Ilmastonmuutos, Trump ja terrorismi. Elämmekö lopun aikoja?

Maailmanlopun ennustukset ovat kuin sienet - otollisella säällä niitä riittää.

Istun cappuccinokupin ääressä ja ajattelen maailmanloppua. Ikkunan takana avautuva näkymä ei niin synkkiin ajatuksiin houkuttele, sillä ilma on tyyni, puiden oksat liikkumattomia kuin valokuvassa, aamuaurinko värjää puut hehkuvanvihreiksi siellä missä se niiden latvoihin osuu. Taivas on haalean sininen mutta pilvetön.

Naapuripihan alava nurmikko on valkoisena kuurasta, se aina on sellaisten hallaöiden jälkeen kuin viime yönä oli. Siellä jäätyy ja huurtuu, mutta oma pihamme, ehkä jollain tavalla enemmän puiden suojassa, säilyy vihreänä.

Maailmanlopun ajatukset tulevat mieleen siksi, että näin siitä viime yönä unta, kuinkas muuten. Uni oli epämääräinen ja uhkaava, kuten kuvitella saattaa, ja siihen liittyi myrsky takapihallamme, puut irtosivat juurineen ja riskinä oli pihamännyn kaatuminen talon päälle.

Unimaailmastani ja sen usein uuvuttavastakin rikkaudesta sekä vähän yleisesti unientulkinnasta olen kirjoittanut blogiin jokin aika sitten jutun Apua, näin unta exästäni (ja tätä ei sitten kerrota miehelleni) - mistä unet kertovat?

Olen elämässäni ajatellut maailmanloppua usein. Jossakin vaiheessa olin suorastaan varma, että maailma loppuu ennen kuin ehdin aikuiseksi tai vanhaksi. Parin vuoden päästä olen neljäkymmentä ja vielä vain maailma porskuttaa, ja olen muutenkin jo alkanut ymmärtää, että ehkä maailmanloppua ei sittenkään elinaikanani tule. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Lähellä ollaan ehkä oltu muun muuassa Kuuban kriisin aikaan ja kylmän sodan aikana muutenkin varmaan pari kertaa, jos vallanpitäjien mielettömät suunnitelmat, kuten Varsovan liiton aikeet ryhtyä valtaamaan Länsi-Eurooppaa, olisivat toteutuneet.

Ja tällä hetkellä monet sanovat, että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on meille ihmisille lopun alkua, kun kohta emme pysty enää elämään lämpenevässä ja ilmastoltaan vaarallisessa ja kaoottisessa maailmassa. Merenpinnan nousu, makenveden puute, kuivuuden aiheuttamat kadot ja yleinen lämpeneminen saavat ihmismassat liikkeelle ja kansat toisiaan vastaan. Lisäksi on vain ajan kysymys, milloin jokin superbakteeri lähtee leviämään, Donald Trump julistaa sodan koko maailmalle ja terroristit saavat ydinaseen haltuunsa. Ja nationalismikin kasvaa koko ajan, kaikkien edellä mainittujen ongelmien seurauksena ja joihinkin myös osasyynä.

Joskus kun elämä oikein murjoo tai maailmantilanne ahdistaa, ajattelen että tulisikin maailmanloppu ja tekisin lopun kaikesta tästä hulluudesta. Kuka meitä ihmisiä jäisi kaipamaan, vaikka häviäisimme kaikki? Ei kukaan, kaikkein vähiten ympärillämme oleva luonto, jonka osa tietenkin olemme mutta jota emme itse enää tajua emmekä muista.

Kun ajattelen esimerkiksi tulevan eläkkeeni suuruutta, mieleeni tulee usein eräs tietty ajatuskulku: tuskin tätä maailmaa on enää edes olemassa, kun on minun eläkkeeni aika. Tai ainakaan nykyisenkaltaista eläkejärjestelmää, jossa eläkkeen suuruus määräytyy työvuosien ja maksettujen eläkemaksujen mukaan. Oma eläkkeeni tulee olemaan naurettavan pieni, koska olen ollut niin monta vuotta kotiäitinä. Turhaan te muut kasvatatte eläkettä, kun ette mitään kuitenkaan tule saamaan, välkkyy jossakin mielenpohjalla vaikka tiedän että ajatus on täysin absurdi ja tulevaisuudenkuvana suurimmalla todennäköisyydellä väärä.

