Ruma vai kaunis? Ajatuksia peilin ääreltä ja selfiekulttuurista - ja eräs hetki, jolloin olisin halunnut jäädä saunaan piiloon

Mitä enemmän selfiessä on porukkaa, sen parempi!

Äiti miksi sinulla on otsassa noita viivoja? viisivuotias keskimmäinen kysyi tässä jokunen päivä sitten. Ai mitä viivoja, meinasin kysyä ennen kuin tajusin, että hänhän tarkoittaa otsaryppyjäni! Kiva että sinäkin olet ne huomannut, olisi tehnyt mieli vastata mutta tyydyin vain selittämään mitä ne ovat: ihoon iän myötä tulevia muodostumia.

Miksi niitä tulee? lapsi halusi tietää. Niitä tulee kun ihminen oikein monta kertaa nauraa, ilmeilee, hassuttelee, huolestuu, toisin sanoen tuntee erilaisia tunteita. Sinä olet siis tuntenut paljon, lapsi hoksasi ja kasvoni sulivat hymyyn - ja silmät naururypyille. Ainakin niitä, joskin myös kiukunryppyä kulmakarvojen väliin ja huoliryppyä otsalle, lapset ovat yllin kyllin olleen minulle aiheuttamassa.

Rypyt ovat vain merkkejä siitä, että olet tuntenut, nauranut ja tuntenut tuskaa, elänyt. Tämä asia olisi tärkeä meidän ikäryppyjemme kanssa painiskelevien naisten aina hyvä muistaa. Mikään ei ole surullisempaa kuin sileänä pysyttelevä iho vanhenevassa kehossa, sillä se kertoo joko siitä että et ole tuntenut elämässäsi paljonkaan tai sitten et ole hyväksynyt sitä tosiasiaa, että meidän kaikkien kuuluu jonain päivänä vanheta ja täytät plastiikkakirurgien taskuja, jotka pullistelevat tyytyväisyydestään tämän hyväksi havaitun miljardibisneksen, naisten vanhenemisenpelon takia - tai sitten sinulla vain on ihan tajuttoman hyvät geenit ja elämäntavat!

Minulla on paljon parempi, terveellisempi ja halvempi vaihtoehto plastiikkakirurgialle ja botoxeille:


Ota selfieitä!

Niitä kun tarpeeksi omassa rauhassa saa ottaa ja tarpeeksi kauan katsoo niitä epäonnistuneimpiakin otoksia, niin johan alkaa hyväksymistä ja armollisuutta itseään kohtaan löytyä. Tällainen minä olen, halusin tai en, ryppyineni kaikkineen.

Jotkut mielellään naureskelevat somen selfiekulttuurille, sille miten jokainen poseeraa itselleen edullisimmassa asennossa ja kuvakulmassa ja sitten julkaisee kuvat mukamas todellisuutena. Tällainen minä olen juuri sängystä nousseena ja rättipoikkiväsyneenä, katsokaa minua! Vaikka olisivat laittautuneet ennen kuvan ottoa tunnin tai tulleet juuri ammattimeikkaajan penkiltä.

Mutta ei siinä minusta mitään pahaa ole, että haluaa itsestään vain edustavia kuvia julkisuuteen. Kyllähän me kaikki tiedämme, ettei kukaan aina ole kaunis ja hehkeä, mutta miksi pakottaa ihmisiä näyttämään itsestään sen hetken kun räkä valuu tai vuosisadan silmäpussikuvan? Kun meille nyt tällainen siloiteltujen kuvien selfiekulttuuri on syntynyt, niin annetaan sen kukoistaa vaikkapa ihan vain väylänä pohtia ja käsitellä (siis mentaalisesti) omaa ulkonäköään.

Varsinkin nuorille se voi olla tärkeää, mutta toki selfiekulttuurissa on tähän liittyen omat vaaransakin. Niihin tässä yhteydessä puuttumatta voin vain todeta, että olisipa minullakin nuorena ollut selfiekamera käytössäni! Olen ihan varma, että minulla olisi ollut ulkonäköni kanssa silloin ainakin vähän helpompaa.

Mutta olen löytänyt selfien oton ihanuuden vasta ihan viime aikoina (ja sen huomaa täällä blogissakin ja varsinkin jos seuraa minua instagramissa @ferrante_anna  ) Minua on aina naurattanut selfieitä ottavat ihmiset ja varsinkin ne hassut vempaimet, selfiestickit, joita joku vuosi sitten alkoi ilmestyä ensin japanilaisille turisteille Roomassa, sitten vähän kaikkialle.

