Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Syntyvyys jatkaa Suomessa historiallista laskuaan, nopeammin kuin ennusteissa on arveltu. Nyt vallitsee tilanne, joka tilastojen ja ennusteiden mukaan piti vallita vasta vuonna 2040. Eläköön, sanovat ilmastonmuutos- ja ympäristöaktivistit. Apua, sanovat Suomen kansan tulevaisuudesta huolestuvat ja eläkejärjestelmästä vastuussa olevat.

Asiantuntijat yrittävät kilvan selvittää, selittää ja tulkita, mikä on ennusteitakin nopeamman vauvakadon taustalla. Miksi vauvoja ei synny eikä niitä yhä useammin haluta? Miksi juuri Suomessa vallitsee tilanne, joka on kansainvälisestikin poikkeuksellinen? Suomessa, jossa perheitä kuitenkin tuetaan taloudellisesti toisin kuin esimerkiksi Italiassa, jossa syntyyys on jo pitkään ollut todella alhaista ja jonka lukuja Suomi alkaa nyt lähestyä.

Mikä voi olla syynä vauvakatoon? Pelko prismaperheeksi taantumisesta? Halu luoda uraa? Halu matkustella ja elää vapaasti? Huoli ilmastonmuutoksesta ja maailman tilasta? Itsekkyys? Ryhmäilmiö (kun lähipiirissäkään ei ole vauvoja, en minäkään halua, mutta myös ajattelu, että koska muutkaan suomalaiset eivät, niin en minäkään)? Taloudellinen toivottomuus? Lapsiperhetukien puute ja pienuus? Myöhäistynyt perheellistyminen? Lisääntynyt  ei-vapaaehtoinen lapsettomuus hedelmällisyyden lasku paitsi iän, myös ympäristötekijoiden vaikutuksesta?

Kaikki edellä mainitut vaikuttavat tietenkin asiaan. Joku noista on motiivi ja syy jollekin ja monille useampi kuin yksi edellä mainituista.

Olen ennenkin pohtinut blogissa aihepiiriä eli sitä, miksi ihmiset eivät enää halua lapsia ja tullut siihen tulokseen, että yhtenä syynä voivat olla vaikkapa - koirat! Lue teksti Syy vauvakadon takana - koira lapsen korvikkeena? täältä.

Tänään vedän esille toisen näkökulman, joka voi olla asiassa yllättävänkin tärkeä. Ainakin minusta on. Minulle se oikeastaan on vanhemmuudessa ihan kaikki.

Nimittäin kotitäitiys ja sen arvostus. Se että on mahdollista jäädä kotiin lapsia hoitamaan heidän varhaislapsuutensa ajaksi, edes ensimmäisiksi vuosiksi. Ja se miten vähän sitä nykyään arvostetaan. Minä en olisi lapsia varmaan edes halunnutkaan, ellen olisi tiennyt voivani ja haluavani jäädä hoitamaan heitä kotiin niin pitkään kuin mahdollista.

Monet muut sen sijaan ajattelevat, että ei mitään lapsia, jos vähänkään riskiä että se tarkoittaa kotiin jäämistä ja taukoa uraputkesta ja mahdollisesti jopa pientä tulojenalennusta ehkä koko loppuelämäksi. Raha, raha ja raha ratkaisee kaikessa. En voi hoitaa lastani kotona edes kolmevuotiaaksi, koska se raha. Ja ura. Meidät on saatu aivopestyiksi siihen, että ainoa normaali ja hyväksyttävä tapa elää on painaa duunia rippikoulusta hautaan ja kaikki mikä tätä taukoamatonta työntekoa häiritsee, on huonoa, myös ja erityisesti lapsi. Joka sekin on helppo jättää elämänkaaresta pois, ettei vaan tule sitä pientäkään taukoa.

