevaatteeseen pukeutunut ja paahtuneen toffeevanukkaan väriseksi ruskettunut lyhyenläntä mies, joka kantoi kaulassaan ja käsissään korukimppuja. Taas yksi niistä tavanomaisista vùcomprá-kaupustelijoista, joita Sardiniassa onneksi oli vähemmän kuin Roomassa Ostian rannoilla, ajattelin huokaisten, vaikka hän näyttikin koruineen jotenkin kiehtovalta, en saanut katsettani irti hänen ihollaan kiemurtelevista tatuoinneista.

Hän ei kuitenkaan halunnut myydä meille mitään. Hän katsoi minua kiinteästi, tunsin hänen katseensa koko kehossani ja vatsassani saakka, hän ei juuri välittänyt kätkeä sitä ja otti lopulta kädestään yhden korun, huomasin nyt että ne olivat kaikki nahkahihnaan pujotetuista simpukoista ja kivistä tehtyjä, ja ojensi sen minulle.
”Ole hyvä, tässä on sinulle koru.”
”Ei kiitos”, vastasin kohteliaasti. Minulla ei ollut aikomustakaan maksaa hänen korustaan, ja tiesin että hän odottaisi minun maksavan.
”Emme halua ostaa mitään”, mieheni sanoi synkkänä ja mulkoili miestä epäluuloisena ja mustasukkaisena, jollainen hän aina oli ja paljon pienemmästäkin syystä. Mies hymyili ja ojensi edelleen koruaan.
”En halua tästä rahaa. En ottaisi siitä rahaa, vaikka tarjoisitte. En  tee tätä rahan takia. Haluan antaa korun sinulle, jotta voit antaa sen tyttärellesi jonka saat.”
”Tyttärelleni? Ei meille ole tulossa vauvaa”, sanoin ja kosketin vaistomaisesti mahaani. Vai oliko?
”Te saatte tyttären. Muistakaa että sanoin niin kun hän syntyy”, mies toisti ja alkoi laittaa korua kaulaani.

En kyennyt sanomaan mitään. Katsoin korua kaulallani, se oli kaunis: pieni, vaalea ja sileä vaaleanpunertava kivi  sekä kaksi pientä simpukkaa pujotettuna ja solmittuna nahkanauhaan. Tunsin sen kevyen painon kaulallani ja äkkiä kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Tämä kaikki tuntui liian oudolta ollakseen pelkkää sattumaa.
”No hyvä on, paljonko siitä haluat?” mieheni huokasi kyllästyneenä ja otti esiin lompakkonsa repusta. Tämä oli Roomasta tuttu kaupustelijoiden taktiikka, ensin he laittoivat korun ranteeseen, sitten lörpöttelivät tovin ja lopulta tuli maksun aika. Niin oli käynyt meille ennenkin ja tulisi käymään joskus vielä uudelleenkin, myös aikanaan lasten kanssa, vaikka kuinka luulimme tietävämme heidän kikkansa ja osaavamme välttää niitä.
”En halua rahaa, johan sanoin. Kuten senkin, etten ota mitään maksua vaikka kuinka tarjoaisitte. Ystävä, laita lompakkosi pois, tämä koru on lahja. Kaikkea hyvää teille, henki olkoon kanssanne.”

Sitten hän käveli pois, hänen nilkkarenkaisiinsa kiinnitettyjen pienten tiukujen ääni kuului vielä senkin jälkeen kun häntä ei enää aurinkovarjojen takaa näkynyt. Me jäimme mieheni kanssa ihmeissämme paikoilleen, katsoimme toisiamme ja aloimme nauraa.
”Ihme tyyppi!” mieheni sanoi. ”Olin ihan varma, että hän pyytää siitä lopulta rahaa. Ja miten hän katsoi sinua, miten hän julkesikaan. Olisin halunnut sanoa hänelle siitä.”
”Miksi et sitten sanonut kun se sinusta kerran oli niin kauheaa?” nauroin. ”Mutta mitä jos hän onkin oikeassa, että olenkin raskaana ja saamme tytön?”