Ja vaikka vieläkään en ymmärrä heitä jotka putoavat jyrkänteeltä tai sillalta ottaessaan selfietä, niin selfien oton hyvistä puolista olen vähän alkanut päästä perille. Ensinnäkin nehän ovat ihan mahtavaa terapiaa ulkonäköongelmista kärsiville! Kuten nyt vaikka minulle, joka olen koko elämäni ja erityisesti nuorempana kammonnut valokuvien ottoa siksi, että näytän kaikissa kuvissa vinonaamaiselta, paksuleukaiselta, eriparisilmäiseltä, epäsymmetriseltä, toisin sanoen mielestäni rumalta.

Tämä selfie on otettu juoksulenkillä valkoposkihanhien kanssa.

Olen luistanut kuvien otosta aina kun olen voinut. Kaikenlaisissa perhejuhlatilanteissa otettuja kuvia en ole päässyt pakoon, mutta ne toimivat tänä päivänä hyvänä todistusaineistona siitä, että eivät pelkoni kuvissa epäonnistumisesta ihan tuulesta temmattuja olleet. Joissakin kuvissa näytän toki hyvältä jopa omasta mielestäni - kuka nyt ei viisitoista- tai kahdeksantoistavuotiaana näyttäisi, mutta monissa ei ole ilmeessä tai kuvakulmassa kehumista.

Valokuvaus on kaiken muun mukana mullistunut niin täysin parissakymmenessä vuodessa, että ei ole ihme että nykyinen sarjakuvaus selfieineen on pitkään tuntunut oman sukupolveni edustajista ihan oudolta. Toista se oli ennen vanhaan, kun kuvat räpsittiin lähes summamutikassa ja sitten piti odotella kiltisti filmirullan täyttymistä ja sen kehittämistä jossakin valokuvaliikkeessä.

Ja miltä se tuntuikaan, saada valmiit otokset käteen. Piti seisahtua heti valokuvausliikeen ulkopuolelle katsomaan kiireesti läpi koko nivaska, sen painotuoreen kuvan tuoksun joka paperitaskusta lehahti muistan vieläkin niin tarkasti, että se voisi yhtä hyvin tuoksua nenässäni tälläkin hetkellä.

Kaikki ihanat kuvat ja muistot siinä käsissä, kuva toisensa jälkeen, oi, tämä on harmi vain epätarkka ja tämäkin - ja tämä kuva, milloin tällainen on otettu! Tässä on kaikilla kauheat ilmeet, tästä puuttuu kuvattavan käsi ja puoli päätä toiselta, mutta mitä väliä, tilanne on ikuistettu ja ilmeet ja asennot niissä ovat mitkä ovat. Ei voi palata takaisin kuvanottohetkeen ja sanoa että hei, tämä meni pilalle, ilmeeni on huono ja rajauskin ihan pielessä, otetaan uusi.

Tässä selfiessä juon limsaa Tuisan bambupillillä eli ekologisemmalla
vaihtoehdolla muovipilleille.

Mitä ylellisyyttä olisikaan ollut nuorena ja huonoitsetuntoisena omistaa kännykkä, jolla saada otettua selfieitä! No, jollakin onnekkaalla oli Polaroid-kamera mutta minä en heihin kuulunut, ja niinpä minun oli tyytyminen siihen, että minusta otettiin kuvia ja sitten näin ne joskus kun joku ne sai kehitettyä.

Sitten tulivat digikamerat, mutta tilanne ei oleellisesti parantunut. Kuvan kyllä näki nyt kameran näytöltä kun oikein tihrusti ja huonoimmat sai kätevästi poistettua, mutta omakuvia oli edelleen kovin vaikea ottaa.

Nykyään kameroilla omakuvien ottaminen on naurettavan helppoa. Minulle käy usein niin, että kun kuvaan jotakin, niin vahingossa räpellän selfie-asetuksen päälle ja yhtäkkiä näenkin oman kuvani ruudulla. Yleensä säikähdän sitä, sillä näkemäni ei ole useinkaan kovin miellyttävä - enhän ole ikinä osannut suhtautua normaalisti omaan ulkonäkööni ja erityisesti siihen, miltä se kuvissa näyttää. Otan kuitenkin usein kuvan - ja kas, sehän näyttääkin ihan mukiinmenevältä. Mitä oikein on tapahtunut?

Tietysti ensinnäkin se, että kaikkeen tottuu, siihenkin että näkee oman kuvansa selfienä puhelimen näytöllä. Ja mihin tottuu, sen kanssa pääsee tutumpiin väleihin ja parhaimmassa tapauksessa siitä katoaa se peikko, joka se aikaisemmin on ollut.

