Jos voisin aloittaa vanhemmuuden alusta...

Upouusi miekka! Ainakaan ei ole muovia...

Tänään jossittelen oikein kunnolla, vaikka en muuten siitä pidäkään koska se on niin turhaa. Mutta joskus en voi vastustaa kiusausta. Onhan se aika kutkuttavaa, antaa mielikuvitukselle vapaus ja miettiä, mitä jos voisi aloittaa jonkin asian aivan alusta, tehdä tyystin toiset valinnat.

Vanhemmuudessa tällaiset ajatuskulut ovat liiankin vastustamattomia. Lasten kanssa nimittäin tekee niin paljon virheitä jatkuvasti (ainakin minä teen), että korjaamis-
mahdollisuus olisi upea juttu.

Jos saisinkin takaisin kaikki ne kiivastuksissaan lausutut sanat, tunteidensäätelyssä lapsen tasolle laskeutumisen lukuisat hetket, tuhannet uhkailut, kiristämiset ja lahjontayritykset, joita ei pitäisi lastenkasvatuksessa koskaan tehdä mutta joita kuitenkin koko ajan tekee. (Aihetta olen käsitellyt blogissa usein ennenkin, mm. tekstissä Äitiydessä epäonnistumisen hetkiä ja rakkauden äärimmäinen testi )

Jos voisin palata vanhemmuuden alkumetreille ja ymmärtää alusta lähtien paremmin, että kaikki lapsen kasvussa on vaihetta toisensa perään, ohikiitäviä hetkiä joita ei koskaan saa takaisin, vaan parhaimpienkin valokuvien kautta niistä on jäljellä enää haaleita, haikeita kaikuja.

Silloin olisin ehkä ymmärtänyt kaikkina näinä yhdeksänä vanhemmuuden vuotena olla hermoilematta, jos lapsi ei joinakin aikoina nukahda illalla mielestäni tarpeeksi nopeasti, kun hän päivä toisensa jälkeen kiukkuaa tai ei millään tunnu oppivan jotakin oleellisesti arkea helpottavaa taitoa (esimerkiksi vaipattomuutta, lue siitä miten meillä on joskus yllättäen, joskus vihdoin viimein (itse)opittu kuivaksi ja muutakin pohdintaa pottatreenailun tarpeellisuudesta täältä ).

Kaikki menee ohi ja vaihtuu toiseksi, tutto passa, kuten anoppini usein toistelee. Ja vaikka hän yleensä sanookin sen tilanteissa, joissa lapset aiheuttavat ongelmia kiukuttelulla tai yksi kaataa maidon saamaan aikaan kun toisella on kakka housussa ja kolmas saa raivarin eli erityisen hankalilta vaikuttavina hetkinä lohdutukseksi, se saa minut joka kerta vähän kiukustumaan. Vaikka ei ehkä pitäisi, auttaahan hän vain yrittää. Mutta muistutus siitä että kaikki tämä tosiaankin menee pian ohi, on sydäntäsärkevän surullinen. En tahdo, että nämä hetket menevät ohi, tai ainakin toivon että ne menisivät oikein hitaasti.

En halunnut lapsia toivoakseni heidän pikkulapsiaikansa menevän oikein nopeasti ohi, jotta pääsen taas jatkamaan "normaalia" omaa elämääni vailla jatkuvaa velvoitetta huolehtia toisista. Halusin lapsia siksi, että he olisivat osa elämääni, näkisin heidän kasvunsa ja saisin tukea heitä siinä joka hetki, että pääsisin huolehtimaan heistä ja heidän tarpeistaan, vaikka se tarkoittaisi omien yöunien, töiden tai muiden juttujen osittaista tai kokonaista uhraamista, monotonista kakkavaippojen vaihtoa ja kaatuneen maidon pyyhkimistä.

Kampin kansainvälisiltä suurmarkkinoilta löytyi puumiekka molemmille pojille.
Keskimmäisellä hieno ritarimiekka.

