Italialainen mies vastaa: nainen vs jalkapallo, kumpi voittaa?

Eilen illalla meille tuli sohvalla tenkkapoo. Kuka kannustaa ja ketä, vai kannustetaanko kaikki kaikkia?

Vastakkain olivat Suomi ja Italia Tampereella Ratinan stadionilla jalkapallon EM-kisojen karsintaottelussa, Ratinan ihmettä ei tullut vaikka lähellä oli, mutta pelin aikana perheemme mielialat kulkivat ristiriitaisia ja jänniäkin polkuja.

Peli oli odotettu, sillä siitä herkusta kun Suomi ja Italia pelaavat jalkapallossa EM-karsintaottelua on hyvin pitkä aika, taitaa olla vuonna 2004 jolloin pelattiin Helsingin Olympiastadionilla ja silloin olimme miehen kanssa katsomossa, minä Italia-paidassa, mies Suomi-paidassa totta kai.

Suomen edellisestä voitosta Italiaa vastaan on kulunut vielä pidempi aika, se tapahtui vuonna 1912 Tukholman olympialaisissa jolloin Suomi pelasi vielä punaisissa tsaarinpaidoissa. Edellinen Suomen maali Italiaa vastaan on sekin vuodelta 1977, mutta eilen illalla odotukset olivat kaikesta historian tylyydestä huolimatta aika korkealla. Onhan meillä Pukki!

Jännitys oli lopulta niin suurta, etteivät kaksi nuorimmaistamme saaneet unta ollenkaan (tai siis eivät nukahtaneet, kun vaistosivat että vanhemmat hulluna odottavat että nukahtaisivat, jotta päästäisiin katsomaan kymmeneltä alkavaa matsia...). Lopulta otimme pojat sohvalle viereemme, ja keskimmäinen yllättäen sinnitteli koko ottelun loppuun. Kuopus nukahti joskus vähän Suomen tasoitusmaalin jälkeen.

Niin, Suomi siis sai kuin sainkin maalin aikaiseksi! Se oli hieno hetki. Ainakin minulle. Epäoikeudenmukainen Italian rangaistuspotku (Gazzetta dello Sportkin oli sitä mieltä, että se oli molto dubbioso) päätti kuitenkin unelmat tasapelistä, ja kun Jorginho potkaisi pallon pilkulta Suomen maalivahdin selän taa siitä huolimatta, että maalivahti aavisti oikein ja käsi lähes ylsi hipaisemaan palloa, mieheni kasvoilla ei loistanutkaan se ilo, joka niillä tavallisesti loistaa Italian tehdessä maalin:








Vähän harmittaa Suomen puolesta, hän sanoi hiljaa. Älä yritä, kuitenkin siinä sisimmässäsi virnuilet, sanoin hänelle mutta hän vakuutteli, ettei niin ollut. Ja kyllä minä lopulta uskoin. Tiedänhän niin hyvin itsekin sen ristiriitaisen tunteen joka vallitsee, kun on käynyt niin tutuksi kahden maan kanssa, ettei enää ole selvää ja mutkatonta, kumpaa kannustaa.

Lapsi iloitsi pelin kaikista maaleista, ja mikäs oli iloitessa. Hän on ihan yhtä paljon suomalainen kuin italialainenkin. Minun ja mieheni ongelmana ja välissä sen sijaan on ikuisesti se, että olemme syntyneet eri maissa ja edustamme eri kansallisuuksia. Semmoiset asiat eivät häviä vaikka koko elämän viettäisi yhdessä vaan viimeistään jalkapalloperin äärellä ne nousevat esiin.

Olen monta kertaa yrittänyt, mutta en onnistu kannustamaan tasapuolisesti Italiaa ja Suomea. Eilenkin yritin, mutta sympatiat väkisin kiertyivät Suomen puolelle. Ja kaikki jotka ovat yrittäneet, tietävät kuinka vaikeaa on yrittää olla neutraali katsoja, jos salaisesti kuitenkin sisällään kannustaa toista osapuolta.

Minä yritän aina jalkapalloturnauksissa onnistua siinä, yritän vapautuneesti nauttia peleistä joiden lopputuloksella ei ole mitään väliä, mutta sitten huomaan kuitenkin kannustavani jompaa kumpaa joukkuetta jonkun ihme syyn nojalla. Niillä on kivempi pääkaupunki, ne ovat poliittisesti alakynnessä, niillä on sympaattisemmat pelaajat tai jotain muuta yhtä hölmöä, jalkapalloon tai siinä tarvittaviin taitoihin liittymätöntä.  Ja Uruguayta kannustan aina (paitsi Italiaa vastaan) ihan vain siksi, että numero 22 eli Martin Càceres on niin tajuttoman hyvännäköinen.

Italialaiset miehet ovat kaikki hulluja jalkapallofaneja. Tämä on stereotypia. Mutta kuten hyvin tiedetään, stereotypiat ovat - stereotypioita, eli vahvasti yksinkertaistettuja yleisiä käsityksiä jostakin, joka oikeasti on niin monimuotoinen ettei sitä yhteen muottiin saisi vaikka koko elämänsä yrittäisi.

