Päiväunien paikka - minkäikäisenä päiväunet on hyvä jättää pois?

Kamomillasaunion kukat vievät ajatukset uneen.

Talossa vallitsee kummallinen hiljaisuus. Vain liesituuletin hurisee, näppämistö napsuu sormien alla, koira kuorsaa pöydän alla ja auki olevasta ikkunasta kantautuu suhinaa, kun tuuli heiluttelee kylmän yön jälkeen jälleen vähän keltaisempia puiden lehtiä. Sitten naksahtaa jääkaappi. Tietokoneen hiirellä klikkailu käy korviin yhtä kovaa kuin epävireiset sävelet koululaisen harjoitellessa nokkahuilunsoittoa.

Olen yksin kotona, kello on kymmenen sunnuntaiaamuna enkä muista, milloin tällainen ihme olisi viimeksi sattunut. En tiedä mitä tehdä kaikella tällä ajalla ja hiljaisuudella, joka minulla on käytettävissä ainoastaan omaan käyttööni. Lukisinko viimeiset sivut Sofi Oksasen Koirapuistosta, jonka vihdoin ehdin toissapäivänä aloittaa? Kirjoittaisinko kerrankin rauhassa muutaman liuskan romaanikäsikirjoitusta? Siivoaisinko pipolaatikot, homma joka minua odottaa kumminkin ennemmin tai myöhemmin, tähän vuodenaikaan se aina odottaa. Tekisinkö vähän töitä, kävisin läpi taustamateriaalia?

Päätän keittää teetä ennen kuin päätän. Teekeitin alkaa täristä pöydällä, nouseva hurina muuttuu veden poreiluksi kunnes kaikki päättyy naksahdukseen ja äänimaisema palaa entiselleen, tuulen huminaan, koiran kuorsaukseen, liesituulettimen kodin perustaustaääneen.

Voisin tietysti myös lähteä koiran kanssa kävelylle raikkaaseen aamuilmaan tai peräti juoksulenkille, mutta se tuntuisi tuhlaukselta. Ulkoilemaan voin lähteä milloin vain lasten kanssa tai miehen kotona ollessa "omaa aikaa" viettämään, mutta yksin kotona aamulla - milloin sellainen ihme sattuu uudelleen kohdalle, toistan taas. Mitä tahansa päätänkin tehdä, lukea, kirjoittaa, siivota, onko se tämän harvoin toistuvan hetken arvolle sopivaa?

Viimeksi mainittu vaihtoehto ei todellakaan ole. Sen viivaan yli ensimmäiseksi. Kirjoittaminen on aina arvokasta, samoin lukeminen, ja työnteko olisi ainakin järkevää jos ei muuta. Mutta viivaan nekin yli. En halua nyt mitään tavanomaista, sellaista jota voin tehdä muulloinkin, kun koko porukka on kotona.

Haluan jotakin, joka onnistuu vain silloin kun olen kotona yksin ja hiljaisuudessa. Joten menen tietysti päiväunille. Mikään ei voita hetkeä, jolloin keskellä päivää on käsillä sellainen ylellisyys kuin mahdollisuus päiväuniin. Tyhjä, pedattu sänky, muhkea kaikista päiväpeiton alla olevista täkeistä, vieressä viltti johon kääriytyä. Ja edessä monta tuntia rikkoutumatonta hiljaisuutta, tilaisuus vaipua uneen vaikka unensaaminen veisikin vähän kauemmin aikaa, ja sitten vielä ruhtinaallisesti aikaa nukkua.

Olen täysin yhtä mieltä niiden tutkijoiden kanssa, jotka sanovat että ihmiselle luontainen unirytmi on hyvin kaukana siitä rytmistä, jonka mukaan nykyihminen elää. Ihminen ei ole laji, joka on ohjelmoitu nukkumaan 8-10 tuntia putkeen ja sitten paahtamaan eteenpäin loput vuorokaudesta. Savanneilla ja metsissä eläessämme nukuimme varmasti vähemmän kerrallaan mutta useammissa pätkissä. Vuodenajan ja auringon rytmin mukaan, talvisaikaan eri rytmissä kuin kesällä, mutta ympäri vuoden varmastikin päivälepoja välillä ottaen.

Tämän vapauden nykyihminen on menettänyt. Meillä on kiireemme, velvollisuutemme ja talouselämän rytmi, jonka tahdissa kaikki tanssivat. Meillä ei ole enää valtaa päättää omista perustarpeistammekaan, kuten siitä milloin nukumme.

Kupissa ei sentään ole kamomillaa vaan kurkumalla mausetettua vihreää teetä.