Postauksen kuvat viikonlopun sieniretkiltämme, luonnosta jossa yhden kasvukauden
maailma on tulossa kohti loppuaan, talvea ja kaiken jäätymistä.

Lopun aikojen tunnelma on minulle tuttua lapsuudestani. En tiedä onko tällä yhteyttä nykyiseen "apokalyptisyyteeni" eläkeasioissa ja muutenkin, mutta joka tapauksessa jo hyvin nuorena tajuntaani iskostui, että "ajan merkit" kertovat tuomiopäivän lähestymisestä.

Vähän yksi jos toinen asia kertoi siitä. Ihmisten lisääntyvä riettaus ja pahuus, luopuminen Jumalasta ja uskosta, rahan ja maineen palvonta, erilaiset sodanuhat ja konfliktit, luonnonmullistukset ja sään erikoisuudet, kaikenlaiset huonot uutiset ja ajan ilmiöt kuten seksuaalinen vapautuminen, lopun ajan merkkejä ne vain olivat.

En ole kahteenkymmeneen vuoteen käynyt lestadiolaisten seuroissa enkä tiedä, mitä puhujat siellä nykyään puhuvat ilmastonmuutokseen ja kaikenlaiseen maailmassa vallitsevaan hulluuteen liittyen, mutta jos tyyli on sama kuin ennen, niin jo pelkästään Ilmestyskirjan pedoksi on tätä nykyä kandidaatteja ihan tungokseksi asti, Trump, Vladimir Putin, Jair Bolsonaro, Rodrigo Duterte... Ja kokonainen liuta Isisin ja muiden terroristijärjestöjen johtajia.

Näitä uhkakuvia lapsena kuuntelin lapsena niin paljon, että minkä tahansa äkkinäisen ja kovan äänen kuullessani ensimmäinen reaktio oli säikähdys: eivät kai ne ole niitä tuomiopäivän enkelien pasuunoita, jotka ovat alkaneet soida? Maanantainen kello kahdentoista ilmahälytyksen testaus minulle oli selitetty moneen kertaan ja tiesin mikä se oli, mutta jossakin vaiheessa sen kuuleminen kuitenkin aina lamautti. Oliko tämä se hälytysharjoitus, vai sittenkin tuomipäivän torvi?

Jossakin vaiheessa vatsani myös vääntyi pelosta, jos en löytänyt läheltäni ketään perheenjäsentäni, esimerkiksi jos heräsin viimeisenä aamulla enkä löytänyt kotoa ketään. Nytkö se maailmanloppu on tullut ja uskovaiset otettu taivaaseen jotta heidän ei tarvinnut siitä kärsiä, kuten seuroissa kerrottiin tapahtuvan? Logiikkani tämän asian suhteen meni nimittäin niin, että koska itse pidin itseäni ilman muuta syntisenä ja taivaaseen kelpaamattomana, niin minuahan ei Jumala sinne taivaaseen ottanut maailmanlopun tieltä vaan pelkästään ne oikein ja hyvin uskovat.

Helpotus oli suunnaton, kun näin äidin tulevan kaupasta, isän puuhaavan autotallissa tai sisaruksen ottavan pihan perällä aurinkoa: ei se sittenkään vielä tullut!

Maailmanlopun odotus ja maalailu ei tietenkään ole pelkästään lestadiolaisten tai muiden pyhiin kirjoihin uskovien heiniä. Apokalyptiset ajatukset ja teoriat ovat kuuluneet ihmisten ajatteluun varmaan niin kauan, kuin vähänkään järjestäytyneempiä yhteiskuntia on alkanut olla olemassa. Esimerkiksi vedenpaisumus ja kaiken tuho on eri variaatioin perustarina useissa uskonnoissa ja legendoissa. Maapallon pitkään historiaan on oikeasti kuulunut monta "maailmanloppua", suurempia ja pienempiä, kun ilmastot ovat muuttuneet, tulivuoria on purkautunut ja meteoriitteja lennellyt. Tasaisin ja kaukaisin väliajoin Maa todella on tuhoutunut, ja sitten on versonnut uusi elämä ja uusi maailma. Nämä tuhot ovat sitten siirtyneet osaksi ihmiskunnan tarinaperintöä ja yleismaailmallisia aineksia sisältäviä legendoja ja myyttejä.

