Täytyykö lapsiperheiden olla taidenäyttelyssä(kin) hiljaa?

Ennakkoarvioissa on luvattu, että parhaillaan Taidehallissa esillä olevasta Ugo Rondinonen Everyone gets lighter -näyttelystä lähtee sen nimen mukaisesti kevyempänä ulos. Näyttely koostuu eri asennoissa istuvista tai makaavista, värikkäisiin asuihin pukeutuneista pelleistä, joiden silmät ovat kiinni (Vocabulary of Solitudine -installaatio)sekä lasten piirtämistä sateenkaariaiheisista
piirrustuksista.

Eilen me poistuimme näyttelystä enemminkin hämmentyneinä ja keventymisen sijaan jotenkin raskaampina.

Näyttely oli kyllä mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Paikoilleen jähmettyneet, kuin sisäiseen unimaailmaansa silmäluomiensa taa kääntyneet pellet olivat esteettisesti kauniita värikkäine vaatteineen. Pellet pelleilevät, hauskuuttavat ja ovat alati liikkeessä, se on pellejen väistämätön stereotypia. Kontrasti näyttelyn pelleihin on suuri ja puhutteleva. Täälläkö pellet käyvät lataamassa akkujaan, tämäkö on heidän hiljaisuuden retriittinsä, jotta he jaksavat taas olla iloisia ja käytettävissä koko siihen populaarikulttuurin uuvuttavan suureen kirjoon, joihin niitä käytetään, huumorista ja lastenjuhlien sankarista parodiaan ja kauhuun.

Vai onko tämä peräti pellejen oikea todellisuus ja se toinen onkin pelkkää pintaa ja harhaa. Oikeasti pellet haluaisivat vain meditoida ja nukkua mutta koska heille on annettu hauskuuttamisen taakka, eivät he muuta voi kuin pelleillä.

Ja sitten mieleen tulivat tietysti mielikuvat populaarikulttuurin kauhupelleistä, ja niiden ajatusten saatua vallan ei niistä loppua enää tullut. Tässä näyttelyssä en haluaisi olla yöpimeällä kuunvalon siivilöityessä ikkunasta!

Nyt päiväsaikaan auringonvalo sen sijaan siivilöityi ihastuttavasti Taidehallin kapeasta ikkunasta, joka näyttelyn teeman mukaisesti on väritetty sateenkaaren värisin muovitarroin. Kauhua ei ole ilmassa, mutta se väreilee jossakin pinnan alla heti, kun mielikuvitukselle antaa vallan.

Lapset olivat näyttelyssä ihmeen hiljaisia. Lasten sateenkaaripiirrustuksilla tapetoitu huone herätti heissä vain laimeita kommentteja, ja saapuminen pellesaleihin tuntui varastavan viimeisetkin kommentit. Tai sitten he vain olivat niin ihmeissään kaikista niistä pelleistä, etteivät alkuun saaneet juuri sanaa suustaan. Kunnes kuului ensimmäinen kommentti:






"Vähän pelottavaa", totesi vanhin lapsi porukastamme kun olimme vähän aikaa kierrelleet, ja totta puhuen niin se vähän olikin. "Nukkuvatko ne?" kysyi toinen kun olimme pari salia käyneet läpi. Kolmannessa salissa alettiin jo epäillä, että kuolleita ne ovat. "Kuollut, kaikki kuollut", toisteli kaksivuotias kuopus.

Olimme myös ihastelleet pellejen värikkäitä ja kimaltavia vaatteita, hassuja jättipellenkenkiä seinillä ja pupunhäntiä niiden haalareissa (eli pörrönappeja), miettineet minkä puvun mieluiten ottaisimme itsellemme ja kommentoineet yleensäkin kaikenlaista, mitä pellet toivat mieleen.