Pitkäaikaisille kotiäideille naureskellaan ja heitä kutsutaan siivellä eläjiksi, sanamuoto siivellä eläminen kaikista kielteisistä merkityksistä painavana. Vanhanaikaista, vastuutonta, hölmöä, lyhytnäköistä, naista alistavaa, mitä kaikkea. Kotiäidin työ ei merkitse mitään, ei mikään metatyön määrä jota hän tekee. Mistä ei saa rahaa, sillä ei ole arvoa.

Ei ihme, ettei tämmöiseen yhteiskuntaan halua lapsia. Onhan se hankalaa, kun lapset pitää laittaa hoitoon heti kun he pinnasängystä kasvavat ja mielellään jo aikaisemmin, on löydettävä hoitopaikka läheltä kotia ja mistä hyvänsä sen saakin, herätettävä koko perhe kukonlaulun aikaan, käytävä läpi se joka-aamuinen kiire ja ehdittävä ajoissa päiväkotiin, sitten riennettävä työpaikalle ja oltava siellä terävänä vaikka olisi juuri valvonut hampaitaan tekevän lapsen takia puoli yötä. Ja kun töistä selviää, on kiirehdittävä päiväkotiin hakemaan lapsi, joka tappelee ja kiukkuaa oman isossa lapsiryhmässä kuluneen oman työpäivänsä jälkeen, sitten ehkä vielä kauppaan, ripeästi ruokaa laittamaan jotta ehditään syödä ennen kuin pitää jo ruveta iltatoimiin.

En minäkään haluaisi lapsia, jos tietäisin että elämästäni tulee lapsen myötä sellaista. Ruuhkavuosia. Niiden piikkiin usein laitetaan kaikki kiire ja kaaos. Ruuhkavuosien oletetaan kuuluvan elämään itsestään selvästi. Mutta kuuluvatko ne, onko niiden pakko kuulua?

Mitä sitten esitän ratkaisuksi? Kaikki naiset kotiäideiksi vai? Mitä käy tasa-arvon ja kansantalouden, jos kaikki naiset ajattelisivat yhtä vastuuttomasti kuin minä eivätkä laittaisikaan työelämää lastenhoidon edelle?

On valitettavaa mutta totta, että elämme maailmassa ja maailmankolkassa, jossa tasa-arvo on kutistunut tarkoittamaan sitä, että vahdataan mittarin kanssa että kaikki, aivan kaikki menee tasan ja jossa tarvitaan kahden aikuisen iso palkka, jotta sellainen elämä mihin olemme tottuneet ja joka meidän oletetaan elävän, on mahdollista. Asuminen on kallista, etenkin pääkaupunkiseudulla, on niin paljon asioita joita pitää ostaa, eikä ruokakaan ilmaista ole. Tämä on valitettavaa, mutta se nyt vain on todellisuus, jossa elämme.

Mutta se ei tarkoita, että meidän pitäisi alistua siihen. Jos enemmän naisia ja miehiä jäisi pidemmiksi ajoiksi kotiin hoitamaan lastaan, tarkoittaisi se laajempaa asennemuutosta jolla ei voisi olla vaikutusta myös työnajantapuoleen, ja ilmiönä vähempään tyytymisestä kertova pitkä kotivanhemmuus olisi esimerkiksi ympäristöä ajatellen mainio juttu. Vähemmän rahaa, vähemmän kulutusta, vähemmän hiilidioksidipäästöjä, vähemmän tuhoja luonnolle.

En kehota kaikkia naisia jäämään kotiin, tietenkään. Mutta toivon että vallitsisi enemmän vapautta valita. Että raha ei menisi kaiken edelle ja että heitä jotka jäävät kotiin, ei katsottaisi kuin toisen luokan kansalaisia. Lyhyesti sanottuna: että kotiäitiyden arvostus nousisi.

