Heräteostos lastenvaateosastolla ja nykykuluttajan dilemma: tarvitsenko vai tulenko toimeen ilman?

Reiman syysmalliston ihanat uutusvärit! Molon uudet kuosit, Mini Rondinin printit ja Mayoralin vauvanvaatteet, miten ne voivatkin olla vuosi toisensa jälkeen niin söpöjä!

Hyllyt notkuvat mainioita panda- ja dalmiskuvioisia vaatekertoja, oi miten somasti ne sopisivatkaan lapsilleni! Tuolla Name Itin tarjousteepaidat houkuttelevat hinnoillaan, tuolla Benettonin huppareita olisi niinikään alennettuun hintaan.

Ja niin monta muutakin tarjousta... Ihastuttavia värejä, ruskanpunaista, oranssinruskeaa, keltaista, maanläheisiä, syksyisiä värejä, ja sitten vaaleanpunaista, karmiininpunaista, syvää viininpunaista, sinistä leopardikuosia, dinosaurusoloasuja, lämpimiä toppatakkeja ja haalareita jotka suorastaan kutsuvat lapsia sisäänsä ja houkuttelevat ulkoilemaan tyylikkäinä säässä kuin säässä. Kuin täydellisissä mainoksissa.

Käteni tarttuu yhteen jos toiseen vaatteeseen, kosketan kankaita, seuraan sormellani kuoseja. Tekisi mieli ostaa vaikka mitä.

On lauantai-iltapäivä ja olen erehtynyt Hulluille Päiville Helsingin keskustan Stockmann-tavarataloon ja ihmettelen itsekin, miten näin on päässyt käymään. En muista milloin viimeksi olen näihin alennuskekkereihin osallistunut, enkä ainakaan rattaiden ja kolmen lapsen kanssa milloinkaan.

En ole koskaan pitänyt Hulluista Päivistä, koska tunnen suurissa väkijoukoissa ja hikisissä sisätiloissa itseni niin epämukavaksi. Sen jälkeen kun joskus parikymppisenä haksahdin Hullulta Päiviltä ostamaan itselleni lilat farkut ja ruudullisen villakangastakin ja kaduin kumpaakin ostosta jo siinä vaiheessa kun vielä kannoin niitä keltaisessa muovikassissa kotimatkalla, olen tajunnut että Stockalle ei kannata mennä kun siellä on ne päivät. Tulee ostettua vain turhaa ja tarpeetonta, siksi kun muka on halpaa. Eikä sitten kuitenkaan oikeasti ole.

Mitä enemmän ostat, sitä enemmän säästät, tämä on hulluin mainoslause jonka ikinä olen kuullut mutta aina silloin tällöin niitä näkee, viimeksi kesällä Italiassa alennusmyyntien aikaan.

Varsinkaan jos ei ostoksiaan tarvitse, mitään säästöä ei synny. Ja yleensähän ei tarvitse. Nykyään ohjenuorana ei sitä paitsi pitäisi edes olla, että osta vain mitä tarvitset, koska voimme kehitellä itsellemme mitä vain tarpeita: tarvitsen uuden takin joka sopii uusiin kenkiini, tarvitsen jotain mikä piristäisi minua nyt kun on niin pimeää.

Puhumattakaan siitä, että antaisimme halujen sanella kuluttamistamme. Ihmismieli on kyltymätön haluissaan, haluaa koko ajan lisää eikä mikään kuitenkaan riitä. Uusi ajattelu, johon nykykuluttajan pitäisi nojata on, että hankin vain sen mitä ilman en tule toimeen ja jonka puuttuminen uhkaa terveyttäni ja elämääni. Pärjään, vaikka olisin kyllästynyt takkini väriin, mutta en pärjää, jos talvitakkini on niin vanha ja kulunut ettei suojaa enää kylmältä.  Pärjään, vaikka vanhat pipot eivät matsaisi uuden takkini kanssa, mutta jos piponi häviää, on pakko ostaa uusi jottei pää jäädy pakkasilla.

Mutta en pärjää enkä tule toimeen ilman ruokaa, vettä ja lämpöä, ne ovat ainut välttämättömyys. Loput rahat voi sitten kuluttaa vaikka aikaan ystävien kanssa, kulttuuriin ja harrastuksiin, sillä siinä ovat asiat, jotka myös ovat ihmiselle välttämättömiä, tosin nämäkään eivät kaikille yksilöille.

