Helvetinpelko lapsena, unettomuus ja särkynyt ruukku - kuinka opin nukkumaan pelkäämättä

Aurinko laskee, tuleeko uni?

Tänä aamuna tarvitsen aamucappuccinoa enemmän kuin pitkään aikaan. Takana on vähän huonosti nukuttu yö, kun esikoinen potee kuumeista flunssaa ja sen tiimoilta tuli yöherätyksiä. Niiden välissä en aina saanut uudelleen unta, ja kun uni kunnolla karkaa, on sitä yhä mahdottomampi saada kiinni. 

Kaikki unettomuudesta kärsivät tai kärsineet tietävät tämän varsin hyvin. Mitä enemmän nukahtamista ajattelee, sitä vaikeammaksi se käy. Ajatukset kyllä käyvät, ne saavat väsymyksestä ja unen odottelusta voimaa ja lopulta uni ei ainakaan kaikilta niiltä ajatuksilta tule.

Minun unettomuudellani on pitkä tarina. Olen nukkunut huonosti eri syistä useissa jaksoissa elämässäni. Usein unettomuuteni on silkkaa herkkäunisuutta: herään pienimpäänkin ääneen tai pienikin vaivaava ajatus pitää minut hereillä.


Ennen lasten syntymää saatoin valvoa kokonaisia öitä, koska uni ei vain tullut. Lasten synnyttyä uniongelmani ovat kadonneet, tämä on ihme jota en vieläkään lakkaa hämmästelemästä. Ensin ajattelin, että imetyshormonit auttoivat minua nukkumaan, ja niin ne varmaan vähän auttoivatkin. 

Mutta imetysten päätyttyä sama hyvä kyky nukahtaa ja nukkua on jatkunut. Missä ovat ne kuuluisat valvotut pikkulapsiaikayöt? Minä odottelen niitä yhä vieläkin ja kiitän lapsiani siitä, että heidän vierellään nukun kuin tukki illasta aamuun, satunnaisia heräämisiä ja ajatusten yöllisiä juoksuja lukuunottamatta - jotka ovat vähäisiä kuin heikko heijastus verrattuna aikaisempiin univaikeuksiini. 

Joskus ajattelen, että lapset toivat minulle hyvän unen, koska he samalla antoivat elämälleni tarkoituksen ja suunnan. Mitä olinkaan ollut pohtimassa elämän mielettömyydestä ja sattumanvaraisuudesta, arpomassa tyhjänpäiväisten (vaikka toki toimeentulon kannalta tuikitärkeiden) uravaihtoehtojen välillä, oli nyt vaihtunut selkeään tiehen ja tarkoitukseen: omiin lapsiin. Nukkuakseen hyvin herkkäuninen tarvitsee yöllä tunteen, että on turvassa ja että elämällä on suunta. 

Nykyään nautin jokaisesta hyvin nukutusta yöstä, sillä tiedän että vanha peikko, unettomuus, saattaa joskus vielä tulla takaisin ja muistan niin hyvin, miltä tuntuu kun uni ei tule.

Tämän aamun pöpperöisyys tuo siitä minulle kaikuja. Kun valvoin viime yönä pimeydessä sen jälkeen kun olin noussut antamaan lapselle lääkettä ja vettä, ajattelin tietysti kaikenlaista kuten aina valvoessani ajattelen.

Valvominen oli minulle tuttua jo lapsena - erityisesti lapsena. Siihen liittyen kerron tänään tarinan menneisyydestäni, sillä se nousi mieleeni viime yön unettomina tunteina ja koska viime päivinä aihe on aktivoitunut mielessäni erään tietyn unen takia, josta olen täällä blogissanikin kertonut tekstissä nimeltä Apua, näin unta exästäni (ja tätä ei sitten kerrota miehelleni) - mistä unet kertovat?

Jonkun mielestä tämä on kaunis tarina, jonkun mielestä surullinen. Joidenkin läheisteni voi olla vaikea lukea sitä, eikä heidän ehkä kannatakaan (ainakin olen nyt varoittanut!). Haluan silti kirjoittaa sen, sillä tarina on minulle hyvin tärkeä.

