Yksin elokuvissa: Tolkien. Elokuva ystävyydestä, poikkeuksellisesta lahjakkuudesta ja jokaisen äidin pahimmasta painajaisesta

Elokuviin lähdössä ja vielä hymy huulilla -
onneksi mukana oli nenäliinoja.

Tätä voisi jo sanoa johdatukseksi - tai ainakin osuvaksi sattumaksi: päätin yli viikko sitten että menen lauantai-iltana leffaan. Yksin. Olen käynyt elokuvissa muutaman kerran yksin ennenkin, joidenkin mielestä se on outoa mutta minusta elokuva jos mikä on elämys, jonka katsominen ei ole kiinni siitä istuuko vieressäsi joku tuttu vai ei. Sitä paitsi yksin katsoessa keskittyminen on täydellistä.

Siitä kun olen viimeksi nähnyt elokuvateatterissa muun kuin lastenelokuvan, on jo kohta kolme vuotta ja sekin kerta meni siihen, että puoli elokuvaa mietin outoja tuntemuksiani alavartalossani (laskettuun aikaan oli pari viikkoa ja olimme miehen kanssa puolipaniikissa viettämässä parisuhdeaikaa kiireesti ennen kuin vauva syntyy).

Ne tuntemukset paljastuivat seuraavana päivänä tulehduksen aiheuttamiksi supistuksiksi, jotka laantuivat lääkekuurilla, mutta elokuvaelämys - Dan Brownin kirjaan perustuva Inferno, kirjana huomattavasti paljon parempi kuin leffana kuten melkein järjestään kaikki kirja-elokuva - parit mielestäni - oli peruuttamattomasti häiriintynyt.

Päätin että nyt on aika elokuvaelämykselle ja mieskin oli samaa mieltä: olet vapaailtasi ansainnut.

Muutama tunti ennen leffaanlähtöä huomasin kotikorttelin Facebook-ryhmässä viestin, jossa naapuri tarjosi ilmaiseksi jotakin. Ja mitä iloinen sattuma:




 mitäpä muuta kuin ilmaista leffalippua! Olen laiska FB-käyttäjä enkä varsinkaan kyseistä ryhmää aktiivisesti seuraile, mutta juuri nyt sellainen ilmoitus osui silmään.

Kävin hakemassa leffalipun ja sekä antajalle että saajalle tuli oikein hyvä mieli siitä, että viimeistä päivää voimassa oleva ilmaislippu sai käyttöä. Minusta sattuma oli ihmeellinen, ja olin siitä hyvällä tuulella koko loppupäivän.

Vaikka saavuinkin Tennispalatsin leffateatteriin vaivaiset 11 minuuttia ennen leffan alkua vain huomatakseni, että valitsemani elokuva pyörii Kinopalatsissa. Ei siis kuin kiireellä Kaisaniemeen. Ehdin saliin mainosten vielä pyöriessä joten erehdyksestä ei seurannut muuta kuin juoksusta valumaan herennyt hiki.

Pian iho kuitenkin oli kananlihalla, eikä pelkästään hien kuivumisen takia. Elokuva jota menin katsomaan oli Tolkien, suomalaisen Dome Karukosken ohjaama tarina aikamme suurimmasta fantasiakirjailijasta John Ronald Reuel Tolkienista, ja vaikka se ei ulkomaisilta kriitikoilta suitsutusta ole saanutkaan, en antanut etukäteisarvioiden hämätä. Eikä kannattanutkaan, olen nimittäin harvoin samaa mieltä elokuvakriitikoiden kanssa. En ollut nytkään.

Elokuva meni suoraan rintaan ja sydämeen, aivojen tunnekeskukseen ja kyynelkanaviin. Halusin alunperin nähdä elokuvan siksi, että se kertoo poikkeuksellisesta kirjallisesta lahjakkuudesta, miehestä jonka mielikuvitus ja äly on toiminut esikuvana kokonaiselle kirjallisuugenrelle - ja koko sanataiteelle. Odotin siis näkeväni ennen kaikkea tarinan häikäisevästä kirjailijasta.

Vietin "vapaailtaa" myös perjantaina, sillä kertaa pyöräilimme ystävän
kanssa Hakaniemen Lentävään Hollantilaiseen (ravintolalaiva kuvassa Pitkänsillan kupeessa)

Tiesin etukäteen, että elokuvassa on sotakohtauksia, mutta en arvannut että ne olisivat niin suuressa osassa ja että niistä lähtisi purkautumaan sellainen ajatuskulku kuin itselläni alkoi.