Ja koska olemme tottuneita museokävijöitä, kukaan ei juossut eikä riehunut, ei korottanut ääntään vaan puhuimme rauhallisesti ja normaalilla äänellä. (Viime aikojen museoreissuistamme lasten kanssa voit halutessasi lukea esimerkiksi näistä teksteistä:

Mitä on taide? Kysymys Ars Fennica 2019 -näyttelyn äärellä ja pari vinkkiä, miten saada lapsi taiteen avulla rauhoittumaan,

Talomuseo Glims, maalaisidyllinen ja lapsiystävällinen museohelmi kotikulmilla,

Traagisesti katoava maailma - miksi Nick Brandtin valokuvanäyttely on tarpeellinen kaikille,

Rikkaiden Italia, köyhien Italia ja maahanmuuttajien Italia: perheriita lounaspöydässä )

Olimme rupatelleet pahaa-aavistamatta jo hyvän aikaa, lähes koko näyttelyn ajan, kun museovahti tuli kertomaan, että näyttelyssä pitää olla hiljaa, koska täällä meditoidaan. Olimme juuri saapumassa näyttelyn loppuun ja huomasimme, että olimme aloittaneet sen väärästä päästä, sillä siinähän se oli, sisäänkäynnin edessä, lappu joka kielsi koskemasta pelleihin ja pitämästä ääntä.

Vähän nolotti siinä vaiheessa huomata lappu, kun olimme keskustelleet koko näyttelyn ajan. Toisaalta kieltotaulusta ja näyttelyvahdin kommentista jäi todella ikävä jälkimaku koko näyttelyyn. Oli oikeastaan onni, että tulimme kiellosta tietoisiksi vasta lopussa ja olimme vapautuneesti pystyneet nauttimaan näyttelystä ja vaihtamaan siitä ajatuksia.

Ymmärrän toiveen hiljaisuudesta, jos taiteilija niin on halunnut. Mutta kovin on latistava ja ristiriitainen viesti näyttelyvieraille: lasten piirrustuksia seinillä, lapsimyönteisyyttä ainakin paperilla, ja kaikkein ristiriitaisinta on se, että olin kuullut taiteilijan nimenomaan haluavan, että myös lapset voivat nauttia hänen taiteestaan.

Järjestäpä näyttely, joka on täynnä pellejä ja lasten piirrustuksia, toivo lapsia paikalle ja sitten laita sisäänkäynnille kyltti, joka kieltää koskemisen, puhumisen ja kaikki muut äänet ja käskee meditoimaan.

Vaikuttaa erikoiselta ja vähän surulliseltakin. Ymmärrän kyllä idean meditoinnista - mutta onko taiteen tehtävä sanella, missä ja milloin meditoidaan? Eikö taiteen tehtävä juuri ole herättää tunteita ja ajatuksia, ja mitä tunteita ja ajatuksia ne sellaiset ovat, joita ei voi sanoa ääneen ja vaihtaa muiden kanssa, siinä saman tien taiteen äärellä? Kun astuu taidenäyttelystä ulos, mielen täyttävät jo muut asiat ja velvollisuudet, eikä enää ole mahdollista saavuttaa taideteoksen tunnelmaa ja kaikkia niitä ajatusten vivahteita, joka se on saanut aikaan.

Lapsille ajatus hiljaisuudesta pellejen äärellä on erityisen vaikea. Mieleen hiipii jopa melkoinen ääririnnastus, kauhuelokuvista tuttu asetelma pelleistä, jotka houkuttelevat lapsia luokseen ja muuttuvat sitten näitä jahtaaviksi hirviöiksi.

"Äiti miksi siellä ei saanut puhua?" lapseni kysyi minulta näyttelyn jälkeen. En osannut antaa kunnollista vastausta, harmitti vain lapsen puolesta joka oli ollut näyttelyssä niin kiltisti ja rauhallisesti, mikä ei aina hänen ikäiselleen ja luonteiselleen ole kovin helppoa. Olin nähnyt, kuinka hän säikähti näyttelytyöntekijän muistutusta hiljaisuudesta, eikä varmaan tajunnut ollenkaan, miksi moitittiin vaikka hän oli tehnyt juuri niin kuin oli oppinut museoissa tehtävän: rauhallista kävelyä, normaaliäänistä puhetta, ei kosketa mihinkään ellei erikseen anneta lupaa.

"Taiteilija kai vaan halusi niin. Ehkä hän pelkäsi, että puhe herättää pellet."
"Mutta eiväthän ne olleet oikeita pellejä", lapsi intti.
"Niin, eivät olleetkaan. Joskus taidenäyttelyissä vaan on sellaisia sääntöjä".
Lapsi kohautti olkiaan.
"Tyhmä näyttely." Ja sitten hän kertoi kokemastaan kotiin flunssaa potemaan jääneelle isosiskolle, eikä siskoa enää harmittanut yhtään ettei päässyt mukaan.