Se on tarina siitä kuinka opin nukkumaan pelkäämättä:





Tai oikeammin valvomaan pelkäämättä, sillä unettomuudestani en irti vielä vuosiin päässyt, mutta nukahtaminen ratkaisevasti helpottui kuitenkin ja ennen kaikkea unettomat yön tunnit eivät enää johtuneet siitä, mistä en aikaisemmin johtuivat, pelosta.

Tarina alkaa siitä, mitä ajattelin eräänä kaukaisena yönä kaksikymmentä vuotta sitten, siihenastisen elämäni pyörryttävimpänä ja valovoimaisimpana yönä Israelissa, pienessä suolalampun valaisemassa huoneessa kibbutsilla Gennesaterinjärven rannalla. Kun katselin uneen vaipunutta poikaa vieressäni, uunituoretta rakastajaani, hänen kauniita kasvojaan ja ruskettunutta ihoaan, enkä uskaltanut kunnolla liikahtaakaan jotten olisi herännyt oudosta valveunestani. 

Olin pohjattoman hämmennyksen mutta myös päätähuumaavan ihastuksen vallassa. Jalkani tärisivät ja sieluni värisi, ilmastointilaite puhalsi vähän liian kovalla mutta vaikka ihoni nousi kananlihalle, sisälläni oli lämmin - siellä roihusi.

Tuskin ummistin silmiäni sinä yönä. Sen minkä nukuin, oli levotonta unta. Jos nyt kuolisin, joutuisin suoraan helvettiin, vai joutuisinko? Mietin kaikkia niitä öitä, jotka olin lapsesta asti nukkunut huonosti peläten yöllistä kuolemaa, nukahtamista syntejä tunnollani ilman että enää heräisin, mistä seuraisi varma kuolemattoman sielun kadotus ja ikuinen helvetin tuli.

Levolle laske luojani, armias ole suojani, sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi. 

Se oli yksi iltarukouksistani lapsena, ja joka kerta kun sen kuulin, se muistutti minua siitä, että saattaisin jäädä niille sijoilleni mikä tahansa yö, en nousisikaan enää uuteen päivään. Ja minä kun olin aina täynnä syntiä! Olin katsellut salaa televisiota, kuunnellut maailmallista musiikkia, haaveillut pääseväni diskoon koulukavereideni kanssa, kadehtinut ystäviäni ja serkkujani milloin mistäkin, kiukutellut vanhemmilleni, ajatellut pahoja asioita seurapenkissä ja ties mitä muuta.

Unentulo oli kauhistus sille, joka oli syntinen. Se tarkoitti, että joutui suoraan helvettiin jos sattui nukkuessa kuolemaan, ei ollut mitään mahdollisuutta katua ja pyytää syntejä anteeksi vaan armon portit paiskattaisiin äkkiarvaamatta kiinni päin kasvoja.

Monina lapsuuden öinä kaikki on pimeää, epäselvää ja pelottavaa,
kuin tämä pimeässä hohtava kieltomerkki epätarkassa valokuvassa. 

Niinpä minusta tuli neuroottinen lapsi, joka raahasi patjaansa harva se yö vanhempien sängyn viereen vielä yli kymmenvuotiaana, sukulaiset nauroivat minulle siitä hyvästä ja aloin vihata heitä siitä syystä.  Enhän voinut nukkua yksinkään, sillä pelkäsin niin paljon, mutta en halunnut kertoa sitä heille enkä kenellekään muullekaan.

Jos olisin kertonut esimerkiksi äidilleni, olisi paljastunut että tunsin itseni niin syntiseksi, ja siitä vasta ongelmia olisikin seurannut, niin lapsenpäässäni järkeilin. Pahinta mitä tiesin, oli joutua pyytämään anteeksi syntejään. Siihen liittyi mielessäni niin suuri häpeän tunne, että mielummin vaikka olisin kuollut kuin pyytänyt. Ja siitä hyvästä tunsin itseni entistä ilkeämmäksi ja syntisemmäksi pikku lapseksi. Pidin sen kaiken sisälläni ja pelkäsin pimeää, pelkäsin yötä, pelkäsin kuolemaa joka voisi tulla milloin tahansa ja temmata minut, syntisäkin mukaansa. 

