Halki sateisen ja pimeän Suomen ja lapsen särkynyt illuusio: isi näethän sinä varmasti ajaa?

Moottoritiellä pimeässä.

Mökkimatkamme ei ole lyhyimmästä päästä - ei tosin pisimmästäkään mutta joka tapauksessa mitään päivän reissuja ei mökillemme tehdä. Kilometrejä on yli 350 ja loppumatkasta tiet muuttuvat pieniksi ja hitaiksi, niin että pysähdyksineen matkaan kuluu helposti 6-7 tuntia, varsinkin jos ajokelit jättävät toivomisen varaa.

Reitti on tullut läpikotaisin tutuksi. Vuosien varrella matka-ajoissa on tapahtunut edistystä, kun ensin Heinolaan ja viimein Savonlinnaan tehtiin ohitustiet ja muutenkin teitä on paranneltu ja levennetty. Kun reissuja on tarpeeksi takana, matka on kummasti ikään kuin lyhentynyt muutenkin, oikeastaan alkanut tuntua pikku pyrähdykseltä. Ensin yhdellä rykäyksellä Juvalle, siellä pysähdys ja sitten Savonlinnaan, jossa tehdään ruokaostokset - ja sittenhän ollaankin jo melkein heti perillä.

Varsinkin sen jälkeen mökkimatkat ovat muuttuneet pikku pyrähdyksiksi, kun aloimme matkustaa Roomaan autolla. Mitä on 350 kilometriä 3000 kilometrin rinnalla? Niin, pikku pyrähdyshän se.

Reissuistamme autolla Roomaan voi lukea tarkemmin toisaalla blogissa, mm. seuraavista teksteistä:
Haikaranpesiä, maalaisidylliä ja villinlännenohituksia Via Balticalla,
22 tuntia tauotonta menoa ja pitkän matkan hyvät eväät,
Matkataudissa,
Matkamuistoja   (erityisesti koirien kanssa matkustamisesta),
Automatkoja lähelle ja kauas - pysyykö takapenkki tyytyväisenä?

Viime viikonlopun mökkireissulla sama toistui taas. Samat pysähdyspaikat, sama pysähdysrytmi, mies ajoi ja minä istuin pelkääjänpaikalla, luin, huolsin takapenkkiläisiä - ja tuijottelin ulos autonikkunoista. Rakastan tehdä sitä, voisin istua tunnin toisensa jälkeen autossa ja vain katsella ohi viliseviä maisemia, ja sitä olen elämässäni saanut yllin kyllin tehdäkin, kiitos mieheni joka ajaa mielellään ja valittamatta pitkiäkin matkoja. Joskus toki ajan minäkin ja silloin en ehdi maisemia paljon katsella, sillä olen niin epävarma kuski että tarvitsen kaiken keskittymisen tiellä pysymiseen ja ajon havannointiin. Mutta enimmän ajan saan istua etupenkillä ja katsella ulos.

Kun lähdimme kotoa, sataa tihuutti ja pilvet roikkuivat matalalla. Välillä näytti siltä, että menisimme kohti kirkkaampaa taivasta, mutta sitten tie taas vietti toisaalle ja ne tummat pilvet, jotka aiemmin lymysivät kaukana oikealla, olivatkin edessämme, pian päällämme ja sitten satoikin taas.

Seitsemän pintaan laskeutui pimeys. Hämärä sankkeni täydeksi tummuudeksi aluksi vaivihkaa, mutta kun Juvan pysähdyksen jälkeen jätimme lyhyen katulamppujen pätkän taaksemme olimme yhtäkkiä täydellisessä pimeydessä. Pitkät valot nuolivat märkää harmaata asfalttia edellämme ja sen verran näimme eteemme, mutta tien sivuilla metsät verhoutuivat mustaan ja taaksemme jätimme sen saman pimeyden jonka ajovalot edestämme hetkeksi olivat pyyhkineet pois.