Vaatii nimittäin paljon kanttia jättäytyä kotiäidiksi sen nykyisellä arvostuksella. Olen itsekin ollut musertua sanattoman ihmettelyn ja aliarvostuksen vuoksi, jota ratkaisuni vuoksi olen saanut osakseni. Koska itse niin perinpohjaisesti pidän kiinni periaatteesta, että arvostan toisten valintoja ja annan heidän tehdä omat ratkaisunsa ilman että otan oikeudeksi alkaa ihmetellä, en osaa suhtautua siihen, jos joku ei tee samoin minun valintojeni ja ratkaisujeni kohdalla.

"Elääkö sillä?" kysyi entinen naapurini kun kerroin työstäni freelance-toimittajana kotiäitiyden ohella ja jatkoi: "Miten te tulette toimeen?" No, hyvin tulemme, kiitos kysymästä.

"Mistä saat rahaa?" kysyi puolestaan eräs tuttavani kerran. Vastasin, että ei meillä rahasta ole puutetta, vaan sitä on juuri sopivasti ja tarpeeksi siihen, että saamme sen mikä on välttämätöntä. Kaikkea mitä haluamme emme ehkä saa, mutta kaiken haluamisen ja saamisen on jo aikaa sitten ymmärretty olevan tuhoavaa ajattelua, joka on syypää maapallon nykyiseen jamaan. Ei se mitä tarvitsemme ja haluamme, vaan se mitä ilman emme tule toimeen, on oikeasti tärkeää. 

Olen selvinnyt ihmettelystä pitämällä mielessä edellä mainitun lauseen ja sen, mikä elämässäni on tärkeintä, mutta en toivoisi sellaista aliarvostuksen määrää kenellekään toiselle.

Valintani kotiäitiydestä on johtanut siihen, että joudumme elämään niukasti ja katsomaan, mihin rahamme laitamme, mutta eikö sitä pitäisi tätä nykyä tehdä ihan kaikkien? Mihin kaikkea sitä rahaa tarvitsemme, jota tienaamme, säästämme ja säilömme? Tuijottaaksemme yhä suurempaa tilin saldoa? Sijoittaaksemme ja saadaksemme yhä lisää rahaa? Ostaaksemme aina vaan lisää tavaroita, suurempia taloja ja kalliimpia autoja? Säästääksemme eläkkeelle, niihin vuosiin joita ei ehkä koskaan edes tule?

Ei olisi yhtään pahitteeksi, että jokin iso asennemuutos hillitsisi hiukan kaikkea tätä kulutuksen hullunmyllyä, rahan palvontaa ja taloudellisen edun maksimointia, jonka keskellä elämme. Puhutaan suu vaahdossa siitä, että lapset ovat ilmastonmuutoksen vastainen teko, mutta eikö sekin ole, että elämme niin kuin elämme? Panostamme uraan jotta voimme tienata maksimaalisesti ja kuluttaa maksimaalisesti, matkustelemme, vaihdamme sisustusta ja remontoimme ihan vain siksi että olemme kyllästyneet seinän ja sohvan sävyyn.

En syytä ketään, jotka niin tekevät. Käytän tarkoituksella monikon ensimmäistä persoonaa kuvaillessani asiaa. Itsekin kulutan liikaa oman mittapuuni mukaan, ostelen kenkiä ja unohdan suunnitella ruokaostokset ja sorrun heräteostoksiin koska olen nähnyt kivan mainoksen jossa luvattiin vaikka mitä, ja, sitten jotain aina menee roskiin ja hukkaan. Me olemme oppineet siihen, meidät on opetettu siihen ja olemme jopa oppineet uskomaan, että onnellisuutemme on riippuvainen ostamistamme tavaroista ja kuluttamistamme asioista. Kuluttajien on pakko toimia niin, jotta talous ja tämän maailma pyörii. Meidän on pakko saada koko ajan paljon rahaa jotta voimme ostaa koko ajan ja kaikkea, kuin vimman vallassa, muuten talouden rattaat hidastuvat ja pysähtyvät, ja sitten kaikki romahtaa.