Nämä ajatukset törmäävät yhteen kaiken sen väkimäärän, tavaranpaljouden ja kuluttamisen juhlan keskellä, jonka keskellä Hullujen Päivien lastenvaateosastolla huomaan olevani. Ihmiset kantavat käsivarsillaan vaatekasoja, jonot kassoille ovat pitkiä kuin Hurstin puuropadan äärellä jouluna ja pirteä juontaääni kehottaa kaiuttimien välityksellä jättämään päällysvaatteet naulakkopalveluun, jotta kädet olisivat vapaampia ostamaan syksyn ihania uutuuksia ja supertarjouksia, joita tavaratalo on pullollaan.

Jotakin kummaa tapahtuu. Onko se tämä rennonletkeä taustamusiikki, vai laittavatko ne ilmaan jotakin tuoksuferomonia joka saa kulutushalun heräämään? Värit sekoittuvat silmissäni, alan katsella kaikkea keltaisten silmälasien läpi. Yhtäkkiä kaikki vaatteet joita näen näyttävät aivan ihanilta. Huomaan kaivelevani muiden mukana asustelaatikoita, etsiväni paitakasasta oikeaa kokoa pojilleni, harkitsevani sinisten leopardikuvioisten housujen ostamista tyttärelleni ja se dinosaurushaalarikin, jota keskimmäiseni on jo hyvän aikaa osoitellut ja joka aluksi näytti niin tarpeettomalta ja hölmöltä - huppu ja kaikki, miten epäkäytännöllinen oloasu - onkin yhtäkkiä tosi hienon näköinen. Kuinka suloiselta poikani näyttäisikään se yllään leikkimässä olohuoneen lattialla legoilla, hauska dinosaurushammashuppu päässään.

Sitten katson tarkemmin ja havahdun muutenkin: haalari on vuorattu paksulla fleece-kerroksella, sillä nykyajan inhalla materiaalilla joka on niin ongelmallinen valtamerien kannalta: yhdestä fleece-vaatteesta saattaa irrota jopa 200 000 tuhatta mikromuovinpalaa yhdellä pesukerralla. Tästä aiheesta olen kirjoittanut blogissa useaan otteeseen, esimerkiksi italialaisesta rantapäivästämme kertovassa artikkelissa Päivä muovimerenrannalla.

Fleece on paitsi merien ongelmajätettä, myös sisävaatteen vuorissa todella epäkäytännöllisen kuuma materiaali. Sitä paitsi poikani inhoaa pitää huppuja päässään. Ja oli ihan vähällä, etten haksahtanut hassaamaan kahtakymmentä euroa moiseen vaatekappaleeseen.

Sama juttu leopardikuvioisten housujen tai dalmispaitojen kanssa: housut ovat kevyttä kesäkangasta ja vieläpä malliltaan muodikkaasti lyhyet ja leveät, tyyli joka ei varmasti istuisi tyttöni onneksi vielä ihanan lapsekkaaseen pukeutumiseen. Dalmispaidat ovat kyllä ihania, mutta sitten muistan että en ole koskaan kovin värikkään- tai retrokuviollisia vaatteita osannut lapsillani käyttää; arjessa laatikosta valikoituvat ne vaatteet, jotka ovat kuvioiltaan hillitympiä ja yksinkertaisia, sopivat yhteen kaikkien muiden vaatteiden kanssa eivätkä pomppaa printtiensä kanssa silmille.

Enää ei teekään mieli ostaa mitään. Toisin sanoen saan viimein vähän järjenhivenistä kiinni.

Tunti ja kohta toinenkin vierähtää, ja yhä vieläkin huomaan olevani lastenvaateosaston tungoksessa. Syynä on etupäässä se, että odotan siskoani, olen tullut Hulluille Päiville hänen vanavedessään ja hänellä on enemmän ostettavaa kasvaville lapsilleen tällä hetkellä kuin minulla.

Kun sisko lopullisesti häviää lastenvaateosaston väenpaljouteen, jään pitkälle kiemurtelevien kassajonojen vieren pipolaarien ääreen hypistelemään soman värisiä pipoja ja päähineitä - onneksi jonot ovat niin pitkiä, niiden näkemisessä häviää viimeinenkin halu ostaa mitään.