Vaikka me olimme kaikki-  niin lapset kuin aikuiset - näyttelyssä rikkoneet hiljaisuuden toivomusta, tapaus kuitenkin toi lähemmäs viime aikoina paljon tapetilla ollutta kysymystä siitä, mihin lapsiperheet ovat tervetulleita ja mihin eivät. On ollut ravintolaskandaalia, jossa itkevää lasta perheineen on pyydetty poistumaan ravintolasta. On ollut tarinoita ikävistä lasten ääniin liittyvistä kommenteista lentokoneessa. Ja itsekin olen blogissa vastikään kirjoittanut kokemastani lapsivastaisuudesta kirjastossa. Somessa leuat louskuvat, kun lapsivastaiset intoutuvat vaatimaan lapsivapaita lentoja ja ravintoloita tai kehottavat pikkulasten vanhempia pysymään kotona.

Lapsista lähtee aina ääntä, se on fakta. Lapset ovat ihmisiä siinä missä aikuisetkin, sekin on fakta. Yhteiskunta ja yleiset paikat ovat tarkoitettu kaikille, se on fakta myös. Mielestäni tässä ei ole mitään epäselvää. Ääniherkät, lapsiperheet, erakot, sosiaaliset eläimet, intro- ja ekstrovertit, masentuneet, maaniset, hermostuneet ja rauhalliset flegmaatikot, kaikkien on mahduttava tähän maailmaan. Ainoat asiat, joita kaikilta kysytään ja vaaditaan on ripaus myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja ohimenevän hankalan hetken sietokykyä, puolin ja toisin.

Niitä kysytään, kun ravintolan viereiseen pöytään asettuu äänekäs lapsiperhe tai lapsi saa itkukohtauksen. Niitä kysytään, kun huomaa, että kanssaihminen selvästi kärsii melusta. Näitä kaikkia kolmea, myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja hetkellisen hankaluuden sietokykyä, erityisesti viimeksi mainittua, vaaditaan tällaisessa tilanteessa molemmilta osapuolilta. Ei muuta. Kyllä me silloin kaikki samaan maailmaan mahdumme.

Ennen näyttelyä Rondinone pyysi suomalaislapsilta sateenkaaripiirrustuksia.
Niillä tapetoitiin näyttelysalin seiniä. 

Rondinone on taiteilijana moniulotteinen, ja hänen teoksissaan yhdistyvät käsitetaiteen ja pop-taiteen elementit. Usein, niin myös Everybody gets lighter -näyttelyn kohdalla, hänen taiteessaan on pohdiskeleva, eksistentiaalinen ulottuvuus, jotain mikä saa katsojan kysymään: miksi täällä olemme, mikä on kaiken tarkoitus?

Taidehallissa nyt esillä olevan näyttelyn luvataan edustavan sellaista nykytaidetta, joka on helposti lähestyttävää kaikille, taiteentuntemuksen syvyydestä ja koulutustaustasta huolimatta. Symbolit - pelle, sateenkaari - ovat universaaleja ja merkitsevät kaikille jotakin. Näin onkin, mutta juuri siksi vaatimus hiljaisuudesta näyttelyssä tuntuu entistä oudommalta. Tässä näyttelyssä ajatuksia nimittäin herää varmasti ihan kaikille, ja vakavista ilmeistään huolimatta pelleissä on paljon myös jotain iloista, jopa kepeää, aivan kuten näyttelyn nimikin antaa ymmärtää. Ja kun olo kevenee, sen tunteen haluaa mielellään jakaa.

Harmi vain, että jälkimaku näyttelystä jäi kaikkea muuta kuin keveäksi ja valoisaksi, ajatus siitä että olimme keskusteluillamme jotenkin häirinneet näyttelyä vesitti taide-elämyksen kokemusta. Onneksi aurinko sentään paistoi Helsingin kaduilla kun astuimme Taidehallista ulos ja vallitsi vielä lähes kesäinen lämpö. Siitä nautimme pellenäyttelyn aiheuttamasta apeudesta huolimatta, ja jo Kampin kauppakeskuksen kulmilla koko harmi alkoi jo unohtua - kuten pikkuharmeille on onneksi tapana käydä.

Ugo Rondinonene näyttely Everybody gets lighter Helsingin Taidehallissa 17.11. asti. 

PAROLA DEL GIORNO: pagliaccio (m) = pelle