Mieheni huitaisi väheksyvästi kädellään.
”Olemme nuori pariskunta, meidän kaltaisemme todennäköisesti saavat lapsia jossain vaiheessa. Ja jos saamme, on viidenkymmenen prosentin todennäköisyys, että saamme tytön. Niin helppoa on leikkiä ennustajaa.”
”Mutta mistä hän saattoi tietää?” intin. ”Meillähän olisi voinut olla lapsiparvi jo tehtynä ja mummolassa hoidossa. Ja miksi hän sanoi lapsen sukupuolen? Jos hän olisi halunnut leikkiä ennustajaa, olisi riittänyt sanoa, että saamme lapsen.”
”Et kai tosissasi luule, että hänen sanoihinsa kannattaa uskoa?”
”En…mutta minulla kulkee kylmät väreet selässä kun ajattelen sitä.”
”Se johtuu siitä, että olemme nyt tässä tilanteessa missä olemme. Yritämme lasta, toivomme että tulisit pian raskaaksi. Se kaikki johtuu siitä. On sattumaa, että hän tuli juuri nyt ja juuri meille puhumaan höpinöitään. Hän näki, että olet kaunis nainen, siksi hän tuli meidän luoksemme, hänellä oli aikeita sinua kohtaan eikä hän välittänyt edes siitä, että sinulla on mies vierelläsi. Tiedän kyllä nuo tyypit!”
”Ai miten niin tiedät?” kiusoittelin häntä, vaikka tiesinkin että hän oli varmaankin oikeassa.
”Koska olen mies. Olen ollut itse samanlainen joskus nuorempana. En välittänyt siitä, oliko joku nainen varattu vai ei. Jos hän oli kaunis, halusin lähestyä häntä enkä ajatellut sen enempää.”
”Sait sitten varmaan usein turpiisi”, kommentoin sarkastisesti, mutta oikeasti hänen juttunsa huvittivat minua suuresti. Hänen mustasukkaisuutensa ja todistelunsa menneistä naistenmiehen elkeistään sekä huvittivat että ärsyttivät minua. Enemmän edellistä, ja vain ajoittain jälkimmäistä, mutta ajan myötä se tulisi kääntymään toisin päin.
”En saanut, en kertaakaan. En tietenkään yrittänyt mitään, jos mies oli vieressä. Tuo mies oli röyhkeä. Heitä menemään se koru.”
”En varmasti heitä!” huudahdin ja puristin korua kädessäni. ”Haluan todella nähdä, saammeko me joskus tytön ja sitten aion antaa tämän hänelle.”
”Oletko varma, että siinä on hyvää energiaa?” mieheni kysyi nyt hän puolestaan sarkastisena. Tiesin, että taipumukseni ja haluni uskoa esineiden ja paikkojen energioihin oli hänen mielestään täyttä huuhaata.
”Olen”, sanoin muka uhmakkaana.
”No, jos se tekee sinut onnelliseksi niin tee sitten niin, säilytä se ja anna tyttärellemme.”

Raskaana, mutta en vain vielä tiennyt sitä.

Ja niin minä tein. Säilytin korun ja annoin sen tyttärellemme, kun hän seuraavana keväänä syntyi. Viikon kuluttua siitä kun olimme ensin välttyneet syömästä hedelmällisyyttä lisääviä ja raskaana olevalle mahdollisesti haitallisia ostereita rantaravintolassa ja sitten saaneet kuulla "ennustuksen" tytöstä jonka saisimme, tein Rooman anoppilan vessassa positiivisen raskaustestin.

Koru on edelleen tallella Roomassa, joskus katson sitä melkein peläten sillä se on niitä harvoja esineitä joissa tunnen kuin oikeasti olevan jotakin voimaa. Ja se vähän pelottaa minua. Tyttäremme on joskus leikkinyt korulla mutta sitten olemme laittaneet sen paikoilleen roikkumaan makuuhuoneen oveen, ja siinä se roikkuu tälläkin hetkellä.

PAROLA DEL GIORNO: prevedere il futuro = ennustaa tulevaisuutta Dieci anni fa un uomo in una spiaggia sarda mi ha previsto il futuro dicendo che avrei avuto una figlia. = Kymmenen vuotta sitten eräällä sardinialaisella rannalla eräs mies ennusti tulevaisuuteeni sanomalla että tulen saamaan tyttären.