Ajankuluksi isken pipon jos toisenkin lasten päähän ja ne kaikki istuvat kuin valettu - lapsilla on ihmeellinen kyky näyttää hyvältä ja söpöltä, vaikka heidän päähänsä laittaisi minkä tahansa rätin. Mutta siinä hattuja kokeillessa tapahtuu taas jotain kummaa: äkkiä ihastus ja ostovimma iskee uudelleen ja haluaisin ostaa ne kaikki, tuon mustan norppapipon ja tuon keltaisen lippishatun, nuo hanskatkin tuolta ja tämän kätevän heijastavilla kuvioilla koristellun perhosmyssyn. Olisi ihana omistaa ne kaikki.

Ja sitten vielä yhden oranssiruskean tupsupipon, joka sopii pojalleni aivan kuin se olisi aina ollut hänen päässään. Vilkaisen Molon haalareiden suuntaan, siskoni näkyy viimein tulevan sieltä lastensa kanssa ja he siirtyvät jonon päähän ostoksineen. Minulla on siis edelleen ruhtinaallisesti aikaa joutua vastustamaan pipolaarin houkutuksia.

Jono etenee ja siinä vaiheessa kun olen kokeillut tupsupipoa pojalleni jo kolmannen kerran eikä hän enää halua ottaa sitä päästään, äiti tykkään tästä, hän sanoo, sisko yhtäkkiä onkin jo maksamassa ostoksiaan. Eikä hänen takanaan ole ketään jonottamassa! Kuin ihmeen kaupalla kaikki muut asiakkaat ovat hetkeksi kaikonneet ja kassa on täysin vapaa, kuin minua varten siinä auki.

Hullujen Päivien paras ostos, haamumunkki.

Joudun hetkellisen mielenhäiriön valtaan ja teen nopean ostopäätöksen. Vakuuttelen itselleni, että kyllä me pipoa tarvitsemme, ja vielä tytöllekin oikeastaan olisi tarpeen se vaaleanpunainen ihanan lämmin ja pehmeä pipo, jota hän äsken kokeili ja näytti tietysti taas aivan kuin olisi syntynyt se päässään, täydelliseltä siis.

Nappaan tupsupipon pojan päästä ja vaaleanpunaisen pipon hattulaatikosta ja asetan ne kassalle. Minä ottaisin nämä, ilmoitan yhtä paljon kassahenkilölle kuin itselleni. 29 euroa kiitos, kortti vinkuu ja hatut vaihtavat omistajaa.

En tullut edes katsoneeksi, olivatko pipot Hullujen Päivien tarjouksia, todennäköisesti eivät olleet kun niin hirveän paljon maksoivat. Kolmekymppiä kahdesta piposta! Se ei ole halpaa minun mittapuuni mukaan eikä varmaan monen muunkaan. Sortumiseni kulutushuuman eli tarjouspäivien pettävään lankaan oli täydellinen. 

Mutta lohdutan itseäni ajatuksella, että vain pari järjenhiventä vähemmän, ja olisin saanut lisätä loppusumman perään nollan. Ainakin sen verran olisi tullut maksamaan, jos olisin haksahtanut ostamaan kaikki lastenosastolla ihastelemani vaatteet. Harvoihin asioihin saa kulumaan yhtä paljon rahaa kuin lastenvaatteisiin - tarjonta on niin mielettömän suurta, värikästä ja houkuttelevaa, ja lisäksi ostoksiesi kohde on elämäsi rakkain asia, hän jolle mielelläsi haluat tarjota vain parasta. Oma pikku lapseni, hän on ansainnut joka teknisen ominaisuuden, kauneimman kuosin ja parhaimman mukavuuden, jonka vaate voi tarjota.

Siinä unohtuu, että ainoa mitä lapsesi kaipaa on puhtaat vaatteet ja tarpeeksi lämpöä vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Merkillä, kuosilla tai edes vaatteen kunnolla ei ole väliä. Vaikka vaatteessa on nukkaa, kulumaa tai haalistumaa tai jopa reikä polvessa, ei haittaa. Reiän voi paikata ja haalistumat ovat vain merkki siitä, että vaatetta on pesty eikä se siten ainakaan pidä sisällään valmistuksesta jääneitä haitallisia kemikaaleja. Eivätkä talvihaalaritkaan muutu yhtään sen lämpimämmiksi ja käytännöllisemmiksi, vaikka olisivatkin kauden uutta kuosia - edellisten vuosien kuosit lämmittävät yhtä hyvin.