Paljon on jo mennyt ohi ja vaihtunut toiseksi, ja vasta aivan viime vuosina olen alkanut ymmärtää sitä paremmin. Jos voisin aloittaa vanhemmuuden nyt alusta, haluaisin ymmärtää tämän alusta lähtien. Olisi ihana ymmärtää tämä syvästi ja täydellisesti. Ehkä silloin ymmärtäisin tälläkin hetkellä arvostaa paremmin jokaista pientä hetkeä näiden pienten kanssa, aamuja jolloin unenlämmin pienokainen painuu viereeni ja kääriydymme saman peiton alle aamuhämärän syliin; iltoja jolloin olohuone on kuin leluräjähdyksen jäljiltä ja lattian poikki suhaa kaksi palosireeniautoa ja yksi balettitanssija; päiviä jolloin pakkaamme laukut ja vaipat ja rattaat ja lähdemme retkelle taas jonnekin, kunhan ensin pääsemme yksimielisyyteen kohteesta tai yhdistettyä itse kunkin toiveet leikkipuistoista, metsäretkestä, museosta, kahvilasta, shoppailusta, kyläilystä...

Että osaisin nauttia ja olla iloinen niistä hetkistä nyt, enkä sitten kun sänkymme on lapsista tyhjä eikä heitä saisi viereeni peiton alle köllöttelemään millään ilveellä; sitten kun olohuoneemme on siisti ja tyhjä ja sydäntäsärkevän hiljainen emmekä oikeastaan edes tarkkaan tiedä, missä lapsemme juuri sillä hetkellä ovat, ja ne ajat, jolloin viikonloppuiltojen suurin ilo lapsille oli yhteinen leffailta tai majaleikki, ovat kaukaista menneisyyttä. Ja päivisinkin saan viettää aikani ihan yksin ja suunnitella menoni aivan oman pääni mukaan, ilman huolta että joutuisin kuuntelemaan jonkun toisen toiveita.

Ja miten monta muutakin asiaa tekisin toisin, jos voisin aloittaa alusta. Esimerkiksi osaisin olla ostamatta ne kymmenet turhat lastentarvikkeet ja -vaatteet, joita ennen esikoisen syntymää ja sen jälkeen vuosien varrella olen ostanut ( lue aiheesta viime viikon postaus Vauvanvaatteet ovat turhia ja 7 muuta asiaa, jotka kolmas lapsi on opettanut ). Olisin varmaan toistakymmentä tonnia rikkaampi ja samalla huomattavasti vähemmän ahdistunut turhan tavaran määrästä, joka kodissamme vallitsee.

Tämä koskee myös leluja. Meillä on varmaan ihan harvinaisen paljon leluja kotonamme. Olemme ostaneet niitä jonkin verran itsekin (liikaa, varmasti), mutta puolustukseksi on sanottava, että hyvin paljon olemme saaneet lahjaksi joko Suomen päästä tai Italian isovanhemmilta ja muilta sukulaisilta. Varsinkin siihen aikaan kun anoppi vielä pystyi ajamaan autoa ja käymään kaupoissa itsekseen, sieltä tuli vaikka mitä! Jo pelkästään Italian peruja olevia Playmobil-leluja meillä jättilaatikollinen, ja yhden vaatekomerokompleksin päällisen verran sarjaan kuuluvia autoja ja linnoja.

Puhumattakaan Barbeista, legoista, Brio-junaradan osista, poneista, Sylvanian Families-sarjasta, shopkinseista, hatchimaleista, enchantimaleista, littlepetshopeista, muovielämistä, pikkuautoista, loleista, piirustusvälineistä, parkkitaloista, lastenkirjoista, pehmoleluista, erilaisista nukeista... Lisäksi meillä on kolme isoa laatikollista "sekalaisia leluja" eli sellaisia jotka eivät kuulu mihinkään edellä mainituista kategorioista. On yleensäkin ihme, että mahdumme kotiimme kaikkien näiden lelujen keskelle.

Olen erittäin leikkimyönteinen ja kannustan lapsiani leikkiin, ja osittain tähän kuuluu se että hankin heille leluja melko vapaalla kädellä. Usein uutena, mutta joskus myös kirpputoreilta tai sitten saamme  leluja käytettyinä ystävällisiltä sukulaisilta tai naapureilta.

