Ensimmäinen päiväkotiaamu

Päiväkodissa.

Kellon piippaus pilkkopimeässä. Yritän havaita edes pientä valonhäivettä verhon raosta, turhaan. Tiesinkin sen, turha yrittää, tänään ei ole mitään toivoa päivänvalosta heräämisen hetkellä. Kello on soimassa aikaisin, heräämme säkkimustassa huoneessa sen ääneen ja muistamme kaikki: nyt on noustava aikailematta ylös!

Silmät sikkuralla laahustamme jonossa keittiöön. Sähkövalo särkee silmiä, niiltä on riistetty uni ihan liian äkkiä. Laitan veden kiehumaan ja valmistan espressopannun liedelle, vedän kaapista ulos jotain nopeaa aamiaista, juustoa leivän kanssa, muroja, mämmiä ja maitoa, leikkaan pari kiiviä kahtia, ottakaa nyt ja syökää mitä mielitte.  Ei ole vielä nälkä, keskimmäinen protestoi, hän on tottunut heräämisen jälkeen pötköttelemään sohvalla, katsomaan aamupiirrettyjä ja odottamaan näläntunnetta, hän on niitä ihmisiä joille heti heräämisen jälkeen ruoka ei maistu. Edes mämmi ei mene nyt alas, tällaisella kiireellä, kun ruuansulatus vielä nukkuu ja osittain aivotkin.

Kuopukselle maistuvat hedelmät ja pari juustoviipaletta. Kiitos ruuasta, hän sitten sanoo ja siirtyy olohuoneen puolelle ja on juuri valmistautumassa valitsemaan leluja lattian dinosauruskasasta, kun jo höngin paikalle päivävaatteiden kanssa. Olen katsonut ne edellisenä iltana valmiiksi koko porukalle, niinhän kaikissa arjenhallintaoppaissa neuvotaan aina tekemään: laita aina valmiiksi kaikki minkä voit kiireaamujen vastaisena iltana.

Olen melkein ylpeä itsestäni, kun saan lapsille oikeaoppisesti edellisenä iltana valmiiksi katsotut vaatteet päälle parissa minuutissa. Sitten hammaspesut - mutta voiko näin äkkiä aamupalan syömisen jälkeen niitä pestä, eikö hammaslääkäri juuri jossain lehdessä sanonut, että se pilaa hampaat -  hiustenharjaus - mistä näitä takkuja on yön aikana näin paljon tullut,  tunnen itseni väkivaltaiseksi äidiksi kun harjaan kiireellä tämmöisiä takkuja, jos olisin aikaa avaisin ne hellästi ja hitaasti sormin.

Lopulta jätän kaksi takkua suosiolla kuopuksen tukkaan, kuka niitä nyt katsoo ja jos katsoo, niin olkoon ne todisteena siitä, että en halunnut aamuvarhaisella kiusata lastani. Paljonko kello on, noinko paljon jo, äkkiä ulkovaatteet päälle. Ei aikaa aamupiirretyille eikä edes minuutin dinosaurusleikille, ei vaikka kuopus hiusten harjaamisen järkytyksestä selvinneenä viimein on saanut palattua sen pariin. Hän protestoi äkäisesti sitä että joutuukin haalarin sisään, mutta selitän että kohta saat leikkiä ties miten hienoilla leluilla yllin kyllin. Ei autoon! hän jatkaa protestointiaan, mutta siinä vaiheessa hän istuu jo turvaistuimessa, hänet on raahattu sinne väkisin ja minä olen palannut sisään etsimään keskimmäisen hanskoja.

Poika murjottaa eteisessä haudanvakavana ja näen heti, että häntä vaivaa jokin. Äiti en halua lähteä, haluan jäädä kotiin, hän sanoo kun kysyn, miksi kengät eivät ole vielä jalassa. Minua jännittää, en tahdokaan sinne.

Jännitys on ihan normaalia, ei se haittaa. Mutta lupaan, että siellä on kivaa, paljon leluja ja saat leikkiä L:n kanssa. Jännitys on oikeastaan aika kivakin tunne, huomaatko miten se pistelee varpaita ja vatsanpohjaa. Ilmeestä päätellen innostavat sanani eivät tee poikaan mitään vaikutusta. Epäluulo niitä kohtaan hänen kasvoillaan on syvä.

