Happy wife, happy life? Ensimmäinen yö mökillä, jonka ostimme näkemättä sitä ennen ostopäätöstä

 Mökkitontin ostohetkellä ranta oli vielä pelkää pöpelikköä -
nyt voi tunnelmoida uudessa saunarakennuksessa. 

Jos voi sanoa, että joku on ostanut jotakin kuin sian säkissä, niin me kesämökkimme. Me teimme juuri niin, ostimme mökin näkemättä sitä ensin, pelkkien kuvien ja puheiden perusteella. 

Tarvitseeko tietää enemmän, jotta meidät tunnistaa taivaanrannan
maalareiksi? Juuri sellaisia me olemme, minä etenkin, ja mikä tahansa joka koskee lapsuuden kesäpaikkaani, voidaan korottaa siinä asiassa vielä potenssiin kymmenen.

Miten ja miksi sokkomökkiostos oikein tapahtui, sen aion kertoa tässä postauksessa. Nyt kun olemme viettämässä viikonloppua mökillä, mieleeni nimittäin tulee välähdyksiä menneestä, siitä hetkestä kun neljä vuotta sitten ensimmäistä kertaa ajoimme mökin pihaan valmiina näkemään uuden mökkiostoksemme ensimmäistä kertaa.

Silloin oli jo pimeää, pimeällä emme kunnolla edes nähneet, mihin tulimme, tunsimme vain kuinka auto keinahteli pöheikön keskellä kulkevan pihatien kuopissa, joista veljeni eli kimppamökkiprojektimme muut osakkaat,olivat useaan kertaan etukäteen varoittaneet: hitaasti niissä kuopissa sitten. Tuuli puhalsi voimakkaana ja ujelsi järvellä, pyöri puuskittain kellastuneita lehtiä riiputtavissa koivunoksissa ja heilutti kauempana metsässä kuusenlatvoja niin että humina kävi.

Kaikkialla oli pimeää kun pysähdyimme pihaan, vain ajovalot valaisivat eteemme pusikoihin ohuen valokaistaleen. Kanavan vastakkaisella rannalla tuikki pari pientä valonlähdettä, kirkkaimpana jouluvalosarja, jonka joku oli ripustanut mökkinsä terassille syyskuisia öitä valaisemaan. Kun auton valot sammuivat, jouduimme täydelliseen pimeyteen.

Vasta kun kiipesimme ylös mäelle jossa mökki kohosi tummana vasten vielä tummempaa metsää ja saimme veljien ohjeiden mukaisesti sähköt laitettua päälle ja ulkovaloja sytyteltyä, näimme vähän paremmin. Punaiseksi maalattu lautamökki näytti juuri siltä kuin kuvissakin, ja kuitenkin ihan toisenlaiselta. Siitä oli vaikea saada käsitystä, sillä ulkovaloista huolimatta oli niin läpitunkevan pimeää, ja vaikka silmät pian tottuivat siihen, verhosi hämärä kaikkea tehden siitä salaperäistä ja synkkää.

Näyttäisikö mökki huomenaamulla sellaiselta, joka veisi synkkyyden mennessään? Toivoin niin.  Nyt pimeässä erotti vain, että mökki oli pitkulaisen muotoinen, muistutti hieman aittarakenusta. Siihen mihin valo osui, erottui lautaverhoilun punainen väri. Pidin siitä, lempiväristäni. Eivätkö kaikki mökit unelmissa aina olleetkin punaisia?

Edessämme oli leveä katettu terassi, jonka yläpuolella vinokatto laskeutui alaspäin päästäen sadevedet valumaan maahan; rännejä ei ollut. Ovia oli kolme, keskellä pääovi, oikealla pienen aittahuoneen ovi ja vasemmalla vielä keskeneräisen huonetilan ovi. Ulkohuusi sijaitsi äärimmäisenä vasemmalla, ja sen kävimme heti miehen kanssa katsastamassa, oli pimeää ja kosteaa ja ulkovessan tympeä haju kävi nenään, kun aukaisimme oven. Vessan terassilta aukeni sysimusta, tuulessa humiseva metsä. Tiesin mitä mieheni ajatteli: täälläkö minun pitäisi teidän mielestänne tehdä tarpeeni?