Miten erilainen maa tämä onkaan kesällä ja nyt, mieheni totesi rikkoen hiljaisuuden autossa, lapset olivat hetkeksi hiljenneet kirjojensa ja puuhakorttiensa pariin takapenkillä auton kattovalon kajossa. Ensimmäiset järvet olivat jo sujahtaneet näkyviin mutta nekin olivat tummia ja liikkumattomia, aivan toisia kuin ne kesäaikaan valossa kimaltelevat siniset aurinkoläikät.

Olin miettinyt samaa jo Mikkelin tienoilla, sitten sateessa värjöttelevässä autiossa Juvan keskustassa, jossa katulamput valaisivat märkää asfalttia ja vain pari hassua autoa oli liikenteessä - jalankulkijoita emme nähneet yhtäkään. Vain talojen ikkunoissa tuikki valoja, kaikki kynnelle kykenevät olivat vetäytyneet sisätiloihin, lämpimään, pois pimeästä ja sateesta. Kuinka erilaista nyt onkaan kuin kesällä, kuin toinen maa ja aika.

Sellaista se on koko Suomessa. Tulee pimeys, tulee hiljaisuus, kadut tyhjenevät, ihmiset siirtyvät sisätiloihin ja elämä lakkaa. Edessä on pitkä talvi, pitkä hiljaisuuden aika josta keskitytään selviämään hengissä tai ainakin järjissään.

Kunnes sitten valo taas lisääntyy ja lämpö, ja kaikki herää eloon taas. Siirrytään taas toiseen aikaan, toiseen rytmiin ja joka paikka jos ei nyt kuhise, niin ainakin vilisee ihmisiä. Pian valoa on jo yltäkylläisen paljon, siltä ei saa nukuttuakaan enää vaan aamuneljältä verhojenraosta tulviva valo tunkeutuu vastaansanomattomasti uneen ja muistuttaa, että nyt on aika elää eikä nukkua.

Paluumatkalla mökiltä ensimmäiset tunnit olivat valoisaa ajoa. Matkan varrella
ikkunoista näkyi muun muuassa komea yli kymmenpäinen laulujoutsenen parvi,
joka nousi pellolta ilmaan ja josta osasta ehdin saada kuvan.

Niin erilainen maa nyt kuin kesällä, sitä me emme voineet olla ihmettelemättä, kun ajoimme pilkkopimeydessä kello kahdeksan illalla kilometri toisensa jälkeen, ja vastaantulevien autojen määrän saattoi laskea tunnin aikana yhden käden sormilla.

Pimeydessä kuuset näyttivät uhkaavilta ja jokainen kivi metsänreunassa muistutti hirvistä, joiden vilkkain liikkumiskausi on nyt meneillään. Varsinkin kun hämärä laskeutui, tienpientareen möykyt ja metsikön muodot lähtivät elämään omaa elämäänsä, jokainen niistä oli kuin milloin tahansa tielle paukkaava hirvi. Täydellisessä pimeydessä mielikuvitus laukkasi vähemmän koska juuri mitään ei näkynyt, mutta laukkasi kuitenkin.

Tie kapeni kapenemistaan mitä lähemmäs mökkiä tulimme, Savonlinnan jälkeen metsänraja oli jo niin vieressä että jos hirvi oikeasti olisi tullut tielle, ei olisi jäänyt sekunnin murto-osaakaan aikaa reagoida, sitä vähääkään mitä isommilla teillä on. En ollut sanallakaan maininnut hirvipeloistani lapsillemme, mutta isoin heistä huolehti pimeän tultua silti, että näethän sinä isi varmasti tielle tarpeeksi hyvin, näethän jos hirvi tulee.

Näin että häntä pelotti ihan oikeasti, hän oli huomannut tienvarren hirvivaarakyltit ja tietää mitä ne tarkoittavat. Hän on jo kyllin iso tajuamaan, että onnettomuuksia tapahtuu, että mitä tahansa voi tapahtua eikä hän voi palata enää siihen pienempien sisarustensa onnelliseen luottamuksen tilaan, johon pelot eivät vielä mahdu.

