Onko ihminen onnellisimmillaan villissä seksisuhteessa ja muita mietteitä leopardihäkin ääreltä

Mitä tuumit, leopardi?

Viime perjantaina kävimme Korkeasaaressa. Oli eläinten päivä, ja niin ristiriitaiselta kun se toisaalta tuntuikin, suuntasimme juuri eläinten päivänä töllistelemään kaltereiden taakse suljettuja eläimiä.

Eläintarhoissa tunnen aina suurta ristiriitaa. Toisaalta olen iloinen, että nykyeläintarhat viimein ovat tiloiltaan asiallisia ja niissä tehdään luonnonsuojelutyötä uhanalaisten lajien pelastamiseksi. Mutta samalla minua hivuttaa ajatus, että eläintarhoille uhanalaisten lajien pelastamiseksi ylipäätään on tarvetta.

Että maailmanjärjestys ja ihmisen mahti on mennyt sellaiseksi, että niin monia lajeja on uhanalaisina ja jo kuollut sukupuuttoon. Että ihminen on ottanut oikeudekseen riistää vapauden muilta eläimiltä - olkoon motiivi siihen miten jalo tahansa -  sulkea niitä häkkeihin ja kerääntyä sitten katselemaan turvallisen panssarilasin tai häkinruudukon toiselta puolelta, näkyykö vilaus tiikeristä, leopardista, merikotkasta tai apinoista. Jos ei näy, mielenkiinto lopahtaa pian ja siirrytään toisen aitauksen ääreen. Siinä on jotain syvästi surullista, jopa irvokasta.

Mutta niin mekin perjantainta teimme, erityisesti lasten kärsivällisyys ei riittänyt minuutinkaan verran katselemaan pelkkiä puita, heinikkoja ja kalliokielekkeitä tai edes nukkuvan tiikerin laiskasti liikahtelevaa häntää. Pitää olla enemmän liikettä ja vipinää, jotta lapset viihtyisivät. En voinut olla ajattelematta, että haluanko tarjota tällaista kosketusta luontoon lapsilleni? Korkeasaari on ihana paikka, mutta emmekö juuri siellä ole niin kiusallisen lähellä ja kaukana luonnosta yhtä aikaa, että järki melkein meinaa lähteä.

Nykyihmisen kosketus luontoon ja tuntuma siihen, mikä itselle on hyväksi, on ohut. Palelemme ulkona ja hikoilemme keskuslämmitteisissä kodeissamme. Ylensyömme. Menemme autolla töihin ja kuntosalille, istumme itsemme kuoliaaksi. Emme selviäisi erämaassa yhtäkään talvea (no, jotkut eräihmiset selviävät, mutta noin keskimäärin emme), ilman kumisaappaita ja tulitikkuja olemme hukassa. Etsimme epätoivoisesti onnellisuutta, mutta emme oikein tiedä mistä päin aloittaa, vaan tunnumme aina etsivän sitä vääristä paikoista. Onni, välkkyy valomainos pimeydessä ja kiidämme sitä päin kuin yöperhoset katulamppua kohti.

Eikö koko eläintarhasysteemi kerro vain siitä, että meissä ihmisissä on jotakin perusteellisesti pielessä, meidän ajatusmaailmassamme ja -harhoissamme? Maailman valtias. Niin varmaan. Ainakin hyvin onneton valtias. Paremminkin maailman suurin pelle me olemme, surullisen vieroittunut omasta elinympäristöstään ja lajinomaisuudestaan, täysin kosketuksensa menettänyt siihen mikä on hyväksi ja mikä tuhoaa. Olemme sössineet asiamme niin täydellisesti, että nyt meidän on yritettävä pelastaa sukupuuton partaalle ajamiamme eläinlajeja eläintarhoissa - tietysti hyvä että asiaan on havahduttu, viimeinkin, voi tosiaan sanoa.

Siitä lähtien kun homo sapiens levittäytyi mantereelta ja saarelta toiselle kymmienientuhansien viime vuosien aikana, alueelta hävisivät ensimmäiseksi kaikki isot nisäkkäät. Mitä isompi, hitaammin liikkuva ja kömpelömpi eläin, sitä varmempi oli lajin tuho. Tutkijat kiistelevät asioiden syy-yhteydestä, mutta minun mielestäni asiassa ei ole mitään epäselvää. Sama ilmiö on toistunut liian monta kertaa ja liian monessa maailmankolkassa, että kyseessä voisi olla sattuma. Ihmisellä on massamurhaaminen verissä, se että emme tapa syödäksemme vaan siksi koska kykenemme.