Olin tottunut siihen, huonosti nukkumiseen. Vuosien myötä olin tottunut pimeässä valvomiseen, yön varjoihin ja ajatuksiin, jotka pimeässä ja väsymyksestä muuttuivat jähmeiksi,  vielä vaikeammiksi kuin valveilla, monimutkaisiksi ja hidastetuiksi, tahmeiksi kuin kärpäspaperi ja saivat minuuteni ajelehtimaan kuin hidastetussa filmissä, kankeasti ja paisuneesti. Johtui varmaan väsymyksestä, mutta joskus pimeydessä tuntui kuin minuuteni olisi lähtenyt ajelehtimaan niin paljon, etten enää tiennyt missä sen rajat kulkivat - ne olivat sekoittua kokonaan pimeään. Tältäkö se tuntuu kun Saatana tulee noutamaan, kysyin joskus itseltäni ennen kuin aamu vihdoin valkeni ja vei yön varjot mennessään.

Nyt valvoin israelilaisen kibbutsin huoneessa Gennesaterinjärven rannalla vierailla lakanoilla ilmastointilaitteen huristessa korvissani ja suitsukkeen savun tuoksuessa nenässäni. Olin juuri tehnyt elämäni suurimman synnin mutta en osannut sitä edes katua. Uni ei tullut, mutta tällä kertaa syynä ei ollut kuolemanpelko ja synninhätä. Yhtäkkiä en tuntenut niitä lainkaan. Tilalla oli syvää levollisuutta ja outoa onnea, tunnetta siitä että ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, ehkä koskaan, mikään ei kangistanut minua.

Olin ylittänyt rajan, rikkonut kaiken, ja se teki minut niin levolliseksi että en voinut uskoa.  Olin särkynyt, ruukkuni oli rikki, mutta pitkään olinkin ollut kuin liian suureksi juurensa kasvattanut sipulikasvi, joka ei halunnut tulla pois ruukustaan vaikka yhä ahtaammaksi tila siellä koko ajan kävi.

Nyt ojentelin juuriani vapaudessa ja katselin niitä kuin ensi kertaa: näin pitkiäkö ne ovat ja voimakkaita, miten ne ovat ruukkuun ikinä mahtuneetkaan.

Liian pitkät juuret eivät mahdu ruukkuun.

Niin paljon olin kuullut varoituksia pojista ja siitä, mitä heidän kanssaan helposti tapahtui ellei pitänyt varaansa, ja nyt se oli tapahtunut minulle. Tämäkö se oli,  se paha ja syntinen, sielunvihollisen suurin syötti. En pystynyt näkemään asiaa niin. Odottelin suurta synnintuntoa mutta tiesin ettei sitä tulisi. Valvoin melkein aamuun asti, vain aamuyöstä nukahdin muutamaksi levottomaksi tunniksi ja siinä välilläkin olin välillä hereillä -  mutta en enää pelännyt.

Kankeus kyllä nopeasti palasi kun syksyllä tuli aika palata kotiin ja tunnustaa kotiväelle mitä oli tullut tehtyä. Samalla tosin heille kävi ilmi, että en tuntenut asiasta katumusta. Olin astunut esiin varjoistani valoon ja jouduin lopultakin paljastamaan, mitä sisimmässäni ajattelin.

Se tuntui hirvittävältä silloin, mutta loppujen lopuksi oli onni, että jouduin astumaan esiin. Vaikka oli raastavaa tehdä pesäero uskontoon ja siihen liittyi paljon kipeitä hetkiä ja tunteiden kovettamista, oli hyvä että sen kuitenkin tein. Ainut tie päästä vapaaksi itselle sopimattomasta uskosta on raastava repäisy, saumojen ratkominen kertaheitolla. Se vaatii sitä, että on kasvatettava kova kuori toisten viiltävien tunteidenilmaisujen kestämiseksi. 

Se vaati huutoa ja kovia sanoja ihmisille, jotka minulle olivat kaikkein tärkeimpiä, perheenjäsenilleni. He olivat kaikki mitä minulla oli, harvojen mutta rakkaiden ystävieni lisäksi, he olivat olleet lapsuudestani asti valo ja lohtu uskonnollisten pelkojen täyttämässä elämässäni. Kotona vietetyt hetket, jolloin kaikki sisarukset olivat yhtä aikaa paikalla, olivat parhaita lapsuusmuistojani, samoin kuin myöhemmin, kun he olivat jo muuttaneet pois kotoa, parhaita muistoja olivat ne, kun pääsin heidän luokseen kylään. Ilman sisaruksiani hyviä muistoja olisi ollut paljon vähemmän ja olisin ollut lapsuudessani hyvin, hyvin yksin.  