Tunnen italialaisia, joille jalkapallo todella vaikuttaa olevan koko elämä. Nimenomaan serie A -joukkueen fanittaminen on se juttu, maajoukkue eli azzurrot (siniset) tulee selvänä kakkosena. Sen perusteella mitä urheilusta tiedän, tuntuma on että Suomessa asia on juuri toisinpäin: seurajoukkueet ovat kyllä tärkeitä nekin, mutta maajoukkue kun pelaa, siinä on koko kansa mukana. Näin siis nimenomaan jääkiekossa, joka suosion ja tunnekartalla sijainnin mukaan vertautuu jalkapalloon Italiassa.

Italiassa seurajoukkueiden tärkeys johtaa juurensa syvälle historiaan, sillä yhtenäinen Italia on ollut olemassa niin vähän aikaa, ettei vahvaa yhteistä italialaisuutta ole ehtinyt tai päässyt syntymään.

Entäs Suomi sitten, joku varmaan heti älähtää, täällähän suomalaisuusaate vahvistui fennomaanikautena eli suurinpiirtein samoihin aikoihin Italian yhdistymisen kanssa (1861), ja itsenäisestä Suomesta puhutaan vasta juuri ja juuri sadan vuoden ajan. Ja onhan meilläkin oma alueellisuutemme.

Suomalaisilla ei kuitenkaan ole "taakkanaan" vuosisatoja kestävää alueellisten kulttuureiden ja kaupunkivaltioiden ajanjaksoa. Vuosisatojen ajan Italia oli jakautunut pikkuvaltioihin, osin hyvinkin paljon toisistaan eristyneihin, ja kanssakäyminen oli pääasiassa kauppankäyntiin, politiikkaan tai sotiin liittyvää toimintaa - muuten oltiin omissa oloissaan ja keskityttiin vahvistamaan omia perinteitä ja erityispiirteitä. Tämä kehitys alkoi jo 1000-luvulla, kun Firenze ja Venetsia aloittivat kukoistuskautensa tai oikeastaan aiemminkin, kun Rooman valtakunta ensin vuonna 285 jakautui kahtia Itä-ja Länsi-Roomaan ja vuonna 476 Länsi-Roomakin hajosi yhä pienemmiksi hallintoyksiköiksi.

Kaupunkivaltiot ja alueet olivat niin tavoiltaan, ruokakulttuuriltaan kuin kieleltään omaleimaisia ja selkeästi erilaisia suhteessa toisiinsa. Paikallistunne ja kuuluminen tiettyyn alueeseen on aina ollut vahvaa - ja näkyy vaikkapa oman kylän jalkapallojoukkueen uskollisena kannattamisena. Kielessäkin tämä näkyy,  sillä vaikka italian kieli otettiin maan viralliseksi kieleksi kun Italia yhdistyi, ei roomalainen välttämättä vieläkään ymmärrä, kun sisilialainen puhuu murrettaan. Monet Italian eri alueilla puhuttavat murteet ovat itse asiassa täysin eri kieliryhmiin kuuluvia kieliä, eivät saman kielen murteita, mutta murre-sanaa käytetään yleisesti asiayhteyden ja selvyyden vuoksi.

Nämä muinaiset asiat eivät ensi silmäyksellä tunnu liittyvän tämän päivän jalkapallofaniuteen Italiassa tai ainakaan olevan relevantteja, mutta minusta on aina kiintoisaa yrittää nähdä asioiden juuret mahdollisimman pitkältä tai yrittää etsiä vallitsevien asiantilojen syntyyn johtanut alkupiste. On kiehtovaa ja vähän lohdullistakin ajatella, että monien nykyajan ilmiöiden selitys löytyy hyvin kaukaa menneisyydestä - kaikki ei siis olekaan pelkkää kaaosta ja sattumaa.

Nyt pääsen jatkamaan siitä, mihin ennen historiaan hämäriin eksymistäni jäin, eli että tunnen paljon italialaisia kovia jalkapallofaneja. Sitten tunnen paljon sellaisiakin, joille jalkapallo on normaali asia elämässä, pelit katsotaan, omaa seurajoukkuetta fanitetaan ja maajoukkueen edesottamuksia seurataan. Sitten tunnen heitä, joita futis ei voisi vähempää kiinnostaa.

Kun esittelen italialaista miestäni uusille ihmisille, he hyvin usein alkavat puhua hänen kanssaan jalkapallosta. He kuvittelevat, että koska mieheni on italialainen, hän tietää kaiken jalkapallosta eikä oikeastaan mistään muusta olekaan kiinnostunut. Vähän sama juttu kuin viinien kanssa. Valitse sinä viini, maista sinä onko tämä hyvää, sinähän olet italialainen ja varmasti tiedät!