Juuri niin minulle on käynyt. Selfieiden otto on ollut terapeuttista. Ja olen kaiken lisäksi uskaltanut julkaista joitakin noista otoksista, siitä huolimatta että monissa julkaisemissani kuvissa on jokin kohta ja vääristymä, jonka ehkä vain minä näen mutta joka silti pistää silmään. Mutta en välitä siitä enää ja on tietysti jo aikakin, kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana.

Tämä on hyvä selfie (ja vielä vessassa otettu!) kun
otsarypyt katoavat takaa tulevaan valoon. =) 

Mutta vaikka selfieitä olen ottanut vasta vähän aikaa, olen kyllä tuijottanut itseäni peilistä elämäni aikana lukemattomat kerrat, kuten kaikki nuoret naiset (ja vanhemmatkin!) tietysti tekevät. Olen katsonut peiliin ja yrittänyt nähdä mikä minä olen, mitä muut minussa näkevät, mitä itse näen ja onko näiden kahden välillä mitään yhteyttä. Usein on tuntunut, että ei ole.

Erityisesti yhden hetken muistan hyvin, jolloin terapeuttisesta selfieominaisuudesta puhelimessa ja itsensä näkemisestä armollisemmassa valossa olisi ollut korvaamatonta hyötyä.

Se oli aikaa jolloin olin seitsemäntoista ja minulla oli eräs erittäin innokas ihailija, joka tuppautui vähän joka paikkaan minne minäkin menin. Jos menin Lappiin pääsiäiseksi, hän oli yhtäkkiä samassa paikassa, jos lähdin Helsingin edustalle jäälle kävelemään, hän käveli yhtäkkiä vierelläni, ja kuten tarinassa jonka aion kertoa, kun olin juhannusta viettämässä Itä-Suomessa setäni luona mieleni maisemassa, hän yhtäkkiä ajoi rantaan moottoriveneellä, tälle rannalle:

 Niin todella kävi sinä juhannuksena - sillä aikaa kun olin ollut juhannussaunan löylyissä siskoni ja tätini kanssa, rantaan ajoi vene, jonka kyytiläistä en olisi ikinä uskonut Oravissa näkeväni, uhannut hän kyllä oli mutta olin ajatellut sen olevan hänen tavanomaisia suuria puheitaan. Mutta niin vain verhojen raosta katselin, kuinka veneestä nousi kolme poikaa, ensimmäisenä ja olemukseltaan erehtymättömänä hän, joka oli matkustanut minun takiani kaikki nuo kilometrit Helsingistä ja joka ehtymättömällä itsevarmuudellaan nyt tervehti rantaan vastaan tulleita sukulaisiani, ikään kuin olisi maailman jokapäiväisin asia että hän ajoi siihen paikalle ja nousi maihin.

Miten hän uskalsikaan! Kuinka hän kuvitteli, täysin tavallisen talliaisen näköinen poika, että minä kiinnostuisin hänestä, minä jota hän kutsui omituisine kauneusrankingeineen ”Helsingin kauneimmaksi” ja jonka seuroihin saapumisen huomaavat ”ihan kaikki” (kävin siihen aikaan vielä säännöllisesti lestadiolaisten tilaisuuksissa Helsingin Myrskyläntiellä).  Tietenkään en "Helsingin kauneimmaksi" itseäni tuntenut ja sehän se olikin se ristiriitaisuuksista suurin, mutta kyllä, olin kiinnostunut hänestä, kaikilla voimillani, hän kuvitteli ihan oikein.

Kuinka ihailinkaan häntä hänen itsevarmuudestaan, minä joka silläkin hetkellä piilottelin saunakammarin uumenissa ulkonäköäni murehtien, omalla maallani arkajalkana. Miksi en ottanut esimerkkiä hänestä, pojasta joka olisi voinut näyttää vaikka kuinka rokoarpiselta ja rumalta, mutta koska hän raivasi tiensä luokseni sellaisella päättäväisyydellä ja rohkeudella, olisin ihastunut häneen ihan vain sen takia.

