Kohtaaminen lentokentällä, 17 kilon painonpudotus ja kosinta jota ei koskaan tullut

Postauksen kuvat ensimmäiseltä Italian-matkaltani 2002.

Jos kaikki olisi mennyt niin kuin on suunniteltu, niin ehkä juuri tällä hetkellä, tänä sateenkosteana syyssunnuntaiaamuna, olisimme lentokentällä vastaanottamassa odotettuja vieraita, isovanhempia Italiasta.

Mutta koska elämä ei useinkaan mene niin kuin suunnitellaan, istumme kotona ilman ihmeempiä sunnuntaisuunnitelmia, aamiaispöydässä syömässä voisarvia vaniljakreemillä (cornetti con la crema, katso resepti täältä, äiti tällä kertaa maistuu ihan samalta kuin italialaisissa kahviloissa), juomassa maitoa ja cappuccinoa ja appelsiinimehua, ja myöhemmin päivällä otamme puhelun Skypella Roomaan.

Ainakin tietokoneen välityksellä lapset voivat olla yhteydessä isovanhempiinsa vaikka joka päivä, ja melkein joka päivä he ovatkin. Viime talvena tapahtunut murheellinen tapaus mieheni perheessä, josta voit halutessasi lukea täältä otsikolla Äiti, voiko taivaaseen lähettää tekstiviestejä?, on aiheuttanut sen, että me jäljelle jääneet olemme olleet entistä tiiviimmissä yhteyksissä. Siinä missä ennen soitettiin Skypellä kerran viikossa ja joskus harvemminkin, nykyään useampana iltana soitamme kuin emme soita.

Loppukesästä isovanhemmat olivat tulossa Suomeen kylään, saadakseen vaihtelua ja iloa kaipauksen ja tyhjän huoneen tarkoituksettomuuden täyttämään arkeensa, mutta ne suunnitelmat menivät mönkään kun kummankin terveys alkoi ikävästi reistailla. Ensin matkaa suunniteltiin elokuun puoliväliin, sitten tälle syyskuun ensimmäiselle viikolle. Mutta sitten aina vain uusia terveysongelmia alkoi ilmaantua, eikä tällä hetkellä voida haaveillakaan ulkomaanmatkasta.

Niin usein käy, kun suru-uutinen kohtaa vanhoja ihmisiä. Heistä katoaa saman verran vahvuutta ja elämänhalua kerralla kuin tavallisesti kymmenessä vuodessa, ja vaarana on, että he kaatuvat surunsa mukana samaan hautaan menettämänsä läheisen kanssa.

Ja me täällä kaukana, tuhansien kilometrien päässä, yritämme auttaa heitä parhaamme mukaan. Olisimme mielellämme menneet tänään lentokentälle heitä vastaan, mutta nyt näyttää uhkaavasti siltä, että meidän on mentävä syksyn mittaan heidän luoksensa, he tarvitsevat nyt poikaansa enemmän kuin koskaan. Olemme sen heille velkaa, he ovat auttaneet meitä niin paljon ja nyt on meidän vuoromme.

Kukapa olisi uskonut mihin kaikki johtaa, silloin kun ensimmäistä kertaa seisoin tulevan mieheni kanssa hänen vanhempiensa oven takana, hermoilin jännityksestä ja niin kai miehenikin, sillä häneltä kesti niin kauan löytää oikea avain kimpusta oveen. Olin kauhean epävarma itsestäni ja tilanteesta, monessakin mielessä, enkä vähiten siksi että kaikki ympärilläni näytti minusta niin hienolta:




asuinalue johon olimme saapuneet, lukitun portin takana oleva sisäpiha, koristeellinen porraskäytävä viherkasveineen ja öljyvärimaalauksineen, paksut, jykevät, tammipuiset ulko-ovet. Mihin oikein olin joutunut, minä nuori tytönhupakko halpaketjusta ostettuine kesämekkoineni, pikkulettejä hiuksissani ja lankakorut ranteissani? Keitä oven takana odottaisi, voisinko ikinä mahtua jäseneksi tähän perheeseen? Eikä se totta puhuen sillä hetkellä ollut aikeenikaan, toivoin vain että selviäisin ensitapaamisesta kunnialla enkä hikoilisi itseäni märäksi hermostuksesta.

