Narsismia vai sisäistä paloa - mikä ajaa ihmisen avautumaan itsestään netissä ja autofiktiossa?
 |
| Kokonaan avautunut hehkuvankeltainen auringonkukka on voimakukka. |
Ja ajattelenko koko ajan noita vanhoja asioita joista usein kirjoitan, vaivaavatko ne minua edelleen vai miksi minulla on tarve niitä ajatella ja niistä kirjoittaa (vastaus kahteen ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen. Ne eivät nimenomaan vaivaa, sillä olen ajatellut ne jo kauan sitten ja kirjoittanut ne halki poikki pinoon moneen kertaan, ja se että kirjoitan niistä uudelleen ja julkaisen niitä nyt johtuu monesta syystä, etupäässä siitä että aiemmin en tajunnut autofiktion voivan kiinnostaa yhtään ketään eikä siten olla julkaisukelpoista edes blogitekstinä, mihin palaan tarkemmin myöhemmin tässä tekstissä.
Toisekseen haaveilen kirjailijan ammatista, sillä joku ammatti tässä elämässä pitää olla, halusi tai ei. Ja tullakseen autofiktiota kirjoittavaksi kirjailijaksi täytyy laittaa itsensä likoon, kuten kirjailijan tavallaan aina, sillä autofiktiota tai ei, hän kirjoittaa aina omista ajatuksistaan ja lähtökohdistaan käsin, teksti syntyy hänen päästään eikä kenenkään muun.)
Sama henkilö joka näitä kysymyksiä kysyi, esitti myös haikean toiveen että kunpa keksisin elämässäni jotain muuta, mitä tahansa muuta itseäni toteuttaakseni kuin tämän blogin ja tämän kirjoitustyylin, sen jälkeen kun olin kertonut kuinka tärkeä osa elämääni kirjoittaminen on ja että blogin pitäminen on yksi keino toteuttaa kirjoittamisen tarvettani.
Kyllä hän ymmärtää että haluan kirjoittaa, mutta miksi julkaista? Tätä sopii tietenkin kysyä ja kysymys on ihan aiheellinen, mutta jos siihen tietäisin vastauksen olisin aikamoinen nero. Mistä kumpuaa taiteen tekemisen vimma, miksi muusikko haluaa tulla kuulluksi, taiteilija nähdyksi ja kirjailija luetuksi? Omasta puolestani voi vain vastata, että kun olen kirjoittanut kaksikymmentäviisi vuotta pöytälaatikkoon, ovat sen kaikki lokerot niin täpötäynnä tekstiä, ettei mihinkään enää mahdu - on pakko alkaa päästää sitä sieltä ulos. Toivon että ymmärrätte ontuvan vertauksen.
Olin pitkään allapäin keskustelumme jälkeen, totta puhuen harkitsin jopa blogin lopettamista. Olin varautunut kielteiseen kritiikkiin, tähän mennessä olen ollut onnekas koska olen siltä säästynyt, mutta tästä ensimmäisestä tuli ehkä siksi niin kova kestää, että se tuli niin läheltä. Pahinta mitä tiedän, on aiheuttaa pettymys läheisilleni, mutta ehkä tämäkin tapaus taas vain osoittaa, että on korkea aika päästä sellaisesta ajatusmallista eroon. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää, varsinkaan läheisiään ja varsinkin jos sattuu tuntemaan halua kirjoittaa autofiktiota. Kirjoittamisen palo on niin paljaan itsekäs voima, että se pyyhkii tieltään lähes kaiken, mukaan lukien läheisten reaktiot.
Niin, mikä lopulta ajaa minut avautumaan itsestäni blogissa, miksi haaveilen autofiktiota sisältävän romaanin julkaisemisesta, se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Mikä ylipäätään ajaa ihmisiä avautumaan itsestään, kertomaan elämästään ja tunteistaan julkisesti, netissä, autofiktiossa tai mitä tahansa muuta kautta? Julkisuudenhalu? Narsismi? Huomionhaku? Vai jokin suurempi sisäinen voima tai tarve?