Elokuva alkoi juoksuhautakohtauksella, vänrikki Tolkien oli kuumeessa silmittömien kauhujen keskellä, tajunta häilyi vain vaivoin elämän puolella ja granaattien savun ja myrkkykaasujen keskeltä kohosi mustia ritareita, kuoleman ritareita, kaikuja fantasiamaailman puolelta - kaikkea äärimmäisissä olosuhteissa koettua absoluuttista pahaa ja järjetöntä pahuutta, jonka Tolkien myöhemmin siirsi romaaneihinsa fantasiamaailman pahuutena, jota vastaan urheat ja toisilleen lojaalit hyvikset taistelevat.

Silmäni täyttyivät kyynelistä ja puristin selkääni tiukasti elokuvateatterin penkkiä vasten, kun eteen vyöryi konekivääritulen nakutus kaikkialla (yksi konekivääri ampui ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla jopa 600 laukausta minuutissa ja niitä oli siellä tuhansia, tuhansia ja tuhansia), sotilaat jotka juoksivat kuolemaan, keltainen sinappikaasu, taistelun ja tuskan huudot, ruumisröykkiöt ja lopulta vänrikki Tolkien, joka kaatui uupumuksesta maahan ja jäi makaamaan ainoana elävänä ruumiiden keskelle jalat verilammikossa.

Kohtaukset oli mielestäni hyvin tehty, Karukoski on tehnyt hyvää jälkeä. Hän on saanut erinomaisesti ja silmiä avaavalla tavalla kuvattua kaiken sen, mikä sodassa on julminta ja järjettömintä.

Näkymä Kaisaniemenlahdelta.

Minä ainakin itkin. En läheskään aina itke elokuvissa, vaikka tunteellinen olen ja vaikka olisin katsomassa mitä tunteellisinta draamaa. Mutta nyt itkin - itkin sitä että se kaikki on joskus ollut totta. Että Tolkien ja niin monet muut miehet rintamalla ovat sen oikeasti joutuneet kokemaan.

Olen sotaitkuja itkenyt jo silloin kauan sitten, kun olin pieni ja surin sitä että Karjala on menetetty, tai isompana kun luin historiaa ja näin luvut kirjojen sivulla: lähes 10 miljoonaa kuollutta sotilasta ensimmäisessä maailmansodassa jonka piti olla kaikki sodat lopettava sota, yli 25 miljoonaa toisessa maailmansodassa, tappavimmassa yksittäisessä konfliktissa mikä koskaan on ollut.

Siviiliuhrit olivat ensimmäisessä maailmansodassa reilu  6 miljoonaa, toisessa maailmansodassa 37 miljoonaa.

Käsittämättömiä, järjettömiä lukuja jotka on liian helppo ohittaa lukuina oppikirjan sivuilla, mutta jos ja kun niiden taakse pääsee, ei voi muuta kuin - itkeä.

Luulin että se kaikki olisi jo ohi ja olisin jo "turtunut" maailmansotiin ja itkuni liittyisivät enää vain nykyisen maailman pahuuteen, mutta ei se ollutkaan niin. Tolkien onnistui horjuttamaan hyvinvointiyhteiskunnan kasvatin hyväuskoisuuttani ja huolettomuuttani, ja muistin taas miten miljoonien kaltaisteni tavallisten ihmisten elämä päättyi ei niin kovin kauan sitten suurvaltojen politiikan ja päätösten takia helvetillisellä tavalla.

Ja että on vielä elossa heitä, koko ajan harvempia, jotka ovat eläneet silloin ja muistavat sen. Ja heistä monet sanovat, että nykyajan yhteiskunnallisessa ja poliittisessa ilmapiirissä on paljon samaa kuin suursotia edeltävässä: nationalismin kasvua, kireyttä suurpoliittisissa suhteissa, huolettomuutta, hyväuskoisuutta ja suunnatonta luottamusta siihen, ettei sota voi mitenkään syttyä, se ei ole mahdollista juuri meille. Suomalaiset heräsivät uskomaan, että sota on sittenkin mahdollista vasta kun Neuvostoliitto jo pommitti Helsinkiä.

Elokuva oli muutenkin liikuttava ja ajatuksia herättävä. Se oli juuri sitä mitä odotin eli kertomus poikkeuksellisen lahjakkaasta kirjoittajasta ja poikkeuksellisesta luovuudesta, mutta se oli myös tarina nuorena orvoksi jäävästä pojasta, joka onnellisten sattumusten kautta pääsi kosketuksiin ylempien yhteisluokkien kanssa, mikä avasi hänelle tien ja stipendin hyviin kouluihin, kuten Oxdordiin ja muun muuassa arvostetun kielitieteilijän Joseph Wrightin luennolle ja suojelukseen.

Se on myös tarina orpolasten rakkaudesta, tosielämän onnellisesta rakkaustarinasta, kun Tolkien lopulta menee naimisiin ja saa neljä lasta kasvatuskotinsa kasvunkumppanin Edithin kanssa.