Juoksevan veden ja ennen kaikkea vesivessan puute oli ollut miehelleni suuri miinus mökkiostosta harkitessamme, kun tilaisuus lähteä mukaan kimppamökkiprojektiin aukeni. Hän ei ollut Italiassa tottunut ulkohuusin käsitteeseen, eikä se ollut hänelle itsestään selvä mökkikulttuurin osa kuten meille suomalaisille. Hän ei voinut kuvitella itseään istumassa tarpeillaan sellaisessa paikassa, paskan hajussa ja sen päällä istuen.

Rannassa häämöttää uusi saunamökki, josta ei neljä vuotta sitten
ollut vielä tietoakaan.

Mutta olin puhunut mieheni lopulta ympäri, olin anellut ja houkutellut häntä monenlaisilla asioilla (ajatella sitä suomalaisen luonnon rauhaa, mökkimatkoja lasten kanssa, ja kahvila-ravintolakin ihan vieressä josta saa espressoa ja pizzaa) kunnes hän oli lopulta suostunut  - kuten hän niin usein ennenkin oli tehnyt, suostunut oikkuihini ja pyyntöihini. Tiesin, että pyysin häneltä usein ihan liikaa, pyysin nytkin, mutta vaikka tämä tiedostin, en silti osannut olla pyytämättäkään. En varsinkaan tätä, palaa maata Oravista, juuriltani.

Ja tietenkin myös mieheni lopulta innostui asiasta ihan omasta halustaankin. Se että meillä olisi mahdollisuus viettää aikaa luonnon keskellä ja ennen kaikkea tarjota sellaista lapsillemme, että tällainen mahdollisuus oli meille tarjoontunut, oli hänellekin ylivoimaisen houkutteleva ajatus.

Kaupat mökistä tehtiin sillä aikaa kun olimme kesälomamatkalla Italiassa, olimme allekirjoittaneet valtakirjat ennen lähtöämme. Kaikki tapahtui nopeasti emmekä olleet ehtineet edes nähdä mökkiä ennen ostopäätöstä,  varsinainen sika säkissä -ostos siis. Mutta kun tilaisuus oli niin ainutlaatuinen, piti toimia poikkeuksellisesti, niin ajattelimme.

Sitä paitsi tunsimme mökkipaikkakunnan läpikotaisin ja minulla oli haaleita muistikuvia siitä, kuinka isäni ja serkkujeni kanssa olin kävellyt mökin maisemissa joskus vuosia sitten, tiesin kyllä paikan ja tilan, jota olimme ostamassa. Ja mökin kunto, sen arvioimisessa luotimme täysin veljiini, rakentamisen ammattilaisiin, kuten myös heidän suunnitelmiinsa mökin kunnostamisesta ja uuden saunamökin rakentamisesta. Ja he tarjosivat meille tilaisuutta lähteä projektiin mukaan. Sellainen mahdollisuus oli ainutkertainen.

(Siitä miten kimppamökkeily on sujunut sekä hiukan myös mökkiostoksen taustoista olen kirjoittanut blogissa monestikin, esimerkiksi tekstissä Kimppamökki, paras mökki? ja italialaisen mieheni näkökulmaa avaavassa Savusauna, avanto ja ulkohuusi - suomalaista estreme-vapaa-ajanviettoa -tekstissä.)

Hiekkarantakin on uusi, tehty vuosi sitten. Vesi on tällä hetkellä harvinaisen matalalla.

Nyt olimme tässä pisteessä, makasimme hiljaa valveilla uudessa mökissämme, kuuntelimme tuulen ujellusta ulkona ja lastemme syvää unihengitystä. Katsoimme toisiamme ja hymyilimme hiukan.
”Oletko nyt onnellinen?” mieheni kysyi kuiskaten. Nyökkäsin.
”Olen.”
”Happy wife, happy life”, hän naurahti. Niin hän usein sanoo, se on hänen ironiaansa mutta kai siinä piilee aimo annos totuutta, ja vaikka tiedänkin osaavani olla vaativa ja hemmoteltu vaimo, niin minulla on kuitenkin tunne että asia on hyvin monessa muussakin parisuhteessa juuri niin: vaimon tyytyväisyyden määrä on suoraan verrannollinen pariskunnan ja perheen onnellisuuden määrään. 