Korkeasaaressa on jätetty pystyyn kaksi vanhaa karhulinnaa, joissa entisaikaan pidettiin ruskea- ja jääkarhuja. Niiden näkeminen tekee pahaa. Muutamien neliöiden kokoisia kiviaitauksia, kaltereita, vähän hiekkaa ja sitten ei muuta.

Voi vain olla onnellinen, että niistä ajoista ollaan menty eteenpäin ja karhuilla on nykyään Korkeasaaressa runsaasti tilaa. Ihminen on ehkä lajina suunnattoman tyhmä ja tuhoaa vääjäämättömällä tahdilla omaa elinympäristöään ja maailmaansa, mutta joissakin asioissa on edistystä tapahtunut. On havahduttu ymmärtämään, että näin ei voi jatkua.

Silti ajatus luomakunnan kruununa olemisesta istuu sitkeässä. Ihminen on kuningas, kehityksen huippu, mitään ei ole yläpuolellamme vaan älyllämme ja aivoillamme hallitsemme kaikkea. Voimme laittaa leopardin häkkiin tai voimme ampua sen tai sitten vaikka vapauttaa, riippuen siitä mihin suuntaan aatemaailmamme on kallellaan:  onko ympäristönsuojelu huudossa vai leopardintalja muotia. Voimme tehdä luonnolle mitä vain, meitä rajoittaa vain omat ajatuksemme ja aatteemme ja se, miten suopeita ne luonnolle milloinkin sattuvat olemaan. Mutta siltikään emme usein osaa niin yksinkertaista asiaa kuin olla onnellisia...

Tosiasioillekin voimme olla sokeita, jos ne ovat vastoin käsityksiämme ihmisen kaikkivoipaisuudesta. Aiheuttamamme ilmastonmuutoksenkin voimme selittää pois, jos niikseen tulee, voimme aina vedota nykyään saatavilla olevaan tietoon, joka kertoo meille ilmaston muuttuneen aina ihan ilman ihmistä ja tulevan muuttumaan vastaisuudessakin, lämpimät kaudet vuorottelevat jääkausien kanssa, tulee meteoriitteja ja tulivuorenpurkauksia jotka peittävät taivaan vuosiksi ja tuhoavat kaiken.

Äly ja kyky perustella ihan mitä vain meillä kyllä on olemassa, samoin kuin kyky saada myös valtavat ihmismassat uskomaan ihan mihin vain. Trumpin valinta Amerikan presidentiksi ja erilaiset (massaitsemurha- tai itseruoskinta)uskonlahkot ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Kaiken tämän seuraus on, että ihminen on peruuttamattomasti etääntynyt luonnosta. Kaikki yritykset päästä sitä lähelle tai olla osa sitä kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa, sillä jo se että meillä on mahdollisuus valita suhtautumisemme luontoon, tekee meistä siitä irrallisia.

Haluanko tulla luontoihmiseksi, ostanko Fjällraven -repun ja vaelluskengät, opettelenko tekemään tulen ilman tulitikkuja, keräilenkö villivihanneksia, muutanko erämaahan vai jäänkö siksi mihin olen syntynyt, digitaaliseksi eläimeksi kaikkien mukavuuksien äärelle - se että on mahdollisuus pohtia näitä asioita, osoittaa että yhteys luontoon on katkennut, olemme älyllisyytemme ja kehittyneen yhteiskuntamme vankeja. Sitä paitsi usein valitsemme jälkimmäisen vaihtoehdon eli mukavuuden ja paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä, sen verran eläintä meissä kuitenkin on jäljellä. Vaistomme ohjaavat valitsemaan lämmön, ruokakauppojen valikoimat ja materian keräämisen, turvan pahan päivän varalle.

Evoluutio on tiivistetysti sanottuna lajin selviytymismahdollisuuksien optimointia. Sitä teemme yksilötasolla ja lajina koko ajan, tiedostamattomasti. Istumme mielummin kuin liikumme, sillä metsästäjä-keräilijälle jokainen lepohetki tarkoitti parempia mahdollisuuksia säästää voimia ja selvitä. Syömme rasvaa ja sokeria, koska ne tarkoittavat samaa kuin energia eli elämä. Mikä tahansa keksintö, joka säästää voimia, antaa illuusion onnellisuuden lisääntymisestä ja helpottaa elämää, otetaan iloiten vastaan.