Kotiäitinä olon yksi monista hyvistä puolista on mahdollisuus toisinaan nukkua päiväunia lasten kanssa. Kuten Kaija Juurikkala kirjoittaa Äitikirjassaan, kotiäiti saa luoda itse maailmansa ehdot ja olla oman työnsä vallanpitäjä. Se on etuoikeus josta en lakkaa olemasta kiitollinen, vaikka kolikon toisena puolena onkin olematon toimeentulo.

Mutta vaikka olikin mahdollista, vuosikausiin se ei minulta onnistunut, päiväunille nukahtaminen nimittäin. En saanut päivällä unta tai sitten en ollut tarpeeksi väsynyt tarvitakseni todella päiväunia. Vielä esikoisen syntymän aikoihin ja hänen ensimmäisinä elinvuosinaan minulla oli tapana ottaa hänen kanssaan välillä päikkärit, koska tein usein niin myöhään yöhön kirjoitustöitä.

Sitten seurasi monta vuotta, jolloin yöllisistä kirjoitussessioista luovuin enkä voinut haaveillakaan päivällä nukahtamisesta, mutta nyt viime vuosina myöhään valvomiset ovat taas tulleet takaisin. Ja olen päivällä usein väsynyt. Mutta onneksi voin nukkua päiväunia, onneksi minulla on edelleen valta luoda itse maailmani ehdot!

Kuopus tarvitsee päiväunia yleensä vielä, hän on kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta ja vaikka isommat sisarukset ovat hänen ikäisenään jo jättäneet ne pois, kuopus on toista maata. Se johtuu varmasti ainakin osittain siitä, että hän usein valvoo isompien vanavedessä vähän pidempään kuin isommat ovat aikoinaan hänen ikäisenään valvoneet.

Esikoisen ja keskimmäisen kohdalla meillä on ollut melko tiukka sääntö, että viimeistään kello yhdeksän illalla täytyy olla nukkumassa. Aiemmin aika oli kello 8, mutta lasten kasvaessa se on siitä pikku hiljaa siirtynyt eteenpäin. Nykyään kello 9 tekee myös usein tiukkaa. Ja kuopus lähes joka ilta mukana valvomassa.

Ja kun kuitenkin herätään siinä seitsemän, kahdeksan maissa, on ihan luonnollista että kaksivuotias tarvitsee vielä päiväunensa. Mutta niin tarvitsen usein minäkin, helposti yli puolenyön yli kukkuja - tai kirjoittaja oikeammin.

Tämä kukkakimppu kerättiin eilen lasten kanssa pyöräretkellä polun varresta.

Lasten päiväunien kanssa en kuitenkaan ole turhan tarkka (enkä tietysti omienikaan). Lapsi nukahtaa päiväunille, jos nukahtaa, mutta mitään suurempia kommervenkkejä en suostu sen eteen tekemään. Ja sopiva ikä niiden poisjättämiselle on se ikä, jolloin päiväunille nukahtamisesta alkaa tulla omanlaisensa operaatio, toisin sanoen kun siitä alkaa tulla tavalla tai toisella hankalaa.

Jokainen lapsi on tietenkin oma persoonansa, ja joillekin päiväunille nukahtaminen on vaikeaa synnytyslaitokselta saakka, mutta en olekaan sanonut, että antaisin yleispäteviä ohjeita - en koskaan sellaisia anna. Ainoa yleispätevä ohjeeni on, että jokainen vanhempi tuntee oman lapsensa parhaiten, ja siihen tuntemukseen kannattaa luottaa, kun pohtii mikä kasvatusmenetelmä tai ratkaisu, esimerkiksi päiväunien poisjättämisen suhteen, on paras. Minä voin vain kertoa omasta ja omien lasteni puolesta, ja jos joku huomaa omissa lapsissaan ja tilanteessaan yhtymäkohtia minun lapsiini ja tilanteeseeni, sama ratkaisu voi - ehkä - sopia heillekin.

Esikoisen kanssa vielä toimin niin, että saatoin nukuttaa häntä päiväunille toista tuntia rattaissa keikuttaen tai sängyllä päätä silittäen, mutta onneksi pian tajusin olla näkemättä moista vaivaa.

Kun päiväuneen nukuttaminen alkoi kestää kauemmin kuin itse päiväunet kestivät, viimeistään sen tajusin: ei mitään järkeä. Sitten päiväunet vain jäivät pois, illan viimeiset tunnit olivat jonkin aikaa usein kiukkuisia, mutta - sekin oli vaihetta vain! Lapsi nukahti yöunilleen seitsemän jälkeen ja siinä sitten miehen kanssa ihmettelimme, että mitä teemme kaikki nämä illan tunnit ihan kahdestaan, ja lasta tuli viimeistään aamulla jo ihan ikävä, jos sattui itse heräämään ennen häntä. Hän nukkui niin kauan, emme olleet tottuneet olemaan niin pitkään ilman hänen läsnäoloaan.