Vielä puoli vuosisataa sitten huonekalut ostettiin koko elämäksi, ne hankittiin yhteiseen kotiin kun mentiin naimisiin ja jätettiin perinnöksi lapsille ja lapsenlapsille. Mutta moniko Ikean sohva tai Askon pöytä kestää lapsille asti? Jos ei muuta niin siihen kyllästytään ja laitetaan kiertoon uuden, kivemmanvärisen tieltä.

Olemme huolissamme ympäristöstä, mutta mitkään kaksi asiaa eivät ole niin ristiriidassa keskenään kuin ympäristönsuojelu ja kapitalistisen yhteiskunnan toimintaperiaatteet. Suurin uhka ympäristölle eivät ole vauvat, jotka syntyvät, vaan me jotka täällä jo olemme ja elämme kuin viimeistä päivää. Luontoa ei voi suojella kulutusyhteiskunnan pelisääntöjä noudattaen.

Mitä tällä kaikella on tekemistä kotiäitiyden kanssa? No esimerkiksi se, että joskus oudoksuttaa kuinka kaikki muu hidastaminen, oravanpyörästä hyppääminen eli hienosti sanottuna downshiftaaminen on kyllä kovasti muotia, mutta kun joku sanoo että jää kotiäidiksi miehen siivellä elämään, tulee siitä kuin kirosana. Vaikka samasta asiastahan on kyse, halusta vastustaa koko ajan kiivaampana pyörivää kulutusyhteiskuntaa ja rahan palvontaa. Kyse on arvovalinnoista.

Myös työn ja perheen yhdistämisen mahdollisuutta pitäisi parantaa. Omien lasten hoitaminen kotona ei nimittäin välttämättä tarkoita, että äidin (tai isän) on jäätävä kokonaan kotivanhemmaksi eikä se ole ehkä toivottavaakaan,  varsinkin jos kotivanhemmuus kestää monia vuosia kuten esimerkiksi minulla on kestänyt. Osa-aikatyö ja itsenäinen yrittäminen voivat mahdollistaa sen, että kotiäitikin tienaa vaikka hoitaisi lasta kotona. Varsinkin kun lapset ovat vähän isompia, työnteko heidän kanssaan kotona onnistuu hyvin, kun he ovat kerhossa, esikoulussa, koulussa ja harrastuksissa. Ja kun puhun osa-aikatyöstä, tarkoitan oikeasti osa-aikatyötä, enkä sitä työajanlyhennystä jossa työntekijä lopulta joutuu tekemään neljässä päivässä viiden päivän tai viidessä tunnissa kahdeksan tunnin työt.

Mutta nämä taitavat olla aika utopistisia haihatteluja nykyään vallitsevien arvojen ja yhteiskunnallisten rakenteiden aikana. Tiedän että työelämä on mennyt niin julmaksi, että jo vuoden kotonaolo lapsen kanssa voi tukkia tiet ja saada aikaan, että jäät jälkeen kaikesta. Jos cv:ssäsi on monen vuoden aukko, olet tuhoon tuomittu yrityksissäsi saada enää töitä, ainakaan sellaista josta voisit saada ammatillista nautintoa rahan lisäksi.

Toisinkin voisi olla. Esimerkiksi Italiassa vuodet kotona lasten kanssa eivät automaattisesti tarkoita, että olet ulkona työelämästä. Käsittääkseni myös Keski-Euroopassa työnantajilla on enemmän ymmärrystä siihen, että ihmisen elämässä myös lapset saavat viedä aikaa ja aiheuttaa taukoja työelämään. Kotiäitivuodet ovat ihan ookoo syy aukolle cv:ssä.