En tiedä muiden ihmisten motiiveja, mutta omani tiedän. Miksi kirjoitat niin avoimesti itsestäsi -kysymys voisi kohdallani olla merkitykseltään täysin identtinen Miksi kirjoitat - kysymyksen kanssa. En voi erottaa näitä kahta toisistaan. Kunpa voisinkin! Kunpa olisin niin äärilahjakas, että voisin tuosta vain päättää ja valita genreni: autofiktio on liian paljastavaa, alanpa siis kirjoittaa fantasiaa, runoja tai dekkareita.
Mutta ei se niin mene. Jokaisella kirjoittajalla on vahvuutensa, tyylinsä joka sopii erinomaisesti yhteen mutta ei välttämättä toiseen, ja mitäpä ihminen voi - ainakaan kirjallisen (harrastelija)uransa alkuvaiheissa - tehdä kuin seurata vahvuuttaan ja paloa, joka on vahvuuden takana piilevä voima. Voisin tietysti ajatella että alanpa nyt treenata tullakseni hyväksi fantasiakirjailijaksi, mutta luulen vahvasti että elämäni ehtisi päättyä ennen kuin treenaukseni tuottaisi tulosta. Ihmiselämä on ohi hujauksessa; minulla ei ole aikaa kovin pitkään odotella, että kehityn hyväksi jossakin toisessa genressä.
 |
| Nämä auringonkukat istutimme lasten kanssa kesällä - kerran ne jo kuihtuivat mutta uudelleen kastelulla lähtivät uudelleen kasvuun, sitkeitä kuin mitkä. |
Mutta miksi juuri nyt? Miksi en yrittänyt saada näitä tekstejäni julki kaksikymmentä vuotta sitten tai alkanut kymmenen vuotta sitten pitää autofiktioproosallista blogia?
Kun kävin kaksikymmentäyksivuotiaana toimittajakoulua Laajasalossa, opintoihin kuului tietysti paljon erilaisia kirjoittajakursseja. Yhdellä niistä tehtävänämme oli kirjoittaa aiheesta Lempimediani. Pohdin aikani latteaa tehtävänantoa ja aloin sitten kirjoittaa mielestäni hyvin naiivia ja yksinkertaista tekstiä siitä, kuinka lapsuuteni aamuihin kuului Helsingin Sanomien musteen tuoksu, kuinka lehti haettiin postilaatikosta ennen kuin heräsin, jaettiin useampaan osaan ja isoveli tihrusti urheilusivuja likinäköisillä silmillään vierellään kymmenen palan jälkiuunileipäpino.
Ja kuinka kasvaessani ja kodin tyhjennyttyä sisaruksista se olin minä jonka tehtäväksi tuli hakea lehti, ja sitten lopulta kun sain lukea sitä jakamatta kenenkään kanssa, se ei enää tuntunutkaan kaiken aikaisemman jakamisesta aiheutuneen purnauksen arvoiselta.
Ja sitä rataa. Tekstiä tuli pari liuskaa enkä ollut siihen itse lainkaan tyytyväinen. Opettajalta sain kuitenkin suitsutusta. Tämä on lahjasi ja vahvuutesi, hän sanoi. Kirjoitat omasta elämästäsi elävästi ja kiinnostavasti, tämä on se tyyli joka sinun kannattaa pitää.
Olin tietysti hänen sanoistaan mielissäni, mutta en osannut kauheasti arvostaa "lahjaani" omasta elämästä höpöttämiseen. Eihän tällaisella tyylillä julkaista romaaneja ja tulla kirjailijoiksi (haaveilin omasta romaanista jo silloin). Ketä nyt muka voi kiinnostaa, kun joku kertoo omasta elämästään? Ei tämä ole oikeaa kirjoittamista eikä ainakaan proosaa.