Ihmisen perusluonteeseen kai vähän kuuluu ajatella apokalyptisesti. Ihminen luulee aina elävänsä viimeisiä aikoja, kirjoittaa Kjell Westö kirjeenvaihdossaan Juha Itkoselle heidän yhteisteoksessaan 7+7. Levottomien aikojen kirjeitä (Otava 2019). Ja jatkaa, että tärkeää on kuitenkin erottaa todellinen uhka sivilisaatiolle siitä apokalyptisesta tunteesta joka seuraa, kun vähitellen tajuaa oman jäljellä olevan aikansa olevan lyhyt ja varmasti lyhyempi kuin se aika, jonka on jo elänyt. Toisin sanoen kun alkaa tulla vanhaksi ja lopullisesti tajuta oman elämän rajallisuuden.

Minä olen ollut maailmanlopun ajatuksineni etuajassa, eikä lapsen kuuluisikaan sellaisia asioita ajatella. Kunpa vain olisin tajunnut puhua peloistani jollekin, joka olisi osannut ne ottaa pois ja kertoa lapselle, että tuomiopäivän enkelit eivät tule soittamaan pasuunoitaan eikä joka hetki tarvitse pelätä maailmanloppua, vaikka jotkut aikuiset niin tekevätkin.

On suuri kiusaus heittäytyä apokalyptiseksi,  kun ilmastonmuutos, kolmannen maailmansodan ja terrorin uhka, Putinin arvaamattomat aikeet ja Trumpin tyrmistyttävä moukkamaisuus roikkuvat ihmiskunnan päällä kuin matalalle kerääntyneet, pahaenteiset pilvet. Tai yksinkertaisesti vain kun tietoisuus oman elämän rajallisuudesta painaa päälle ja syksyn pimeys tai elämän suuret kysymykset ahdistavat. Mutta siinä piilee myös suuri vaara. Kaikki me kuitenkin joskus kuolemme on asenne, joka pahimmillaan irrottaa ihmisen kokonaan todellisuudesta ja poistaa kaikki moraaliset ja eettiset raamit, joissa ihminen elää. Apokalyptinen ajattelu on elämän suurin vihollinen. Itse yritän taistella tätä ajattelua vastaan, ja jos jokin kohta luterilaisesta ajattelusta on siirtynyt omaan ajatteluuni, on se juuri Lutherin suuhun laitettu lause: vaikka tietäisit maailmanlopun tulevan huomenna, istuta tänään omenapuu.

Lutherhan oli kova maailmanlopun odottaja ja maalailija. Hän oli jopa omana elinaikanaan tulevasta maailmanlopusta niin varma, ettei suunnitellut vuosisatojen mittaisia rakenteita kirkkoon lainkaan. Konkreettisestikin uusien kirkkojen rakentaminen luterilaisille alueille pysähtyi pitkäksi aikaa, kun loppu oli kuitenkin lähellä. Paavia Luther piti Raamatun Antikristuksena eli Saatanan lähettämänä Kristuksen vastustajana, jonka tehtävänä on lopun aikoina koota kaikki kristuksenvastaiset voimat yhteen.

Ei tullut Lutherin aikana maailmanloppua, mutta tuli armoa korostava, esivaltaa kunnioittava, yhteisvastuuta ajava ja ahkeruutta arvostava työtätekevien kirkko, joka kehottaa istuttamaan omenapuun vaikka loppu tulisi huomenna.

Maailman on pitänyt loppua jo lukemattomia kertoja. Esimerkiksi vuonna 2012 Mayojen ennustuksen mukaan, ja pelkästään 2000-luvulla lähes joka vuosi on jonkun ennustuksen mukaan ollut maailmanlopun vuosi. Mayojen ennustusta joulukuussa 2012 pelkäsin jonkin aikaa ihan (puoli)tosissani, lue aiheesta teksti tuolta ajalta eli Jouluisilla eväillä kohti maailmanloppua.

Tällä hetkellä maailmanloppua odotetaan vuosien 2020-37 välille (ennustajana Jeanne Dixon, jonka edellinen, vuoteen 1967 sijoittuva maailmanlopun ennustus osoittautui vääräksi; virheestään oppineena hän tuntuu pelaavan nyt varman päälle laajentamalla aikahaarukkaa), vuosille 2060 (Isaac Newton) ja 3797 (Nostradamus). Joitakin mainitakseni.

Taidanpa lähteä ostamaan sitä omenapuuntainta.

PAROLA DEL GIORNO: la fine del mondo = maailmanloppu Viviamo davvero negli ultimi tempi? Elämmekö todella viimeisiä aikoja?