Tosin Italiassa myös syntyvyys on alhainen, joten siellä edes kotiäitimyönteisyys ei ole tuonut asiaan ratkaisua. Suuri syy tähän on, että ajatellaan liian materialistisesti. Italiassa lapsia nimittäin usein jätetään hankkimatta selkeästi siitä syystä, että heihin ajatellaan uppoavan niin paljon rahaa: monet ajattelevat, että pitäisi olla tilit pullollaan, merkkivaatteet ja -tarvikkeet ostettuna, pesämuna lapsen ensiasuntoa varten ja kaikki viimeisen päälle hankittuna, ennen kuin lapsi uskalletaan laittaa alulle. Ja monet suomalaiset asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Suomessa mennään tätä samaa suuntausta kohti.

Maailma on mennyt liian työtä ja rahaa palvovaksi, urakeskeiseksi ja taloudellista voittoa tavoittelevaksi, jotta lapset siihen kuvioon mahtuvat. Niin se vain on. Tämä on varmasti yksi syy vauvakadon takana kaikkien muiden syiden kanssa, mutta mielestäni yksi oleellisimmista syistä. Lapsi ei mahdu elämään, joka nykyaikana meidän oletetaan elävän - tai vaikka joten kuten mahtuisikin, lapsi ei nykyisessä yhteiskuntamallissa tuo meille sellaista onnea ja lisäarvoa, joka tekisi lastenhankinnasta vaivan arvoisen. Koska on koko ajan paine palata töihin ja tienata enemmän, lapsen synnyttyä vanhemmat ovat vaarassa joutua siihen arkirumbaan, joka ihan totta voi tehdä elämästä sietämätöntä ja sitä masentavaa hypermarkettien käytävillä huutavan lapsen kanssa säntäilyä. Juuri sellaista mitä etukäteen pelätään. Kiire ja stressi tekevät helposti elämästä helvetillisen.

En olisi halunnut lapsia varmaan lainkaan, ellen olisi pystynyt jäämään hoitamaan heitä kotiin heidän ensimmäisiksi elinvuosikseen. Ja sitten kävi niin, että minulla on lapsia jo kolme, ja kotivuoteni ovat sen kun pidentyneet.

Tiedän olevani onnekas, että tämä on ollut minulle mahdollista.  Kaikille ei ole, vaikka he kuinka haluaisivat jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan. On yksinhuoltajia ja niitä, joille puolison tuloilla eläminen ei vain onnistu syystä tai toisesta. Tosin hyvin usein kyse on pohjimmiltaan siitä, mitä haluaa ja miten paljon on valmis päätöksensä eteen uhraamaan. Tunnen yksinhuoltajan, joka hoiti lastaan kotona kolmivuotiaaksi, vaikka se tarkoitti joka sentin laskemista.

Minulle kotiäitiys on juuri ja juuri mahdollista, ei yhtään enempää.  Elän maassa, jossa valtio tukee lapsiperheitä, ja olen kiitollinen jokaisesta eurosta, joka tililleni lapsiperhetukien muodossa kilahtaa. Ja kun lapsilisiä pienennetään ja Helsinki-lisä viedään, en osaa edes protestoida, koska kaikki se raha jota minulle omien lasteni hoidosta maksetaan, on aina tuntunut niin yltäkylläiseltä ja ihmeelliseltä. Tiedän että se on ylellisyyttä, joka joskus loppuu.

Olen vähään tyytyvä eli minua ei haittaa,  vaikka luksuselämä ja design-huonekalut ovat ulottumattomissani. En pidä ulkomaanmatkustelusta enkä tunne tarvetta käydä kauneushoitoloissa tai manikyyreissa. Käytän ongelmitta kirpputorivaatteita enkä hermoile, vaikka rahaa eri riitä säästötilille asti.

Lisäksi ja mikä oleellisinta, mieheni elättää minua mielellään, eikä minun ylpeyteni yli käy se, että olen elätettävänä. Elän täysin hänen siivellään. Siivellä eläminen on hyvin monelle kauhistus, jotakin niin järkyttävää, että sitä ei ymmärrä suvaitsevaisimpienkaan silmälasien läpi katsottuna. Asiaan liittyvistä ennakkoluuloista on kirjoittanut Kaksplussan blogissa Desire Dyman, ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että hänen paheksuvasti luullaan elävän miehensä siivellä, mutta eihän sellainen kauhea asia kuitenkaan ole totta.