Ennen kaikkea Tolkien on tarina toveruudesta ja ystävyydestä. Tolkien perusti nuorena kolmen ystävänsä kanssa eräänlaisen salaseuran, T.C.B.S.:n ( Tea Club and Barrovian Society) Ystävyksistä kaksi, Rob Gibson ja Geoffrey Smith saivat surmansa ensimmäisessä maailmansodassa Sommen taistelussa heinäkuussa 2016 - siinä samassa, jonka kauhujen keskellä Tolkien Karukosken elokuvassa harhailee.

Kolmas Tea Club and Barrovian Societyyn kuuluva Tolkienin ystävä, Christopher Wiseman, säilyi sodasta hengissä mutta "jotkut vaikka selviävätkin, eivät koskaan enää palaa ennalleen", kuten elokuvassa Tolkien suulla sanottiin. Etäisyys tuli ystävien väliin, mutta Tolkien nimesi kolmannen lapsensa ystävänsä mukaan Christopheriksi.

Perjantain pyöräretkemme ulottui Kallioon asti.

Elokuvan jälkeen meni pitkään, ennen kuin sain tavallisesta elämästä taas kunnolla kiinni. Tapasin ystäväni sen jälkeen, vietimme hauskan illan, mutta en saanut mielestäni sitä mitä olin nähnyt: juoksuhautoja, gas, gas -huutoja, kranaattitulta, ruumisröykkiöitä, niin paljon turhaa kuolemaa. Katselin lauantai-illan menoa ja tunnelmaa Helsingin keskustassa uusin, kipein silmin. Niin paljon tietämättömyyttä ja historian opetusten unohdusta, pelkkää pintaa ja tyhjiä, jotain etsiviä mutta pelkkää samaa tyhjyyttä löytäviä katseita. Tai niin ainakin sen hetkisessä, historiasta herkistyneessä mielentilassa ajattelin.

Onneksi ystävän seura oli kuitenkin iloista ja toi lopulta takaisin nykypäivään. Ja niin pitää ollakin. Elämäni ei siitä helpotu eikä yksikään menneisyyden asia liikahda yhtään paremmin ymmärrettävään asentoon sillä, että alan murehtia vielä menneitäkin, sen lisäksi että liian usein murehdin nykyhetkeä ja tulevaa.

Palasin junalla kotiin puolenyön jälkeen, oli pimeää mutta syyskuun ensimmäiseksi ihmeellisen lämmintä, jalassani oli kesäsandaalit ja ylläni kevyt mekko, taivas oli tähtikirkas ja ääretön, katselin sitä pitkään kotipihan pimeydessä. Yritin nähdä revontulia, niitä luvattiin viime yöksi etelään asti, mutta vielä ei ollut tarpeeksi myöhä tai tarpeeksi pimeää sillä en nähnyt muuta kuin tähtiä ja valosaastetta keskustasta päin.

Mietin vielä kerran näkemääni elokuvaa ja miljoonia nuoria miehiä jotka juostessaan rintamalla eteenpäin nytkähtivät kuoliaaksi luotien lävistäessä heidät, repeytyivät kuoliaaksi kranaattien räjäyttäessä heidät kappaleiksi tai sitten he kuolivat espanjantautiin tai juoksuhautakuumeeseen tai myrkkykaasuun, ja ajattelin vanhaa uskomusta jonka mukaan jokainen kuollut syttyy taivaalla tähdeksi. Olen aina pitänyt siitä ajatuksesta, siinä on jotain sanomattoman lohdullista.

Kotona vaihdoin yöpaidan päälle, pesin kasvoni ja hampaani, join pari lasia vettä ja kömmin sänkyyn tai oikeammin siihen pikkuruiseen tilaan, jonka toisella puolella nukkuva kaksivuotias ja toisella puolella nukkuva viisivuotias poikani olivat minulle jättäneet. Puoli tyynyä oli vallannut pieni pörröinen pää, pitkin poikin peittoni päällä lepäsivät viisivuotiaan alati pidemmäksi kasvavat jalat.

Siirtelin varovasti jalkoja ja asettelin pääni sille varattuun koloon, silitin molempien poikien hiuksia ja hyvä etten taas alkanut itkeä. Nämä pienet ihanat.  Ajattelin sitä, miten Tolkienin ystävän äiti menetti sodassa kaksi poikaansa ja äidin ystävä menetti kolme - kaikki samana päivänä. Miten kukaan äiti voi kestää sellaista? Miten kukaan äiti voi kestää sellaista? Pahinta painajaistaan. Pojat, kivulla synnytetyt, vaivalla ja rakkaudella kasvatetut, omien poikieni tavoin äitiensä vieressä pieninä tuhisseet, yhtäkkiä he ovat pelkkää tykinruokaa, tulee sota ja pyyhkii yli  - eikä heitä enää ole.

Sitten nukahdin ja nukuin auringonpaisteiseen aamuun asti unta näkemättä.


PAROLA DEL GIORNO: la prima guerra mondiale = ensimmäinen maailmansota