Sen enempää emme ehdi jännitystä tunnustella, nappaan hanskat laatikosta ja varmistan vielä, että laukussa on vaippoja ja varahousut kuopukselle. Sanon heipat esikoiselle, jolla on myöhäinen kouluaamu ja jonka etuoikeus on saada jäädä istumaan sohvalle aamupiirrettyjen pariin.

Kello viisitoista yli kahdeksan istumme kaikki autossa, täsmälleen aikataulussa, 45 minuutin kuluttua heräämisestä. Olen hiestä märkä ja minusta tuntuu, että olen vetänyt sukkahousut väärinpäin jalkaan. Mutta me teimme sen. Ehdimme ajoissa. Kello 8.27 olemme päiväkodin pihassa, vielä yksi jännityksen hetki ja haluan mennä kotiin -vetoomus kuullaan ja vastaukset siihen: hyvin se menee, ei tarvitse jännittää, siellä on kivaa.

Ja hetken oikeaa ovea etsittyämme - miten voikin olla, että tarkoista ohjeista huolimatta onnistun harhailemaan ensin alakoulun pihalla, sitten taaperoiden ryhmän ovella ja lopulta kuitenkin menemään väärästä ovesta sisään kun en tajua, että viskarit ja eskarit ovat nykyään samassa ryhmässä -  tasan kello 8.30 oikean päiväkotiryhmän eteisessä.

Ei hassummin ensimmäiseksi päiväkotiaamuksi! Mitä kaikkea sitä ehtiikään yhdessä aamun tunnissa tehdä, kun on heräämisen ensi sekunnista lähtien tehokas. Ovatko ne miljardöörimenestyjät sittenkin oikeassa... (ks edellinen postaus eli Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät klo 4.30?

Ja tätäkö pitäisi tehdä joka päivä? Mieleeni nousee syvä kunnioitus heitä kohtaan, jotka tekevät. Minä vedän henkeä vieläkin aamun ponnistuksesta, mutta kieltämättä on sanottava että väsymys on kaikessa tässä tohinassa kaikonnut. Olen virkeä kuin vastaherännyt peipponen. Sitä paitsi kaikkeen tottuu, ihan kaikkeen, hankalimmankin tuntuisesta asiasta tulee rutiini kun sitä tarpeeksi kauan joutuu toistamaan. 

Mutta vaikka niin hyvin meni, en ole luopumassa kotiäitiydestäni mihinkään, eli lapseni eivät menneet päiväkotiin hoitoon eivätkä edes tutustumaan. Kyse oli tutun lapsen isovanhempien päivästä, jonne isovanhempien estyttyä saimme heidän sijastaan kutsun paikalle.

Se oli oikein mukava aamu. Söimme yhdessä aamiaista, päiväkotilapset, isovanhemmat, tädit ja minun lapseni. Olimme mukana aamukokouksessa, jossa käytiin läpi päivä, kuukausi ja vuosi, toivotettiin kaikki tervetulleiksi nimeltä ja pidettiin äänestys kalojen nimistä sekä laskettiin hiukan yksinkertaisia laskuja.

Miten upeasti suurin osa lapsista toimi ryhmässä, odottivat vuoroaan ja vastasivat kysymyksiin. Ajattelin omia villejä poikiani ja mietin, olisiko heistä ikinä siihe - varsinkin kun pienempi koko aamukokouksen ajan kiemurteli sylissäni ja olisi halunnut palata leluhuoneeseen - vai olisivatko he ryhmän häiriköitä, jotka eivät halua kuunnella ohjeita? Se on itsepäinen pelkoni, huoli siitä että kotihoito tekee lapsistani ryhmätaidoiltaan vajaita, oman tien kulkemiseen tottuneita. 