Entisaikaan elämä oli ihmiselle yhtä ponnistelua ja usein myös kärsimystä. Nähtiin nälkää, raivattiin peltoja, kaivettiin ojia, hakattiin puita ja keihästettiin antilooppeja omin käsin eikä tuhoamisesta ja tappamisesta etäännyttävästi ja voimia säästäen metsäkoneilla ja tuliaseilla. Todennäköisesti onneakin etsittiin, mutta mitä pidemmälle ihmisen historian aamuhämäriin mennään, sitä vaikeampi on sanoa, miten suuri rooli onnellisuudella oli ihmisen elämässä. Voi myös olla, että lajinmukaisessa elämässä onnellisuus on automaattisesti mukana, ja mitä kauemmaksi siitä joutuu, sitä pakenevammaksi käy onni. 

Mitä helpompaa ja energiapitoisempaa, sen suurempi todennäköisyys on että jäämme kaloreissa plussan puolelle ja kuolema pysyy kauempana. Näin päättelevät metsästäjä-keräilijän aivomme. Järjellä kyllä tiedämme, että nykymaailmassa vallitsevat toisenlaiset lait ja jos vähän perehdymme asiaan, tajuamme myös sen ettei ihmistä ole tarkoitettu elämään nykyisenlaista hedonistis-itsetuhoista elämäntyyliä - se vain on ihan liian helppoa ja mukavaa, jotta siitä osaisi enää luopua.

Korkeasaaressa oli mahdollisuus tehdä testi, mitä kissaeläintä parhaiten muistutat.
Poikani paljastui amurinleopardiksi. 

Oikeasti olemme osa luontoa, olemme eläimiä, mutta on liian myöhäistä palata takaisin, olemme katkaisseet yhteytemme luontoon liian pitkään jatkuneella höpinällä ihmisestä maailman herrana, tehneet aivan liian monta keksintöä jotta paluu luontoon enää onnistuisi. Olemme oppineet tekemään miljoonia vuosia vanhoista eläimistä polttoainetta ja muovia, olemme löytäneet maaperän "aarteet" ja tulleet niistä käytännöllisesti katsoen hulluiksi.

Mutta se mikä usein unohtuu on, että kaikki minkä ihminen on keksinyt ja tehnyt, on pohjimmiltaan peräisin luonnosta eli maapallolta, mikään materiaali ei ole tippunut taivaalta tai taiottu tyhjästä. Edes epäluonnollisimmat hilavinkuttimemme kuten mikroaaltouunit, 3D-tulostimet ja 5G -verkkoyhteytemme eivät ole yliluonnollisia - ne toimivat fysiikan lakien mukaan kuten kaikki muukin maapallolla.

Voiko siis sanoa, että ihminen on oikeastaan vain muokannut luontoa toisenlaiseksi siksi koska on tullut tarpeeksi älykkääksi kyetäkseen siihen? Meitä ajaa eteenpäin usko edistykseen ja onnen ja nautinnon tavoittelu, noin pääpiirteittäin ainakin.

Jos gorillan evoluutio olisi tehnyt siitä meitä älykkäämmän, gorilla olisi tehnyt aivan samat teot kuin mekin ja vielä pahempaa? Eikö lajilla olekin oikeus muokata ympäristöään mieleisekseen, jos se on tarpeeksi vahva ja älykäs näin tehdäkseen? Majavat rakentavat patoja, miksi ihmiset eivät saisi rakentaa?

Uskovaiset sanovat että ihmiselle on annettu järki ja kyky kehitykseen Jumalalta, samoin kuin maan antimet käyttöönsä, mutta harmi vain Jumala taisi unohtaa liittää järjen käyttöohjeet mukaan sekä sivuhuomautuksen, että vaikka meillä on kyky keksiä atomipommi, ei kuitenkaan ole järkevää sellaista rakentaa.

Korkeasaaressa katselin pitkään leopardia, joka sateen jälkeen suostui tulemaan esiin sisätiloistaan ja ryhtyi kiertämään kehää aitauksessaan.  Onko se onnellinen? Jonkun kierroksen jälkeen se pysähtyi ja jäi paikoilleen pitkäksi aikaa ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen, ja inhimillistämiseen pyrkivä ihmisen ajatteluni mielellään kuvitteli, että aivan kuin se olisi pohtinut, vieläkö kiertää kierros tai pari vai ei.