Ja nyt jouduin olemaan heille kova, katsomaan kuinka he itkivät ja surivat puolestani. Mutta en voinut muuta. Muuten olisin päätynyt itkemään heidän kanssaan ja antanut sillä heille väärää toivoa, saanut heidät luulemaan että itkin siksi koska heidän puhuttelunsa oli herättänyt minussa katumuksen ja synnintunnon. 

Minun oli lähdettävä ovet paiskoen heidän edestään tai huudettava heitä poistumaan. Oli nieltävä sanat, pahimmatkin, jotka heidän suustaan kuulin ja jotka kertoivat sen mitä he minusta ajattelivat: syntinen, kadotettu, huora. Se minä heidän silmissään olin ja tunsin haikeaa surua siitä, että elämäni onnellisimmat hetket - niin silloin lapsellisesti ajattelin -  kulminoituivat heidän mielissään noihin sanoihin ja erityisesti tuohon likaiseen, kaikille muistoilleni vääryyttä tekevään sanaan. 

Mutta en voinut sille mitään, en saisi koskaan heidän ajatuksiaan muuttumaan enkä loppujen lopuksi halunnut sitä yrittääkään. En halunnut houkutella ketään muuta mukanani, saatoin vain toivoa että jonain päivänä he ymmärtäisivät itse. 

He sanoivat niin, koska he eivät osanneet muuta, he olivat kasvaneet siihen pienestä asti kuten minäkin, eikä ole koskaan helppoa alkaa ajatella toisin. Mutta minä olin alkanut niin tehdä jo kauan sitten, minulla oli ollut aikaa tottua siihen ja nähdä maailma toisessa valossa. Toivoin vain että he ymmärtäisivät, etten koskaan halunnut heille mitään pahaa, ja että suurin huoleni kaiken sen keskellä oli se, että aiheutin heille surua.

Ratkaisun teon jälkeen laskeutui hiljaisuus. Myrskyn mainingit velloivat vain hetken, sitten oli tyyntä ja avaraa, kukaan ei tullut enää tuomitsemaan tai itkemään surullista kohtaloani joka oli kuolemaakin pahempi. Se kaikki oli nyt ohi, olin pysynyt kasassa sen keskellä ja hengitin puhdasta, raikasta ilmaa.

Aamulla metsän valaisee valo. 

Ja kun sen jälkeen nukuin öitä kotonani en enää pelännyt nukahtaa. Joskus pelkäsin yön yksinäisyyttä, mutta enemmän kuin pelkoa se oli haikeutta ja loppujen lopuksi yksinäisyys ei ollut minulle vierasta, en ollut lakannut (enkä edelleen ole) ajattelemasta lempirunoni, V.A.Koskeniemen Elegian sanoin: 

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sä lähtevä oot. Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen, mut jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi, hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet ihmisen, kaltaises - vierasta lämmititkin!

Yksinäisyys on ystävä ja yöllä ei tarvitse peloissaan valvoa silloin kun tietää että on, on ollut ja on tuleva olemaan rakastettu. Eikä helvetti kutsu, vaikka et sattuisikaan jonakin aamuna enää heräämään. 

RUUKKU

Niin kauan kuin ruukku

yksinkertainen ja sileä

keskittyi  vain yhteen: kantamiseen

niin kauan se ei tiennyt mitään itsestään

Mutta kun se särkyi

kun se tajusi omat sirpaleensa

säihkyi upeus siinä kuin kipinäsade

sirpaleet vaipuivat

katselemaan itseään.

Koskaan ei ruukku

ollut tiennyt kallisarvoisuuttaan

yksinkertainen ja sileä.

Koskaan enää se ei voinut keskittyä yhteen:

kantamiseen.

- S.von Schoultz

PAROLA DEL GIORNO: insonnia (f) = unettomuus L`insonnia è un disturbo del sonno con  consequenze negativa sulla qualità della vita. = Unettomuus on unihäiriö jolla on kielteisiä vaikutuksia elämänlaatuun.