Kokouksen jälkeen oli vapaata leikkiä ja sitten laulutuokio -  ja sen yhteydessä yhtäkkiä paljon hälinää, kuka halusi tehdä omin päin, kuka ei halunnut lopettaa marakassin heiluttelua, kenelle jäi nauru päälle höpöhöpö-jutuista, kuka potki vieruskaveria ja villitsi toisia, muutama hoitajien hermojenkiristymisen hetki jotka he taitavasti peittivät ja antoivat ammattitaitonsa ottaa ohjat.

Suurin osa lapsista oli koko ajan vakavia ja hiljaisia, heitä taisi jännittää vieraiden aikuisten läsnäolo ja ketä se ei vetänyt hiljaiseksi, riehui. Ainoat joiden kasvoilla oli hymyä, olivat isovanhemmat, he nauttivat lastenlastensa näkemisestä eivätkä varmaan huomioineet hikihelmiä hoitajien otsalla näiden yrittäessä suitsia ryhmän paria villiintynyttä lasta. Huomioon ottaen lapsiryhmän koon siitä syntyi kovin vähän naurua ja iloa, ja hoitajien ilo tuntui välillä hukkuvan harmiin joidenkin lasten riehumisesta. Asiaan vaikutti varmasti ratkaisevasti isovanhempien läsnäolo, mutta välillä tuli tunne, ettei tilanteesta nauttinut oikein kukaan, eivät lapset eivätkä hoitajat.

Minun lapseni sen sijaan riemuitsivat kaikista päiväkodin leluista - oi, dinosauruksia täälläkin, autoja, pikkueläimiä ja merirosvolaiva - mutta ennen kaikkea he ilahtuivat serkun näkemisestä ja siitä, että saatiin leikkiä yhtäkkiä yhdessä täällä ihan uudessa paikassa.

Ja kun lopuksi askartelimme ja pelasimme lautapelejä, syliini liimautui vielä yksi uusi innokas pikkulapsi, päiväkotilainen jolla ei ollut ketään aikuista päivässä vieraana ja joka halusi että olisin tehnyt korun hänellekin ja pelannut hänenkin kanssaan lautapelejä. Sitten tietysti otimme hänet mukaan, istuin siinä oma ja vieras lapsi sylissäni ja tein koruja yhtä aikaa kaikille.

Sympatiani ulottuivat häneen jonka lähipiiristä kukaan ei ollut päässyt paikalle ja kaikkiin muihinkin päiväkodin lapsiin, niihin jotka rasittavalla käytöksellään hakivat huomiota, niihin jotka olivat aina reippaita ja itsenäisiä eivätkä saaneet hoitajilta huomiota hyvässä eikä huonossa, niihin jotka halusivat koko ajan olla hoitajan lähellä ja pitää kädestä ja jotka hiljaisina istuivat kiltisti paikoillaan ja tekivät kaiken heti kuten hoitajat käskivät ja puhuivat niin hiljaa, että oli erikseen kehotettava kaikkia muita olemaan hiljaa, että kuultiin kun oli heidän vuoronsa puhua.

He kaikki olivat osa ryhmää, heidän on oltava, kaikkien erilaisten persoonien on sopeuduttava toimimaan yhdessä joka päivä. He viettävät arkiviikkoina enemmän aikaa toistensa seurassa kuin vanhempiensa kanssa, ja on tärkeää että he kaikki viihtyvät päiväkodissa ja tuntevat siellä olonsa kotoisaksi.

Oli ihana nähdä, että tuttu lapsi, hän jonka vuoksi päiväkotiin menimme tutustumaan, oli siellä kuin kotonaan ja esitteli päiväkodin leluja serkuilleen samalla tavoin kuin hän kotonaan esittelee heille lelujaan.

En voinut välttyä pohtimasta, miltä tuntuisi nyt jättää omat lapseni tänne, astua ulos ovesta ja tietää että he jäävät sinne leikkimään ja toimimaan ryhmän mukana. Katsoin kaksivuotiastani joka ei halunnut kuullakaan ryhmäleikeistä vaan juoksenteli päiväkodin houkuttavan leveillä ja pitkillä käytävillä ja oli aivan liian haltioissaan joka paikasta löytyvistä aina vain uusista leluista, jotta olisi ollut toivoa saada hänet istumaan rauhassa paikoillaan. Hän oli tietysti iän puolesta väärässä ryhmässä, mutta joka tapauksessa hänen tottumattomuutensa ryhmässä toimimiseen oli silmiinpistävää.