Tai vielä parempaa: ihan kuin se olisi pohtinut, että jotakin tästä elämästäni nyt puuttuu. Ehkä se on syntynyt vankeudessa, ehkä se ei tiedä mistään muusta kuin häkkielämästä, mutta koko ajan sillä on tunne, että tällaiseen elämään minun ei ole tarkoitettu syntyvän, että jossakin on jotain muuta mitä minun pitäisi oikeasti tehdä, jotakin josta en mitään tiedä mutta josta hetkittäin välähtelee pimeyden keskellä kuvia, kuin hämärässä välähtävä polku joka häviää näkyvistä yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Ehkä leopardi todella pohti jotakin tällaista, tai sitten ei. Mutta itselläni on joskus tuollaisia tuntemuksia, hämärässä nopeasti välähtäviä kuvia jostakin, jollaista elämäni oikeasti pitäisi olla. Se ei ole sitä mitä elämässäni päivittäin teen: näprään kännykkää, surffaan netissä, näpytän näppäimistöä,  istun sohvalla, puen ylleni sukkahousuja ja matkustan autolla, junalla tai lentokoneella paikasta toiseen. Se ei ole somea ja langattomia yhteyksiä, algoritmeja ja tekoälyjä, kaikkea mitä en itse osaa tehdä ja josta en mitään ymmärrä.

Meidät on opetettu elämään tietyllä tavalla, tietyn moraalin ja etiikan mukaan, villi puolemme unohtaen: yhteiskunta on määritellyt säännöt joiden puitteissa toimitaan. "Vaistojen tilalle on tullut kulttuuri", Riikka Kaihovaara kirjoittaa virkistävässä ja totunnaisia ajatuskulkuja ravistelevassa teoksessaan Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019). "Kulttuuri kertoo meille, miten elää, mitä tavoitella ja mitä väistellä, antaa meille halut ja tarpeet ja keinot niiden tyydyttämiseen."

Tämä on tietysti hyvä asia, lakeja, kulttuuria ja sivistystä tarvitaan sillä villiydessä piilee myös vaara: eläimet eivät ajattele moraalisesti eivätkä kultaisen säännön mukaan. Mutta villi luonto on meissä yhä sisällä, ja sitten joitankin välähdyksenomaisina hetkinä se saa meissä vallan, ja silloin yleensä teemme jotakin mikä hätkähdyttää itseämme ja muita, jotakin vallitsevien arvojen, normien tai odotuksien vastaista: jättäydyn kotiäidiksi, ryhdyn kaupan kassaksi yliopisto-opintojen sijaan, heittäydyn villiin seksisuhteeseen, eroan näennäisesti onnellisesta liitostani tai heittäydyn oravanpyörästä lähteäkseni Intiaan joogaamaan.

Sellaisina hetkinä usein tuntuu, virheellisesti tai ei, että täytymme tarkoituksesta ja riemusta, ikään kuin tulemme viimeinkin ehjäksi ja kokonaiseksi.  Olemme onnellisimmillamme. Näin monet kuvailevat tilaa, joka seuraa jonkin epäkonventionaalisen teon tai ratkaisun tekemisestä. Itsellänikin on noista kokemusta, ja ainakin omasta puolestani voin sanoa, että kyllä se ihan totta on: vastavirtaan heittäytyminen ja odotusten vastaisesti käyttäytyminen on riemullinen, joskin voimiavievä kokemus.

Mutta ehkä riemu ja onni johtuukin vain siitä, että seuraamme viimeinkin vaistojamme? Että luovumme hetkeksi elämästä valmiiden järkevien ennakko-odotusten mukaan, tylsästi ja tasaisesti kuten nyky-yhteiskunta tai villeyden ja vaistojen arkkiviholliset eli uskonnolliset auktroriteetit olettavat ja opettavat meidän elävän: kaukana luonnosta ja villistä puolestamme. Jos tulemmekin onnellisiksi juuri sen takia, että saamme kosketuksen vaistoihimme ja villiin puoleemme?