Puin päälleni mökkivaatteet, kuluneen ruskeasta samettikankaasta tehdyn reisitaskuhameen ja valkoisen kesäpaidan, harjasin märät hiukseni ja katsoin säikähtäneitä, kiihkeästi loistavia silmiäni  pienestä kapeasta puukehyksisestä saunakammarin peilistä. Oli juhannusaatto, olin seitsemäntoista, iässä jossa tytön sanotaan olevan kauneimmillaan, ja sen olin kuullutkin monta kertaa keväällä syntymäpäivieni aikoihin. Itse näin peilistä vain virheitä, liian kulmikkaan ja leveän leuan, epäsymmetriset silmät, nauraessa typerästi vääntyvät kasvot ja huulien välistä ikävästi paljastuvat kellertävät hampaat, enkä voinut uskoa että kukaan voisi nähdä minua toisella tavalla.

Tiesin, että pian minun tulisi poistua saunasta, jollei muuta niin siskoni tulisi minua sieltä hakemaan. En voinut välttyä kohtaamiselta. Katsoin peiliin vielä kerran ja otin kasvoilleni niin itsevarman ilmeen kuin osasin. Toistaalta minulla oli epäilys, että hänen mielestään olin ehkä sittenkin kaunis, hän oli sanonut se liian monta kertaa ja liian vilpittömästi, ja juuri ulkonäköni oli ollut se seikka, joka oli saanut hänet raivaamaan tiensä luokseni, löytämään minut minne meninkin, se oli saanut hänet sekaisin, ei suinkaan jalo luonteeni tai muu seikka sisäisessä maailmassani. En ollut älykkö, syvällisiin keskusteluihin kykenevä pohdiskelija, enkä olisi edes mielipiteitäni uskaltanut sanoa, vaikka minulla olisi sellaisia ollut.

Mutta se etten itse pystynyt aidosti ja oikeasti näkemään ulkonäköni vahvuuksia, että se kaikki sumeni ja vääristyi peilissä puuroksi jota en lopulta halunnut enää katsoa, aiheutti sen etten päässyt epävarmuudestani ja kärsin ihan turhaan esimerkiksi tässä kertomassani tilanteessa. Osasin vain hämmentyä saamastani huomiosta niin, että menin entistä enemmän sekaisin.

Lopulta astuin ulos saunarakennuksesta ja kohtasin hänet, näin hänen silmissään saman liekin kuin ennenkin ja tunsin väriseväni sen alla. Selvisin tilanteesta, mutta en päässyt epävarmuuksistani vielä pitkiin aikoihin, liekö olen edelleenkään kokonaan päässyt.

Minulla on läheinen ystävä, joka kärsii BDD:stä eli dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä. Sille on ominaista peilikuvan vääristyminen, itsensä näkeminen rumana ja kelvottomana joko kokonaisuudessaan tai johonkin ruuminosaan liittyen. Häiriö voi liittyä kasvoihin tai vaikka käsiin ja sen yksi muoto on painoon liittyvä vääristymä: laiha voi nähdä itsensä lihavana ja rumana.

Olen vuosia ja vuosia ollut ystäväni tukena hänen vaikeassa häiriössään ja hankkinut ja saanut siitä runsaasti tietoa, mutta vasta aivan viime aikoina olen ymmärtänyt, että itsekin olen kärsinyt nuoruudessani BDD:n lievemmästä muodosta ja siitä olenkin jo kerran kirjoittanut blogissa otsikolla Silmälasikomplekseja ja vääristyneitä peilikuvia - onko minulla BDD eli dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö?

Oma häiriöni on vuosien myötä yhä lieventynyt ja nyt siitä on jäljellä enää kaikuja, jotka valokuvia otettaessa ja katsoessa nousevat joskus pintaan. Ikä on kuitenkin tuonut perspektiiviä ulkonäköasioihin(kin) ja erityisesti äidiksi tuleminen.

Niin moni vanha asia menettää merkityksensä ja elämä täyttyy toisilla merkityksillä, kun tulee äidiksi. Ja vaikka äidillekin on tärkeää arvostaa ja pitää huolta omasta ulkonäöstään oman hyvinvointinsa vuoksi, tajuaa sen kumminkin olevan aivan pientä sen rinnalla, että saa olla äiti.

Eivät ne rypyt ja raskausarvet, ei appelsiini-iho eikä mikään muukaan epätäydellisyys ulkonäössä, eivät ne ole tärkeitä tai todellisia ongelmia.  Lapsi ei katso ovatko hänen äitinsä silmät eriparia vai eivät, ovatko hiukset hyvin ja nenä vallitsevien kauneusihanteiden mukainen. Jokaiselle lapselle juuri hänen äitinsä on maailman kaunein.

Lapsen kanssa on erityisen hauska ottaa selfieitä. Ja vaikka
äidillä otsarypyt näkyy niin ei haittaa!

PAROLA DEL GIORNO: specchio (m) = peili