Kerroin hänelle että kun hän oli vielä ihan pieni ja perheemme ainokainen, ajoimme Rooman ja Genovan väliä paljon autolla ja usein juuri yöaikaan mieheni työmatkojen vuoksi, kerran lähdimme tien päälle jopa vuosikymmenen pahimpaan rankkasateeseen, se joka aiheutti Genovaan jättitulvat ja useiden ihmisten kuoleman. Oli myöhäinen ilta mutta halusimme päästä pois tulvivasta kaupungista ennen kuin sen viimeinenkin ulosmenotie suljettaisiin (kaikki muut olivat jo sortuvien maamassojen vaurioittamia), ajoimme moottoritietä tuulilasi sateen sumentamana, ja pari kertaa mieheni joutui pysäyttämään auton levähdyspaikalle tai huoltoaseman pihaan ja odottamaan, että pahin piiskaus menisi ohi.

Lapsemme istui takapenkillä ja katseli iloisena tabletilta piirrettyjä, kunnes vähän myöhemmin pimeys ja sateen ropina tuudittivat hänet uneen. Eikä hän pelännyt yhtään, hän vain hihkui kun oli niin hauskaa katsella, miten vesi valui ikkunoiden takana ja muuttui vauhdin vaikutuksesta vihmaisiksi viiruksi ikkunalasiin.

Myöhemmin mieheni on sanonut, että se oli hetki jolloin hän ensimmäistä kertaa oli peloissaan ja huolissaan siitä, pääsisimmekö ikinä turvallisesti perille. Ei siksi, etteikö hän ennenkin olisi ajanut huonoissa olosuhteissa vaan siksi, että nyt hänellä oli kyydissä oma lapsi, viaton pieni ihminen joka luotti täydellisesti siihen, että kun isi ajaa, mitään pahaa ei voi tapahtua.

Kaikkeen, niin myös autolla ajoon, tulee täydellisesti uusi näkökulma ja ulottuvuus, kun saa lapsen. Kaikki muuttuu, hyvässä ja pahassa, tulee valtava rakkaus ja kiintymys jota ei mitenkään osaa kuvitella ennen kuin sen kokee, mutta samalla tulee se painava vastuu ja huoli, joka ei jätä rauhaan yhtenäkään hetkenä. Edes autoa ei voi ajaa niin kuin ennen.

Perillä mökillä tuli valaisee pimeydessä.

Esikoisemme ei tietenkään enää itse muistanut noita hetkiä Genovan ulosmenotiellä eikä muitakaan automatkoja, joita teimme hänen ollessaan taaperoiässä. Mutta hänestä oli selvästi ihana ajatella että hän oli ollut niin pieni eikä ollut pelännyt yhtään, vaikka oli ollut pimeää ja sateista.

Kuten nytkin oli, kun ajoimme viimeisiä kymmeniä kilometrejä mökille. Sydäntäni vihlaisi kun aistin hänen pelkonsa, se on alkanut nyt hänellekin, elämän realiteettien ja karun todellisuuden tajuaminen, lapsuuden illuusiot ovat katoamassa eivätkä vanhempien rauhoittelut enää auta, sillä hän tajuaa jo että vanhemmat eivät ole kaikkivoipia eikä kukaan ole onnettomuuksille immuuni. Niin kauan kun lapsella on illuusionsa, hän pysyy huolettomana. Illuusionsa kuten se, että meidän automme ei koskaan voi ajaa tieltä eikä hirvi juosta eteen.

Kun illuusiot katoavat, kaikki muuttuu. Älä aja niin kovaa isi, tie on niin kapea ja mutkainen, on niin pimeääkin vielä. Isi näethän sinä varmasti, näethän?

PAROLA DEL GIORNO: viaggare in macchina = matkustaa autossa