Haamumunkkeja ostettiin kotiinkin.

Kotona katselin lasten uusia pipoja ja totesin, että kyllä ne hyvät pipot ovat. Ostos ei kaduttanut, vaikka pipoja meillä on jo laatikot täynnä. On ihan mukava ajatella, että tuli vähän kannatettua talousvaikeuksissa kieriskelevää perinteikästä tavarataloa. En toivoisi sen kaatuvan konkurssiin. Olen niin vanhanaikainen ostosasioissakin, että liputan fyysisen shoppailun puolesta - onko kukaan sitä paitsi tutkinut, miten paljon hutiostoksia tulee kun shoppailee mukavasti kotona koneen ääressä, tilaa vaatteen oikeaa kokoa tai esineen käyttötarkoitusta arvuutellen eikä sitten jälkeenpäin jaksakaan palautella, vaikka metsään meni.

Myönnän, että olen myös vähän heikkona lasten hattuihin, en useinkaan voi vastustaa niiden ostamista ja siksi meillä on niitä paljon. Lapset myös käyttävät pipojaan ahkerasti, yritämme pitää huolta että kaikkia tulee käytettyä.

Keskimmäiselle ostan hövelimmin pipoja sillä tekosyyllä, että ne menevät aikanaan pikkuveljelle eli käyttöä kyllä riittää. Ja esikoisen pipoja olen alkanut hankkia sillä varjolla, että hänelle menee jo samat hatut kuin minulle ja jos hän ei jostakin hänelle ostamastani hatusta pidä, minä otan sen käyttööni.

Ja silti olen ostellut pipoja myös kuopukselle, eikä sama pipo ole tyyliltään aina sittenkään taipunut sekä äidille että tyttärelle... Mutta niin sitä ihminen aina keksii syitä, miksi voi ostaa jonkun haluamansa.

Seuraavana päivänä eli eilen sunnuntaina uudet pipot pääsivät heti käyttöön aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin mistä ne oli ostettu. Vietimme iltapäivän Nuuksion kansallispuistossa, kävimme etsimässä ja tunnistamassa sieniä - tämän syksyn intohimoinen projektimme lasten kanssa on ollut siententunnistaminen - ja sitten tietysti söimme eväitä metsän keskellä ja kävelimme ristiin rastiin polkuja ja mättäitä.

Uusissa pipoissa on hyvä ja lämmin ulkoilla.

Kallionlaella istuessani kuppi kuumaa kaakaota käsissäni en voinut olla ajattelematta eroavaisuutta eilisen ja tämän päivän välillä. Kulutusjuhlasta kuusen juurelle, keskelle metsää jossa lähimmät ihmiset olivat kymmenien metrien päässä, hiljaisuudessa jonka rikkoi vain tuulen humina ja korkealle puiden latvoihin kohoavat ja aluskasvillisuuden pehmeään sammaleeseen häviävät juttelumme äänet.

Oli syksyisen kirpeä ja viileä ilma, edellisyönä oli ollut pakkasta, mutta aurinko pilkahteli pilvien raosta ja luovutti vielä hiukan lämpöään. Pipoa ja hanskoja tarvitaan jo, pian niitä ilman ei enää tule ollenkaan toimeen. Entisetkin pipot olisivat lämmittäneet, mutta nyt lapsilla on myös nämä uudet ja he ovat niistä iloisia, uusista pipoistaan.

Ja sillä hetkellä syysauringon lämmössä kaakaokuppi huulilla katsellessani lasten uusia hattuja tuntui, että ei se ostos ihan vikaan mennyt. Nyt lämpimiä hattuja tarvitsee. Ja kauniita, iloa tuottavia pieniä asioita aina.

PAROLA DEL GIORNO: acquisto impulsivo (m) = heräteostos Ieri ho fatto un acquisto impulsivo: due cappelli per i bambini. = Eilen tien heräteostoksen: kaksi hattua lapsille.