Kirjoitin siihen aikaan päiväkirjamaista tekstiä paljon pöytälaatikkoon, mutta ikinä mielen vierellenikään ei olisi tullut tarjota tekstejä kustantamoille. Ketä kiinnostaisi, kun pohdin lapsuuteni uskonnollisuuteen liittyviä pelkoja ja kiemuroita, nuoruuden aikaista uskonnostairtautumisprosessia ja kaikkea muutakin elämääni liittyvää ja mitä pidin tärkeänä. Ajatus sellaisiin asioihin pohtautuvasta romaanista olisi ollut lähinnä naurettava, jos se olisi sattunut mieleeni putkahtamaan.
Jälkikäteen ajateltuna olisin osunut kultasuoneen teksteineni, olisin ollut edelläkävijä ilmiössä, josta on nykyään tullut arkipäivää ja sitä halutuinta kirjallisuusgenreä: autofiktiossa. Kun siihen ynnää vielä uskontoteeman, niin varsinainen hitti olisi ollut valmis. Nykyään lestadiolaisteemaiset kirjat, autofiktiolla tai ilman, ovat niin yleisiä että alkavat tulla jo korvista ulos.
Juha Itkonen kirjoittaa juuri ilmestyneessä yhteiskirjassa Kjell Westön kanssa 7 +7. Levottoman ajan kirjeitä (Otava), että autofiktio on kirjallisuuden dopingia. Sallittua dopingia tosin, mutta kuitenkin. Itkonen itse on myös kirjoittanut autofiktiota, erityisesti hänen keskoskaksosista kertova romaaninsa Ihmettä kaikki on sitä selkeimmillään. Kirjailija myös avoimesti tunnustaa saaneensa vaikutteita autofiktion kuninkaalta Karl Ove Knausgårdilta, eikä hänen tarkoituksensa olekaan arvottaa omaelämäkerrallisuutta huonommaksi kuin muuta kirjallisuutta.
Hassua, sillä minä olen aina ajatellut nimenomaan toisinpäin. Että fiktiivinen romaani on sitä dopattua, nimittäin suvereenin mielikuvituksen douppaamaa tekstiä. Me mielikuvitukseltamme köyhät kirjoittajat joudumme pärjäämään sillä mitä oikeasti on tapahtunut, koska emme osaa kuvitella emmekä keksiä. Mielikuvitus on dopingia, jotain joka vain harvoilla ja valituilla on niin hyvä, että ehjän, hyvinkirjoitetun ja mukaansatempaavan tarinan ja kokonaisuuden onnistuu saamaan aikaan.
Itkosen ja Westön kirja on todella avointa avautumista. He paljastavat toisilleen kirjoittamissaan kirjeissä hyvin paljon itsestään ja tunteistaan, kertovat ajatuksiaan vaikeista aiheista kuten #metoosta, ilmastonmuutoksesta ja politiikasta, puhuvat läheisistään nimillä ja antavat muun muuassa melko suorasanaista palautetta kirjallisuuskriitikoiden suuntaan, osin tässäkin nimiä mainiten.
Kaikki kirjoittaminen vaatii uskallusta, toteavat molemmat kirjailijat 19.6.2019 esitetyssä Efter Nio -ohjelmassa, joka on toistaiseksi nähtävillä Yle Areenassa. On vain uskallettava ja lakattava pohtimasta, mitä isukki, mummi, kriitikko tai naapurin Maija ajattelee jos ja kun kirjoitan näin. Kun Kjell Westö kirjoittaa, hän sulkee mielestään pois kaikki ihmiset, hän kirjoittaa vain itselleen.
Tämä rohkeuden ja uskalluksen vaatimus on täysin ristiriidassa niiden paljauden ja herkkyyden tunteiden kanssa, jotka kirjoittajalla on, kun hän antaa tekstinsä muiden luettavaksi. Kjell Westö kirjoittaa, että tärkeimpiä asioita joita hän on oppinut on, että hänellä on oikeus suojella luovaa ydintään, [koska]meidän täytyy olla herkkiä ja hauraita mutta samaan aikaan vahvoja ja rohkeita.