Minun kohdallani se on ihan totta. Elän mieheni siivellä enkä edes häpeä sitä vaan olen siitä onnellinen.

Oikeastaan emme itse käytä sanaa siivellä eläminen ollenkaan, koska se kuulostaa niin hassulta. Ikään kuin muu perhe olisi sisällä lentokoneessa ja minä matkustaisin ulkona siiven päällä. Mutta me elämme samassa koneessa sisällä kaikki, olemme perhe. Ja mieheni kanssa olemme rakastavaiset, parhaat ystävät ja meillä on kolme yhteistä lasta, meille on kaikki yhteistä eikä tällaisessa tiimissä ajatella, mikä raha on kenenkin tienaamaa tai että jompikumpi meistä olisi jotenkin ulkopuolella.

Asiaan vaikuttaa varmasti se, että mieheni on italialainen, hän on imenyt tämän ajattelun jo äidinmaidossaan. Suomalaiselle miehelle vaimon elättäminen voi olla kenkuttavampi kuvio. Tiedän että Suomessa on olemassa myös miehiä, jotka vaativat jopa jääkaappiin ostettavien ruokien olevan tarkasti omille puolilleen aseteltuja, oikealla minun, vasemmalla sinun ruuat. Ja jos kumppani ottaa väärältä puolelta, joutuu korvaamaan toiselle.

Mieheni ei koskaan, ei edes pahimpien riitojen aikana, vedä esiin valttikorttina sitä, että hän maksaa suuren osan menoistamme. Hän ei käytä sitä aseena riidoissa, vaikka hänellä olisi siihen kaikki mahdollisuudet. Se kertoo, ettei asialla ole hänelle todellakaan mitään väliä. Ja itse toimisin aivan samalla tavalla, jos asetelma olisi toisinpäin eli minä työssä ja hän kotona. Jos tilaisuus sellaiseen tulisi, voisimme epäröimättä vaihtaa osia. Tämä ei siis ole millään muotoa sukupuolikysymys, vaikka uskonkin, että sukupuolten välillä on perustavalaatuisia eroja ja etenkin vauva-aikoina äiti on lapsen ensisijainen hoitaja näiden erojen vuoksi, kuten esimerkiksi kyvyn imetykseen.

Se että olen kotona ei tarkoita, etten tekisi työtä. Lastenhoito on työtä, sen tietävät kaikki jotka ovat lapsia vähänkään hoitaneet. Ruuanlaitto on työtä, kodin järjestyksen ylläpitäminen on työtä. Siitä ei vain saa palkkaa, ja siksi sitä eivät monet arvosta.

En vain makaa kotona, komenna lapsia ja katsele saippuasarjoja, vaan teen lasten kanssa asioita joista he oppivat uutta ja saavat virikkeitä, luen heille ja leikin heidän kanssaan, opetan heitä kirjoittamaan, tunnistamaan kukkia, lintuja ja sieniä, opettelemme maailmaa yhdessä. Luen ja kirjoitan itsekin aina kun kerkeän jotta pidän ajatukseni vireinä, opiskelen uusia asioita ja tietoa jatkuvasti. En koe tylsistyneeni tai tulleeni tyhmemmäksi kaikkina näinä kotiäitivuosina, päinvastoin. Kaikki tämä ihana aika jonka saan lasteni kanssa kotona viettää, on tehnyt minut onnellisemmaksi kuin mikään toinen asia, ja kokopäiväinen vanhemmuus on saanut minut tekemään itseeni syvemmän matkan kuin mikään muu. Olen joutunut pohtimaan itseäni ja virheitäni, maailmaa ja ihmismieltä armottoman tarkasti, olen etsinyt kirjoista vastausta moniin kysymyksiin itsestäni äitinä ja ihmisenä ja maailmasta jossa toimimme, ja olen oppinut uusia asioita enemmän kuin muistan edes yliopistovuosinani tai missään muussa työssä oppineeni. 