Eikä edes viisivuotiaani halunnut mukaan ryhmäleikkeihin, hän oli pikkuveljensä lailla liian kiinnostunut uusista leluista. Kuilu piirissä pyörivien päiväkotilasten ja leikkinurkassa autorataa rakentelevien kotihoidettujen kakaroitteni välillä oli ammottava. Kyllä hekin tottuisivat, kyllä hekin oppisivat, lohdutin itseäni. Ja tottahan se on. Jossakin vaiheessa heidän on totuttava ja opittava. Kouluputki imaisee lopulta sisäänsä jokaisen, aihe josta olen kirjoittanut postauksessa Takaisin koulunpenkille: väistämätön kouluputki ja kiusaamisen kipeät jäljet.

Kun kello tuli yksitoista ja isovanhempien aamupäivä päättyi, huokaisin vapautuneesti syvään kun astuin lasteni kanssa ulos päiväkodin pihan tihkusateeseen. Oli ollut ihana viettää aikaa tutun lapsen päiväkodissa ja nähdä häntä siellä, mutta en voinut mitään vastustamattomalle onnentunteelle joka levisi sisimpääni, kun astelin lasteni kanssa kohti kotia. 

Matkalla puhuimme sienestä jonka tienvarressa näimme, se ei ollut tuttu sieni vaikka tänä syksynä olemme paljon opetelleet siententunnistusta, puhuimme kivasta askarteluideasta jonka päiväkodissa olimme saaneet, siitä mitä syötäisiin lounaaksi sillä päiväkodissa oli tullut hirmunälkä, puhuimme siitä mitä tehtäisiin iltapäivällä (ei mitään erityistä, ehkä ulkoilisimme, ehkä leikkisimme legoilla tai tekisimme palapelejä).

Kotona ryhdyimme ikkunanpesuun.

Olen tuntenut sen usein ennenkin ja tunsin sen käsinkosketeltavana tuona hetkenä: kiitollisuuden siitä etuoikeudesta, että saan olla lasteni kanssa kotona. Joskus arjessa meinaa unohtua olla siitä kiitollinen, sitä erehtyy pitämään itsestäänselvyytenä vaikkei se sitä todellakaan ole. Joskus valitan siitä, että ammatilliset kuvioni ovat niin epäselviä ja rahan kanssa on tiukkaa, mutta eivät ne oikeasti ole ongelmia. Arvostan elämässäni ihan muita asioita kuin mainetta ja mammonaa. Olen valintani tehnyt enkä sitä kadu. (aiheesta voi lukea enemmän postauksesta. Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä)

Kun kotona olimme syöneet, leikkineet legoilla, pesseet pari ikkunaa, haravoineet ulkona syksyn lehtiä ja palanneet esikoisen koulusta tulon jälkeen sisään pelaamaan monopolia, lukeneet pari kirjaa ja ajatukseni kääntyivät jo alustavasti edessä häämöttävään iltaruuan valmistukseen, mieleeni tuli että jotkut lapset ovat yhä vielä siellä päiväkodissa. Olikohan se pieni Ryhmähau-paitainen poika, joka halusi istua sylissäni ja pyysi minua tekemään korun itselleen, haettu jo kotiin? Entä se joka raastoi hoitajien hermoja koko ajan pelleilyllään ja potkimisellaan? Tuttu lapsemme ainakin jo oli kotona, sen tiesin, häntä ei koskaan haettu viimeisenä.

Sitten suljin päiväkotimaailman mielestäni. En antanut itselleni lupaa eläytyä siellä tapaamieni lasten elämään yhtään enempää. Onnellinen lapsi on onnellinen missä vain, päiväkodissa tai kotihoidossa, ja jos ei ole, syy on jossakin muussa kuin hoitomuodossa. 

PAROLA DEL GIORNO: asilo (m) = päiväkoti