Periaatteessa ajattelen, ettei leluja koskaan ole liikaa (ja siksi niitä meille varmaan niin paljon on kertynytkin). Mitä vain, kunhan lasten leikki-into säilyy mahdollisimman pitkään eikä korvaudu kännykän tai tabletin tuijottamisella, mitä nykyään usein harmittavan usein näkee.

Nämä puuruokalelut ovat Lidlistä.

 Mutta erityisesti viime aikoina olen herännyt ajattelemaan kaikkea tätä muovin määrää, joka kotonamme on. Olen jo pitkään pohtinut kemikaalikuormaa, joka muovista mahdollisesti hengitysilmaan irtoaa, mutta sitten on tietysti tärkeänä ympäristönäkökohta. Meillä on aikanaan iso työ pitää huolta, ettei tästä muovista päädy mitään maailman meriin tai muutenkaan luontoa kuormittamaan, vaan muistamme kierrättää ja lahjoittaa eteenpäin kaiken. Jos voisin aloittaa vanhemmuuden nyt alusta, kotiini hankittaisiin lähes pelkästään kauniita ja kestäviä puuleluja, ja paljon vähemmän muovia. Turhan muovikrääsän ostamisen olenkin jo lopettanut ja opettanut lapsillekin, että muovileluja ei pidä hamstrata vain sen vuoksi, että ne näyttävät kivoilta.

Laadukkaita, varmasti iloa ja leikkejä synnyttäviä (muovi)leluja sen sijaan voi joskus hyvällä omallatunnolla ostaa tai toivoa ja saada lahjaksi. Tämä meillä onkin ollut alusta lähtien lelupolitiikkana: suurin osa leluista joita meillä on, ovat ns.hyviä merkkejä, Legoa, Playmobilia, Brioa, Babybornia, Schleihia, toisin sanoen leluja jotka ovat kestäviä ja hyvälaatuisia ja joiden jälleenkäyttöarvo säilyy.

Esikoiselle ostimmekin paljon leluja sitä silmälläpitäen, että toiveissa oli hänelle sisaruksia ja tiesimme, että jos niitä meille suodaan, riittää leluilla leikkijöitä.

Niin siinä nimittäin vain kävi, että lapsiin varsin neutraalisti ja jopa karsaasti suhtautuvasta nuoresta naisesta tuli vuosien myötä mitä vannoutunein kotiäiti. Siinä missä joskus suhtauduin huvittuneesti tai myötätuntoisesti toisten vaipanvaihtoruljanssiin olettaen, että sen täytyy olla todella monotonista ja tylsää elämänvaihetta, olen nyt jo yhdeksän vuotta taukoamatta vaihtanut vaippoja enkä ole vieläkään kyllästynyt!

Ja jos joku, kuten anoppini, "lohduttaa" minua sanomalla että älä huoli, kyllä tuokin aihe nopeasti ohi menee ja sitten voit taas tehdä mitä huvittaa, tulen pelkästään surulliseksi.

Kaikkein suurin asia, jonka vanhemmuudessa alusta lähtien tekisin toisin, olisi nimittäin se, että lakkaisin raskausaikoina pelkäämästä, että lapsi jotenkin vaikuttaisi huonontavasti elämänlaatuuni ja jopa katuisin raskaaksi hankkiutumista. Tämä pelko on jokaisen raskauteni mustimpina hetkinä nimittäin ollut mielessä. Miksi halusinkaan tämän lapsen ja lisää lapsia, mitä jos hän itkee yöt ja päivät enkä opikaan rakastamaan häntä koskaan niinkuin äidin kuuluu lastaan rakastaa, mitä jos hän tekee elämästämme kaoottista ja jopa helvetillistä yövalvomisineen kaikkineen?

Nämä ovat olleet niin turhia pelkoja, että jopa niistä kirjoittaminen nolottaa. Niihin on tuhlaantunut paljon voimavaroja aivan turhaan. Nekin kaikki voimavarat olisi voinut laittaa oman vanhemmuutensa vahvistamiseen, äitiydessä kasvamiseen ja lisääntyvien haasteiden kohtaamiseen, joita lisääntyvä lapsimäärä totta kai tuo.