Olen kotona olon ohessa myös tehnyt myös jonkin verran "oikeita" töitä freelancerina ja teen parin vuoden tauon jälkeen nyt uudelleen. Lisäksi minulla on mahdollisuus tienta blogilla pieniä summia. Nämä pyöristävät kuukausituloja jonkun verran, mutta en todellakaan edes parhaina kuukausina pääse lähellekään mieheni tuloja. Käytännössä elämme yhden palkalla. Elämme vaatimattomasti, emme niin että joutuisimme luopumaan välttämättömästä tai edes pienestä ekstrasta, mutta emme syö usein ulkona, emme osta kalliita vaatteita, emme matkustele ulkomaille (muuta kuin Rooman-mummolaan) ja esimerkiksi sisutuksen kanssa meillä ei ole minkäänlaisia ulkonäkö- tai merkkikriteerejä.

Elämme kodissa, jossa samat sisustustyynyt kulkevat mukana vuosikymmenestä toiseen, välillä vain käyvät pesussa, verhoja on vain yhdet per ikkuna ja kalusteistamme on turha etsiä designia. Kotimme on värikäs ja täynnä leluja, seinillä on sinitarratahroja lasten piirustusten jäljiltä ja vähän muutakin pinttymää, kaapinovia kiinnitellään paikoilleen aina välillä ja remontoimme vasta sitten, kun on aivan pakko eli jos jokin ei kerta kaikkiaan enää toimi tai talon arvo uhkaa laskea - ulkonäköseikoilla ei ole väliä. Vaikka olisimme upporikkaita, emme luultavasti toimisi kovinkaan toisella tavalla, sillä emme nyt vain satu olemaan sisustusihmisiä tai sellaisia, meille ulkoiset puitteet eivät ole tärkeitä.

Mutta se ei tarkoita, ettemme pitäisi kauniista asioista. Kun haluamme ruokkia esteettistä silmäämme, tuon kotiin kukkia, sytytän kynttilöitä tuikkuihin tai sitten menemme ulos luontoon tai taidemuseoon. Ja onhan oma kotimme ja sekava sisustuksemmekin meidän mielestämme kaunis! Ainakin sen jälkeen kun vihdoin on saanut siivottua kaikki lelut lattialta...

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä, sillä se mahdollistaa sen mitä eniten haluan lapsilleni antaa: kotona olevan äidin, kiireettömän lapsuuden ja mahdollisuuden kasvaa omassa tahdissaan turvallisissa kotiympyröissä. 

Ja nyt odottelemaan niitä tyypillisiä aihepiirin kommentteja, jotka muistuttavat että siivellä eläminen on väärin ja lyhytnäköistä (mitä jos eroamme, kuolemme tai kadumme sitten eläkkeellä), tuomittavaa ja halveksittavaa, että lasten hankkiminen on ilmastonmuutoksen kannalta täysin väärä suunta, vastuutonta ympäristön kannalta eikä mikään muu ole yhtä tehokas ilmastotoimi kuin lapsen hankkimatta jättäminen, niin että veroja päinvastoin pitäisi mätkäistä jokaisesta nykyään syntyvästä lapsesta eikä maksaa mitään perhetukia. Ja kotiäidit ehdottomasti töihin!

Olen valmis lyttäykseen. Itsehän sitä kerjäsin, kun menin avaamaan suuni näin arkaluontoisesta aiheesta.

PAROLA DEL GIORNO: vivere sulle spalle del marito = elää aviomiehen siivellä (kirjaimellinen käännös: elää olkapäillä)

Piditkö lukemastasi? Kommentoi tekstin perään tai jaa teksti alla vasemmalla olevan jakolinkin kautta myös muille!