Kun on ensin ollut rohkea ja laittanut paperille sisimmästään kaiken, mitään suodattamatta, on täysin paljas lukijan reaktioiden edessä. Murskakritiikki voi helposti katkaista kirjoittavan käden ja väärällä hetkellä esitettynä jopa koko kirjailijan uran, kuten 7 + 7:n tekijät edellä mainitussa televisio-ohjelmassa pohtivat.
Ja silti kirjoittajat ja kirjailijat kerran toisensa jälkeen tekevät sen uudelleen: kirjoittavat, avaavat sydämensä lukijoille ja asettavat kaiken sen muiden arvioitavaksi. Kirjailijat elävät lukijoista, ilman lukijoita kirjaa ei ole olemassa, muuta kuin korkeintaan kauniina esineenä, kirjailija Sofi Oksasen sanoin.
Ristiriita on huima, valtaisa: kirjoittamisen pohjaton palo ja pelko, että tekstini ei kelpaakaan, että siitä ei ole mihinkään, kukaan ei siitä pidä. Että kirjallani ei ole yhtään lukijaa.
Itse en ole lähelläkään sitä onnellista (tai onnetonta) vaihetta, että minun täytyisi jännittää kirjani saamaa vastaanottoa lukijoilta ja kriitikoilta. Blogissa tekstejäni onneksi joku lukee ja joku erityisen ystävällinen jopa kommentoi tai antaa palautetta, mutta joka tapauksessa en kirjoita suurelle yleisölle tai tunteettomille kirjallisuuskriitikoille. Mutta palo ja uskallus kirjoittamiseen on, se korventaa sisintäni jatkuvasti kovempaa mutta joka hetki olen antamassa periksi olkapäilläni istuvalle peikolle, joka muistuttaa minua siitä ettei minusta oikeasti ole mihinkään. Että vain kuvittelen olevani rohkea ja niin hyvä kirjoittamaan, että minulla oikeasti olisi koskaan mitään toivoa omasta kirjasta.
Et sinä uskalla, peikko ilkkuu. Eikä edes kannata uskaltaa. Mieti paljonko blogillasi on lukijoita, mitä sitten kuvittelet että kirjallesi kävisi, parintuhannen kappaleen painos ja floppi siitä tulisi.
Ja sitten vielä: katso nyt, jo näillä blogikirjoituksillasi olet onnistunut herättämään lähipiirissäsi närää ja pahaa mieltä, mitä sitten kuvittelet että tapahtuisi jos julkaisit kokonaisen kirjan? Silitettäisiinkö päätäsi ja sanottaisiin, että hienoa kun uskalsit?
Turhaa uskallusta ja rohkeutta kaikki tyynni. Turhaan revittelet täällä elämääsi ja postaat kuvia lapsistasi, häpeäisit, ajattelisit edes heitä.
Mikä sinut tähän ajaa, tähän hitaaseen mutta varmaan yritykseen kohti mielten pahoittamista, tuhoa ja pettymystä?
Tämä kysymys on täydellinen dilemma. Olen sen edessä yhtä tietämätön kuin peruskoulun matematiikantunnilla toisen asteen yhtälöiden kanssa. Täyttä ihmettä ja utopiaa.
Lopuksi vastaan kysymykseen, miksi haluan kirjoittaa elämästäni autofiktiivista proosaa, Kjell Westön sanoilla, jotka tietysti koskevat kaikkea proosakirjoittamista: Me ihmiset olemme saaneet kyvyn nähdä elämän tapahtumien kulkuna, kertomuksena. Jos näemme hiukan vaivaa, voimme ymmärtää menneitä asioita ja analysoida niitä. Miksi emme käyttäisi näitä mahdollisuuksia?
Autofiktioteemaa ja kirjoittamisen paloa olen käsitellyt blogissa ennenkin, käy lukemassa aiheesta esimerkiksi teksti Miksi kirjoitan? Haaveita ja oivalluksia autofiktiosta .
PAROLA DEL GIORNO: scrivere di sé: il boom della narrazione autobiografica = kirjoittaa itsestä: omaelämäkerrallisen kerronnan boomi
Kommentit
Lähetä kommentti