Keskimmäinen sai jättää päiväunet pois heti kun halusi; häntä en pakottanut enää missään vaiheessa nukahtamaan päivällä. Ja varsinkin nyt kuopuksen kanssa en niin tee. Kuopus nukahtaa ihan itse, kun on väsynyt, ja se tapahtuu kirjaimellisesti missä vain.

Joskus hän nukahtaa syliini lattialle, kun leikitämme lapsia äitikaverin kanssa. Usein nukahtaminen tapahtuu rattaissa kun olemme kävelyllä tai menossa jossakin. Usein hän sanoo itse, että on väsynyt ja haluaa mennä sänkyyn nukkumaan. Joskus hän nukahtaa leikkiessään seisaallaan olohuoneen ikkunalautaa vasten, pää vain painuu ikkunalaudalle ja sitten hän on unessa. Joskus uni tulee lattialla hänen leikkiessään legojunalla tai pikkuautoilla, käden liike hidastuu ja pysähtyy lopulta kokonaan.

Eilen hipaistiin taas epämukavien nukahtamispaikkojen ennätystä, kun lounaan jälkeen paneuduin pitkäkseni sohvalle (yömyöhään valvomisesta, totta kai) katselemaan pojan leikkejä lattialla. Isommat olivat kavereiden kanssa leikkimässä, mies istui toisessa huoneessa koneen ääressä, koti oli hiljainen samaan tapaan kuin se tällä hetkellä on.

Jossakin vaiheessa huomasin että lapsi oli siirtynyt sohvan viereen lattialle kirjan kanssa, hän käänteli sen sivuja kyljellään maaten ja mielessäni jo käväisi, että pitääpä käydä vaihtamassa vaippa (hän oli juuri täyttänyt sen komeasti tuoksuvalla sisällöllä) ja nostaa poika viereen sohvalle ennen kuin tuohon nukahtaa. Mutta taisinkin käväistä unessa itsekin ja kun havahduin hereille, hän nukkui siinä kovalla lattialla likaisessa vaipassaan täysin tyytyväisenä.

Nostin peiton hänen ylleen ja sujautin tyynyn pään alle, enempää en raaskinut, sitä paitsi hänen unensa näytti aivan rauhalliselta epämukavista olosuhteista huolimatta.

Vähän toista tuntia hän siinä nukkui eli aivan normipituiset päikkärit ja heräsi sitten hymyillen ja venytellen. Kakka tuli, hän totesi ja minä vastasin, että niin se taisi tulla jo ajat sitten - sen tunsi jo olohuoneessa leijuvasta hajusta.

Kävimme pesulla, puhdas vaippa saatiin paikoilleen ja niin saatoimme jatkaa virkistyneinä päivää molemmat päiväunien jälkeen, äiti ja poika.

Nyt kun olen kirjoittanut tätä blogitekstiä kolmekymmentäviisiminuuttia, ryhdyn viimein sanoista tekoihin - ja lähden päiväunille. Ihminen ei ole koskaan liian vanha päiväunille eikä niistä kannata koskaan kieltäytyä, jos väsyttää ja tilaisuus tulee, eikä nukahtamiseen tarvita erityisiä kommervenkkejä. On alkanut sataa, äänimaisemaan on tullut uusi ääni: veden ropina peltikattoon. Ehkä paras ja nukuttavin taustaääni, joka päiväunille voi tuudittaa, yhdessä koiran kuorsauksen kanssa. Se nimittäin on varmaa, että kun menen päiväunille, koira siirtyy viereen kuorsaamaan.

Nera on 14-vuotias koiravanhus mutta ikäisekseen niin hyvässä kunnossa että ihmetellä täytyy, lenkeillä aina mukana ja hyvin jaksaa. Mutta kuorsaamaan se on aina ollut kova, ja vanha kun on, nukkuu suurimman osan ajasta päivälläkin, niin että sen kuorsauksesta on tullut kotimme taustaääni liesituulettimen tapaan. Ja tällaisina hiljaisina yksinolon hetkinä sen parhaiten kuulee - ja nyt se siivittää väsyneen äidin päiväunten maailmaan.

PAROLA DEL GIORNO: fare un pisolino = nukkua päiväunet (kirjaimellinen käännös: tehdä päiväuni=)