Tuossa ajatuksessa on jotakin joka häiritsee minua syvästi, en tiedä tarkkaan mitä se on mutta luultavasti sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että tiedän olevani etuoikeutettu asuessani sellaisessa maailmankolkassa, että pystyn tasavertaisesti miehen kanssa sanelemaan hänelle onnellisuuteni ehtoja. Ja siltikin usein valitan ja olen tyytymätön. Olen juuri sellainen hemmoteltu kakara joksi minua haukuttiin lapsena, en ole kasvanut enkä kypsynyt millään lailla, ja se tekee minut vihaiseksi, teki myös tuona hetkenä patjalla mökin lattialla, kaikkein eniten siksi etten voinut asialle mitään. En osaa kasvaa ja kypsyä, ja kukaties en oikeasti haluakaan.

”Melko keskeneräinen tämä mökki on”, mieheni jatkoi.
”Niin, mutta kyllähän me sen tiesimme. Edessä on paljon rakentamista", vastasin. Sitten olimme pitkään hiljaa. En pitänyt siitä, että hän vain heitti ajatuksensa ilmaan eikä antanut vihjeitä siitä, oliko asia hänestä myönteinen vai kielteinen. Olin puhunut hänet ympäri tähän ja olin yliherkkä kaikille hänen reaktioilleen ja kommenteilleen, luin ja tulkitsin niistä vihjeitä joita niissä ei välttämättä edes ollut.

Tuuli tuntui vain yltyvän, se kahisutti nyt mökin vieressä kasvavaa vanhaa pihlajaa ja sai sen oksat raapimaan kattopeltejä.
”Huh, onpa synkkää”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.
”Tuulee todella kovaa”, mies vahvisti.
”Pelottaako sinua?”
”No ei. Täytyy vain toivoa ettei puita kaadu, tuolla tuulella voi jo kaatuakin.”
”Kunhan ei mökin päälle kaadu.”

Katsoimme ikkunasta tummaan yöhön, sieltä erottui oksien vimmaista heiluntaa mutta ei juuri muuta. Verhoja ei ollut kuten ei missään mökin ikkunoissa, tähän vuodenaikaan niitä ei tarvittukaan mutta mietin jo kesän valoisia öitä, jolloin valo tunkeutuisi vastustamattomasti sisään aamukolmelta. Mistähän päin aurinko nyt nousikaan ja laskikaan, mihin ikkunoihin osuisi ensimmäisenä?

Näitä asioita miettisin tarkkaan, jos olisin ostamassa taloa tai mökkiä normaalin kaavan mukaan eli hartaasti harkiten ja paikan päällä joka yksityiskohdan syynäten. Nyt minulla ei ollut ollut aikaa miettiä aamuauringon tulokulmaa tai ilmansuuntia. Toivottavasti aurinko seuraavana päivänä paistaisi, niin voisin havainnoida asiaa tarkemmin, muutenkin kuin ilmansuunnista laskemalla.

”Nyt minua nukuttaa.” Vedin peittoa paremmin korvilleni sillä äkkiä tunsin hytiseväni kylmästä. Patterit eivät olleet vielä ehtineet hyvin lämmetä, olimme pitäneet niitä aluksi maksimiteholla mutta säätäneet pian keskivaiheille, sillä ne hohtivat pelottavan kuumina lähellä sängynlaitaa ja vuodevaatteita. Olin varma, etten saisi nukuttua kunnolla koko yönä, kun miettisin putoaisiko peitto tai tyyny patterin päälle.

Myös ulkona ujeltava tuuli uhkasi pitää hereillä, puuskat eivät ottaneet rauhoittuakseen. Ajattelin mökin ympärillä kasvavia isoja kuusia ja mäntyjä ja saatoin vain toivoa, että ne pysyisivät pystyssä. Me olimme pieni piste äärettömän ja tumman myrskyisen metsän keskellä, paksujen peittojen alla toisiamme lämmittäen, luonnonvoimien armoilla. Ajatus oli vähän pelottava mutta toisaalta hyvin kodikas.

Sitten uni alkoi vastustamattomasti lähestyä.
”Hyvää yötä, mökinomistaja”, mieheni toivotti ja kuulin hänen hymyilevän. Minäkin hymyilin.
”Hyvää yötä, mökinomistaja.”