Olin saapunut kolmen viikon lomalle Italiaan, se oli ensimmäinen Rooman-lomani koskaan, oikea vacanze romane. Mieheni oli samana keväänä päättänyt Erasmus-vuotensa Helsingissä ja palannut jatkamaan opintojaan Rooman Sapienza-yliopistoon, olimme koko ajan pitäneet yhteyttä ja heinäkuussa ostin lentoliput Italiaan. Kotona en uskaltanut kertoa koko totuutta sillä aikeeni matkustaa ulkomaille pojan kanssa oli kerran jo perheen toimesta torpattu, joten sanoin matkustavani Italiaan tyttöystäväni kanssa. Eikä se ihan valhetta ollut, en vain maininnut että ensin matkustaisin yksin Roomaan ja saisin paikallisesta poikaystävästäni kuskin Ventimigliaan Italian ja Ranskan rajalle, jossa tapaisin suomalaisen ystäväni ja ajaisimme reilun viikon ajan ympäri Italiaa kaikki kolme.

Mieheni tuli hakemaan minua lentokentältä, olin odottanut hänen näkemistään koko kesän ja kun astuin tuloaulaporteista odotusaulaan ja etsin tuttua hahmoa väkijoukosta, minua pisteli sormenpäissä asti. Sitten huomasin hänet, hän seisoi kylttiä pitelevän turistioppaan ja vanhan pariskunnan välissä tuloaulan oikealla puolella, siellä mistä hän varmaan päätteli minun tulevan ulos.

Mutta olinkin tullut ulos vasemmalta puolelta ja jouduin pujottelemaan läpi koko väkijoukon, turistiryppäiden ja matkalaukkuja vetävien kiireisten liikemiesten muodostaman massan. Siellä hän oli! Ja odotti minua. Hän oli leikannut hiuksiaan, katselin lumoutuneena, kuinka ne nyt ulottuivat vähän yli olkapäiden, puolet pituudesta oli lähtenyt pois, hänellä oli tavatessamme ollut sellaiset pitkälle alaselkään ulottuvat hiukset, joiden pituutta ja paksuutta jopa minä, hyvin pitkä- ja paksutukkainen ihminen, kadehdin.

Suomessa olin koko talven ja kevään nähnyt hänet reisitaskuhousuissa, villapaidoissa ja fleece-takeissa, mutta nyt hän oli pukeutunut tummanvihreisiin shortseihin ja hihattomaan mustaan paitaan, ruskettunut hieman ja näytti tajuttoman hyvältä. Ja hän katseli joka askeltani, kun luovin väkijoukon läpi hänen luokseen.  Olin pukeutunut farkkuihin ja t-paitaan, olin laihtunut hänen lähtönsä jälkeen 17 kiloa ja painoin hädintuskin viisikymmentä kiloa,  ihan vain sen takia että olin niin rakastunut ja totta puhuen olin myös aloittanut uudelleen reilun vuoden verran tauolla olleen juoksuharrastuksen sekä jättänut elämäni seestyttyä monet kaloripitoiset ruuat ja juomat ruokavaliostani. Paljon muuta ei tarvita, kun painoni lähtee laskemaan kuin lehmän häntä.

”Vihdoinkin”, hän sanoi kun saavutin hänet. Laskin laukkuni lattialle ja kiersin käteni hänen ympärilleni, painoin pääni hänen rintaansa vasten, haistoin hänen tutun tuoksunsa ja tunsin miten silmäni kostuivat kyynelistä hänen rutistaessaan minut itseään vasten. Se että sain kohdata uudelleen rakastamani ihmisen oli minulle jotain niin ihmeellistä, että kaikki se oli hyökyä yli.

Sitten ajoimme jälleennäkemisestä kiihtyneinä, hiukan toisiamme jännittäen kohti hänen vanhempiensa kotia. Hän asui vielä kotona, vaikka oli juuri täyttänyt kolmekymmentä, tietenkin, olihan hän italialainen. Minä olin silloin naurettavan nuori, kaksikymmentäyksivuotias. Tietysti itse tunsin olevani hyvinkin vanha ja kypsä (kuten kaikki sen ikäiset luulevat), mutta appivanhempieni  oli täytynyt ajatella poikansa haksahtaneen pikkutyttöön.

Olisivatko he koskaan uskoneet, että tuosta lapsenkasvoisesta, lapsellisiin ja tyttömäisiin kesähepeniin pukeutuvasta naisenalusta tulisi lopulta heidän poikansa aviovaimo ja lastenlastensa äiti? Olisinko itse uskonut?

En, en, en olisi.

Mutta vaikka ajatus olisikin tullut silloin mieleeni, mitä se ei tosin silloin vielä tullut, en olisi varmaankaan pannut sitä pahakseni, sillä kaikki jännitys oli ollut turhaa. Vastaanotto oli lämmin ja vieraanvarainen, pöytä notkui italialaista ruokaa ja viiniä ja appiukkoni kantoi eteeni niin paljon syötävää että varmaan puolet 17 kilosta tulivat heti takaisin. Vaikka tuleva appeni otti minut vastaan kauluspaidassa ja kravatissa ja tuleva anoppini huolellisesti ehostettuna silkkipaidassa ja siihen sointuvassa hameessa ja kultakoruissa, en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi tai kömpelöksi heidän joukossaan. "Sinusta tuli ensi hetkestä lähtien tyttäreni", anoppini on sanonut myöhemmin. "Ja tulet aina olemaan, kunhan et vain koskaan haavoita poikaani."