Mieheni toki tietää aika paljon jalkapallosta, mutta se johtuu enimmäkseen siitä että hän lukee italialaisia lehtiä eikä siten voi välttää aiheeseen törmäämistä. Siitä puhutaan niissä niin paljon! Ja kyllä häntä vähän kiinnostaakin, mutta tuskin yhtään enempää kuin keskiverto suomalaista miestä eikä hän varmaan ainakaan tiedä jalkapallosta keskiverto suomalaista miestä enemmän (mistä tietysti päästään siihen kimuranttiin kysymykseen, että mitä keskiverto suomalainen mies sitten jalkapallosta tietää ja minkä verran siitä on kiinnostunut...)

Ja sitten on se ikuisten vitsien aihe ja komedioiden käyttämä kärjistys, jossa nainen jää kakkoseksi vaikka kekkuloisi alusvaatteisillaan miehen edessä, kun miehellä on kiire katsoa jalkapallofinaalia tai muuta tärkeää matsia. Aku Ankasta lähtien miehet ovat populaarikulttuurissa joutuneet kiipeliin tämän vaikean valinnan takia ja ennen kaikkea siksi, että ovat kaikin keinoin yrittäneet saada naisen (valheellisesti)uskomaan, että jalkapallo EI menisi naisen edelle.

Mutta näin se esitetään komedioissa ja sarjakuvissa. Olen joskus jutellut tästä italialaisten ystävieni kanssa, ja kaikki he ovat olleet samaa mieltä: totta kai nainen ja perhe ovat oikeasti tärkeämpiä kuin jalkapallo - joskus on vain hauskaa vähän aikaa esittää muuta. Mutta tosipaikan tullen valinta ei olisi vaikea.

Tosin poikkeuksiakin on. Nuorena minulla oli ystävä, joka jonkin aikaa seurusteli Keski-Italiasta kotoisin olevan kovan Juvenetus-fanin kanssa (eikä ollut edes oman kaupungin joukkue, hän oli niitä menestyvän joukkueen kannatusjoukkoihin liittyneitä, joita jalkapallofanikulttuurissa ei aina katsota kovin hyvällä...). Miestä oli todella vaikea saada Suomeen edes käymään, ja syy selvisi pian: täällä ei näe kaikkia Juventuksen otteluita.

Kaverini teki järjestelyjä eli muun muuassa osti kalliin kanavapaketin poikaystäväänsä varten, ja tulihan hän sieltä mamman helmoista sitten muutamaksi viikoksi Suomeen. Mutta pysyvästi ei voinut harkitakaan jäädä, sillä edes kanavapaketti ei korvannut sitä, mikä faniudessa oli kaikkein tärkeintä: katsoa matseja yhdessä toisien tosifanien kanssa ja kiertää kotiotteluita. Sanomattakin on selvää, että suhde kuivui kokoon.

Heidän kanssaan oleminen oli usein aika vaikeaa, koska koko ajan piti elää peliaikataulun mukaisesti. Yritimme monen viikon ajan järjestää yhteistä saunailtaa meille, mutta se meni aina mönkään kun olikin joku peli eikä meillä tietenkään mitään kanavapaketteja, sillä me tyydymme katsomaan ne jalkapallomatsit joita italialaisilla ilmaissateliittikanavilla lähetetään. Emmekä aina niitäkään - ainakaan yhdessä.

Lopuksi nimittäin paljastan, että katson usein pelejä yksin. Minä olen meillä meistä kahdesta se kovempi jalkapallofani, osittain varmaan siksi että olen kasvanut perheessä jossa seurattiin urheilua tosi tiiviisti - olen siis ikään kuin imenyt kiinnostuksen äidinmaidossa. Ennen mieheni tapaamista katsoin pelejä paljon enemmän kuin sen jälkeen, sillä kun toista ei kiinnosta, niin ei vain kiinnosta. Monta kertaa olen houkutellut mieheni katsomaan peliä kanssani maannitellen että tule nyt, ostin sipsejäkin. Ei ole vielä tullut vastaan tilannetta, että olisin jäänyt jalkapallolle kakkoseksi!

Mutta isot turnaukset, AS Roman pelit ja tietysti nämä harvinaisuudet eli Suomi vs Italia -pelit katsomme ilman muuta. Vaikka viimeksi mainitun kohdalla olemmekin koko perhe vähän ymmällään, kun ei tiedä kumpaa pitäisi kannustaa.

Tasapeli olisi eilen varmaan ollut meille se mieluisin lopputulos, mutta harmi vaan sitä ei tullut. Kun viisivuotias poikamme oli ensin hurrannut Italian maalille ja sitten Suomen tasoitukselle, kysyin häneltä kumpaa hän oikein kannattaa. Hän mietti pitkään ja hartaasti ennen kuin vastasi, että Suomea. Mutta se ei ollut kovin ponteva ja varma vastaus, vaan hän tuntui vielä sen ääneen sanoessaankin miettivän, että onkohan nyt niin.

Lapsiparka. Kuinka vaikeaa täytyykään tällaisissa urheiluasioissa olla kahden maan kansalainen.

PAROLA DEL GIORNO: calcio (m) = jalkapallo