Seuraavana aamuna heräsimme kylmässä huoneessa. Ulkona oli valoisaa, valo tulvi sisään verhottomista ikkunoista ja sai lapset hereille. Kello näytti puolta seitsemää.
”Onpa kylmä!” sanoin ja kokeilin heti lasten käsiä. Olisi kurjaa, jos he olisivat palelleet yöllä. Mutta kädet olivat ihan lämpimät.

Lapset istua nakottivat molemmat täysin pirteinä siskonpedillämme, jonka olimme levittäneet mökin makuuhuoneen lattialle levitettävän sohvan jatkeeksi. Heistä oli selvästi tosi jännää herätä omalla mökillä.
”Mitä syödään? Mitä kello?” he kyselivät. Mieheni nousi ensimmäisenä, vilusta huuliaan pärisyttäen. Hän kurottui sohvan taakse kokeilemaan patteria.
”Tämä on jääkylmä. Kokeile laittaa valot”, hän sanoi minulle, sillä istuin valonkatkaisijan vieressä. Painoin katkaisijasta, mutta mitään ei tapahtunut.
”Sähköt ovat menneet”, totesin. "Jossakin on kaatunut puu sähkölinjan päälle."

Mies harppoi patjojen yli tupakeittiöön ja kokeili tuloksetta muitakin katkaisimia.
”Tosi upeaa. Olemme mökillä ilman sisävessaa ja vesihanaa ja nyt myös ilman sähköä!”

Tilanteesta huolimatta minua nauratti. Mieheni mukavuuksienpuutepelossa on jotakin käsittämättömän hellyttävää. Seuraavaksi hän alkaisi varmasti huolehtia aamukahvistaan.
”Miten minä nyt keitän kahviakaan kun ei liesi toimi”, hän sanoikin heti seuraavaksi.
”Ja milläs tehdään munakasta lapsille”, jatkoin haluten korostaa sitä, että hän oli taas ensin ajatellut pelkästään itseään, hänessä eli vahvana miehille tyypillinen luolamiesajattelu, josta oli toki joskus kivikaudella varmaan ollutkin hyötyä, sillä itsekäs perheenpää piti itsensä elossa ja vahvana ja oli siten paikalla suojelemassa perheyksikköään. Mutta nykyaikana sellainen ajattelu pelkästään ärsytti.

”Äiti, eikö me voida tehdä ruokaa ollenkaan, mitä me nyt syödään?” esikoinen huolestui ja se näkyi heti hänen kasvoillaan huulen väpätyksenä. Itku tuli häneltä paljon herkemmästäkin.
”Kyllä me ruokaa saadaan, ei ole hätää,” rauhoittelin häntä ja vedin hänet kainalooni. Kuopus käveli horjuen patjojen päällä isänsä perään, pikkuautot molemmissa käsissään. Häntä ei tuntunut tilanne huolettavan. Mies kolisteli keittiössä, avasi jääkaapin jonne olimme eilisiltana laittaneet matkalta ostetun voin, juustoviipaleet, kurkun, maidon, lihalörtsypaketin, kananmunat ja kotona valmiiksi tehdyn pastakastikkeen.
”Täällä on kaikki ihan kylmänä vielä”, hän tiedotti. ”Sähköt eivät siis voineet olla poikki kauaa.”

Söimme villapaidat päällä ja myssyt päässä vaatimattoman aamiaisen: voileipää, kurkkuviipaleita, muroja ja maitoa. Myrsky oli yön aikana tyyntynyt, nyt puut olivat suorastaan oudoksuttavan liikkumattomia, ikään kuin ne olisivat jähmettyneet paikoilleen. Oli kuin pysähdyskuvaa olisi katsellut, kun seisahduin hellan yläpuolella olevan kapean ikkunan eteen ja näin kaiken sen liikkumattomuuden, järvi erottui juuri ja juuri tiheän metsikön takaa. Mikään varsinainen rantamökki tämä ei ollutkaan, se valkeni minulle nyt lopullisesti vaikka etukäteen olinkin sijainnin tiennyt. Järvelle oli useita satoja metrejä matkaa loivenevaa alamäkeä, ja siellä jossakin puiden takana vesi siinsi.