Lupasin etten haavoita, ja sen lupauksen olen pitänyt. Olen ollut mieheni rinnalla ja tehnyt hänet onnelliseksi kaikki nämä vuodet, ja tietysti asia on myös toisinpäin. Vaikka emme kumpikaan ole täydellisiä, olemme silti onnellisia yhdessä, ja ehkä molemminpuolinen epätäydellisyys juuri onkin se liima, joka meidät yhdessä pitää!

Vain yhdestä asiasta tulen aina olemaan miehelleni "katkera". Minua ei ole koskaan kosittu. Me vain päätimme mennä naimisiin, siinä se. Täysin epäromanttista. Tajusimme asian, kun vahinko oli jo tapahtunut eli kihlat vaihdettu (Firenzessä)ja häitä alettu suunnitella. Mutta sinähän et koskaan kosinut!  Niin, en tainnut. Olemme sille monta kertaa nauraneetkin mutta toisaalta pitäneet merkkinä siitä, mikä suhteellemme oli alusta pitäen leimallista: molemminpuolinen varmuus omasta ja toisen halusta olla yhdessä; halu mennä toisen kanssa naimisiin oli niin itsestään selvää ettei sitä tarvinnut erikseen kysellä.

Joskus silti mietin, olenko jäänyt paljosta paitsi kun minun edessäni ei ole polvistuttu sormuslaatikon kanssa tai jotakin muuta romanttista (hömppää). Kun olin hyvin nuori ja minulla oli parikin innokasta ihailijaa jotka uhkasivat jonain päivänä ottaa ja kosia minua, naureskelin asialle mutta olin varma, että elämässäni joskus minua kosittaisiin, ei tosin niiden uhkailijoiden toimesta mutta kuitenkin. Vaan eipä niin käynyt.

Mutta kättäni mieheni isältäni kuitenkin oikeaoppisesti pyysi. Siinä vaiheessa hänen suomen kielen taitonsa oli vielä aika vaatimaton, ja sanakirjasta hän oli katsonut valmiiksi oikeat sanat. Tosi paikan tullen jännitys oli kuitenkin sotkenut kaiken ja ilmoille putkahti väärä fraasi: "Saanko luvan?" hän oli aloittanut asiansa ja mennyt sitten entistä enemmän sekaisin yrittäessään korjata sanavalintaa.

Isää se kovasti oli naurattanut ja hän oli lohduttanut, että ymmärsi kyllä mitä asiaa italiaanolla oikein oli. Lupa oli hellinnyt.

"Mutta olisiko minulla valtuuksia estelläkään", isä oli lopuksi lausahtanut omaan realistiseen tapaansa, ja minua hymyilyttää yhä vieläkin kun ajattelen hänen sanoneen niin. Ei ole helppoa isillä tyttäristään luopua, ei, siitä tietää jotakin nyt jo oma miehenikin, kun näemme aavistuksia omasta tulevaisuudestamme ennen pitkään teini-ikäisen ja siitä alati kasvavan esikoistyttäremme vanhempina.

Alkaa varmaan aika olla päätellä tätä sunnuntaiaamun alkajaisiksi koettua ja kirjoitettua nostalgiapläjäystä, sillä vaikka asiaa ja muistoja tulisi vaikka kirjan verran, niin johonkin on laitettava raja, teidän lukijoiden parhaaksi ja säästämiseksi.

Sitä paitsi ihan pian tarvitsemme kannettavaa tietokonettamme, kun otamme auki Skype-yhteyden Rooman-isovanhempiin. He katsovat minua tietokoneen ruudulta seitsemäntoista vuotta vanhempina kuin ensitapaamisemme aikoihin, ja tiedän hyvin että itsekin olen juuri sen verran vanhentunut. Mutta emme me toisemme ryppyjä katso emmekä menneitä vuosia mieti kuin korkeintaan hyvällä. Kärsimme kaikki siitä että asumme kaukana toisistamme, mutta sitä yritämme korjata puheluilla ja mahdollisimman tiheillä Rooman-reissuilla. Seuraavaa jo suunnitellaan, ehkä myös tämän kohta alkavan puhelunkin aikana. Sitten nähdään taas, nonna ja nonno!

PAROLA DEL GIORNO: incontro (m) al aeroporto = kohtaaminen lentokentällä