Kaikki tässäkin postauksessa tehty jossittelu on tietysti ihan hölmöä. Puhun nimittäin nyt asioita "tietäväisenä" juuri siksi, että olen aikoinani tehnyt monia virheitä niin vanhemmuudessa kuin muutenkin ja tälläkin hetkellä varmasti tietämättäni teen, ja vasta ajan kuluminen tuo perspektiiviä, joiden kautta mahdolliset virheet tajuaa. Jälkiviisaus on aina helppoa niin vanhemmuudessa kuin kaikissa muissakin asioissa.

Mutta onneksi ne virheet, joita äitinä tekee, on useimmiten mahdollista korjata tai ainakin vahingot minimoida, kunhan virheet vain ajoissa tajuaa ja on valmis ne myöntämään. Tätä virheidenkorjausta teen ainakin itse päivittäin, joka suuttumisen jälkeen pyydän lapsilta anteeksi ja selitän, mikä äitiä hermostutti, tai sitten selitän epäjohdonmukaisuuksiani, ajoittaista tunnekylmyyttäni tai tilannetajuttomuuttani, kaikkea sellaista minkä tiedostan kumpuavan jostakin omista lapsuuden- tai elämänkokemuksistani ja joka väkisin meinaa puskea pintaan omassa vanhemmuudessani.

Ja sitten ihan oikeasti joskus teen niin, että hyvittelen ja hemmottelen lapsiani ostamalla heille jonkun  pikku jutun tai lelun. Kuten viime perjantaina pojille puumiekat Kampin kansainvälisiltä suurmarkkinoilta, josta osa tämän postauksen kuvista ovat. Miekat eivät varsinaisesti olleet hyvitystä mistään tietystä huonosta äitiyden hetkestä, vaan silkkaa hemmottelua ja keskimmäiselle myös kannustin jatkaa parantunutta käytöstä ja hermojenhallintaa.

Ja ne olivat myös tietysti lisäosoitus siitä, että he ovat minulle tärkeitä ja haluan välillä hemmotella heitä täyttämällä heidän lelutoiveensa.

"Olet maailman paras äiti", kuuluikin pian miekan oston jälkeen ja aina se laittaa minut hymyilemään, tuo lause nimittäin niin usein tulee silloin kun äiti on antanut periksi jollekin materialistiselle tai herkkuihin liittyvälle toiveelle. Mitä se kertoo lapsistani ja minusta heidän kasvattajanaan, sitä sopii miettiä...

Materialistista ehkä, mutta olin kuunnellut leikkiaseen kinuamista niin pitkään (apua, nyt ensimmäinen pojista on tullut siihen kauheaan taisteluleikki-ikään!), että nyt löytäessäni arvomaailmaani sopivan, tarpeeksi "pehmeän" ja mahdollisimman vähän oikeaa asetta muistuttavan miekan, en kauan epäröinyt ostaa sitä. Kestävää koivua lähialueelta, suomalaista suunnittelua ja virolaista tuotantoa, ekologisempaa ja kestävämpää lelutuotantoa. Eikä maksanut kuin kympin, vaikka muovimiekat Kampin uudessa lelukaupassa olivat hinnaltaan jopa kaksinkertaiset.

Kaiken lisäksi puumiekat ovat esineinä kauniita, niistä saa varmasti koriste-esineitä poikien huoneeseen sittenkin, kun he eivät niillä enää leiki. Silloin toivottavasti vielä oikein kaukaisena päivänä...

Ekotuolistaan tuttu EcoFurn valmistaa myös kauniita lasten puuleluja. Ne
on valmistettu kestävästä koivusta.

Myös näihin pannunalusiin ihastuin Kampin EcoFurnin kojulla Kampin
kansainvälisillä suurmarkkinoilla. Ne ovat auki Narinkkatorilla ja Lasipalatsinaukiolla
 tänään viimeistä päivää.

PAROLA DEL GIORNO: ricominciare da capo = aloittaa alusta