Mutta tiesin, että kunhan metsää raivattaisiin, järvi tulisi paremmin näkyviin, ja sitten ehkä olisi mahdollista toteuttaa idylliä, ruuanlaittoa järvimaisemaa katsellen. Ikkunasta näki myös sen paikan, johon veljet kaavailivat uuden saunamökin rakentamista. Se tulisi niin lähelle rantaa kuin laki salli, sinne tulisi juokseva vesi ja sisävessa ja talviasumisolosuhteet, isot ikkunat avautuisivat suoraan järvelle.

Ajatus tuntui hyvältä, kyllä tästä vielä hyvä mökkipaikka tulisi, sijaitsihan se juuri täällä missä sijaitsi, siitä ei voisi tulla muuta. Nyt sitä oli vielä vähän vaikea kuvitella, taivas roikkui edelleen harmaana yllämme ja luonto oli syksyisen kuihtumisen ja mätänemisen kourissa.

Aamiaisen jälkeen lähdimme ulos katsomaan mökkiä ulkopuolelta, näimme lopullisesti miltä se näytti nyt valoisaan aikaan. Sitten ryhdyimme kiertämään muita paikkoja, yritimme nähdä missä myrsky oli kaatunut sähköjohdon päälle. Monia puita olikin rysähtänyt alas, olimme sattuneet mökille ensimmäisen kunnon syysmyrskyn aikaan.

Kävelimme kahden hehtaarin mökkitontin päästä päähän, samoin sen kahdensadan metrin pituisen rantaviivan, joka enimmäkseen kulki pitkin tiheää metsänaluskasvillisuuspöheikköä. Metsää ei ollut hoidettu pitkiin aikoihin. Kaatuneet puut olivat vuosien aikana jääneet paikoilleen siihen mihin olivat rysähtäneet, isot puut kasvoivat vieri vieressä, suurin osa metsästä oli satumaista, tiheää ja hämyistä kuusikkoa, jonka kitukasvuiseen ja osin kokonaan puuttuvaan aluskasvillisuuteen auringonvalo vain vaivoin pääsi.

Mökkitontilla on myös 1900-luvun alusta peräisin oleva torppa.

Niin paljon olisi töitä edessä täällä, metsänraivausta, heinänniittoa, saunanrakennusta, vanhan korjaamista. Sellaisiahan ne mökit usein tuppaavat olemaan, työleirejä.

Palatessamme mökin pihaan seisahduin pitkäksi aikaa katsomaan uutta ostostamme, rakennuksia, metsää, järvenrantaa. Syksyisessä pilvipoutasäässä, puiden jo pudotettua lehtiään, heinien ja kukkien lakoonnuttua syyssateissa ja alettua lahota, paikka ei tietenkään ollut parhaimmillaan, mutta minä olin tyytyväinen. Olinhan juurillani, metsän takana pilkotti tuttu järvi ja savusaunalaiturilta katsottuna saattoi etäisesti hetken jopa kuvitella olevansa toisella puolella kanavaa.

Oikealle jos katsoi, näkyi kanavaa ja sen reunalla mökkirivistöä; sieltä ei kannattanut kanavan toisen puolen tunnelmaa hakea. Vasemmalla sen sijaan avautui järvenselkä, se sama joka tuli vastaan silloinkin, kun sedän talolta soudettiin kylän keskustaan päin. Maisema sai minut valtaansa, tunsin tutun, rauhoittavan mielentilan, jonka järven äärellä oleminen saa aina aikaan.  Jossakin kaukana hurisi moottorivene. Tuntuiko surua, tuntuiko haikeutta, tunnustelin. Ei tuntunut, se oli hyvä merkki.

Sellainen oli neljä vuotta sitten ensimmäinen aamumme omalla mökillä, sika säkissä ostetulla. Koska aamiainen oli ollut köykäinen, söimme pastalounaan aikaisin, ja sen jälkeen lähdimmekin jo sedän luo kanavan toisella puolelle, hän oli silloin vielä elossa ja kaikkein tärkeimmältä tuntui se, että saisimme mennä hänen luokseen kylään, sinne maailman rakkaimpaan paikkaan, ainakin vielä saisimme ja voisimme sen tehdä.

PAROLA DEL GIORNO: la prima notte al cottage = ensimmäinen yö mökillä