Tuskin missään toisessa asiassa vaistot ja pyrkimys mukavuuteen ja helppoon elämään törmäävät niin vahvasti kuin lapsenhankintaa pohdittaessa. Nyt kun lapsensaannista on tullut projekti joka on mahdollista valita tai olla valitsematta, toisin sanoen olemme oppineet säätelemään lisääntymistämme, mukavuudenhalu taistelee lisääntymisvaistoa vastaan kaikin keinoin.

Onhan totta, että yksilö pääsee helpommalla, jos ei saa lapsia. On todennäköisempää säilyä hengissä, koska kaikki pullat ovat vain minulle, saan lepoa niin paljon kuin tarvitsen ja stressihormonitasot pysyvät alempana, kun ei tarvitse huolehtia jälkikasvusta ja sen turvallisuudesta. Mutta lisääntymisvaisto sanoo, että lajin säilymisen vuoksi on lisäännyttävä. 

Ja me lisäännymme, kaiken siitä koituvan vaivan ja nykyään yhä useammin myös paheksunnan (ilmastonmuutos!) uhallakin. Ja saamme siitä myös runsaasti tyydytystä, tietenkin, sehän on olemassaolomme perimmäinen tarkoitus: jatkaa lajia.

Ja onneksi ihmismieli on kehittänyt paljon muitakin onnenaiheita vanhemmuudesta, emme onneksi tässäkään asiassa ole ihan tavanomaisia eläimiä. Lapset ovat monille ihmisille elämän paras ja palkitsevin asia. Ne tuovat onnea, joka on sitä syvintä laatua mutta paradoksaalisesti kyllä, joskus vaikea tunnistaa ja tajuta hetkellistä mielihyvää ja ohutta onnellisuutta tarjovan nykymenon keskellä.

Onnellisuutta voivat tuottaa monenlaiset asiat, sellaisetkin jotka siirtävät meidät mukavanhelposta elämästä vähän kauemmas epämukavuusalueelle. Etenkin jos niiden kautta pääsee kosketuksiin villin, vaistonvaraisen minänsä kanssa. Siksi ihmiset lähtevät Lappiin vaeltamaan ja altistuvat siellä vapaaehtoisesti kastumiselle, kylmälle ja hankalille olosuhteille, siksi ihmiset haluavat lapsia ja jopa synnyttävät niitä ilolla.

Synnyttäminen, silloin kun se tapahtuu kehon omilla ehdoilla ilman medikalisaatiota, on vaistonvaraisimpia tekoja joita nykyihminen koskaan elämässään tekee, ruumiin villi huuto kuten Riikka Kaihovaara kirjoittaa.

Allekirjoitan Kaihovaaran sanat täysin. Itselleni kolme synnytystäni ovat olleet elämän kirkkaimpia hetkiä, ainoita jolloin olen tuntenut eläväni kaikilla aisteillani ja vaistoillani. Vasta sen jälkeen kun olin synnyttänyt, tajusin mihin kehoni on tehty, mitä voimavaroja siinä piilee - ja ennen kaikkea tajusin, että olen eläin, en muuta, eläimen vaistoineni ja kykyineni. Tästä aiheesta eli synnytyksistäni olen kirjoittanut blogissa aiemminkin, mm. tekstissä Synnyttämisen nautinto.

Tyhjyyteen tuijottava leopardi Korkeasaaressa oli surullinen näky, vaikka omassa päässänihän kaikki ajatukset sen mietteistä häkkielämästään syntyivät. Ei leopardi välttämättä kärsi siitä, että elää häkissä. Kaikkia lajinomaisia puoliaan se ei pysty toteuttamaan, mutta sillä on yllin kyllin ruokaa eikä mikään sitä uhkaa - selviytymisen näkökulmasta sillä on siis kaikki.

Samoin on minulla. Olen kuin leopardi häkissä, mutta se mikä minut erottaa leopardista on se, että kun perustarpeeni on tyydytetty, alan pohdiskella asioita ja siitä syntyy vaikka mitä ylimääräistä sälää. Perustarpeeni on tyydytetty ja jopa niin hyvin, että minulla on varaa ja halua haikailla itseni toteuttamisen tarpeen, taiteen ja kulttuurin kokemisen halun ja muiden tarvehierarkian ylimpien tarpeiden perään. Arvostusta, mainetta, itseoivalluksen tarpeita, kaikkea sitä mikä jää jalkoihin kun perustarpeissa - ruoka, juoma, peruselintoiminnot, turvallisuus -  on puutteita.

Ihmisellä on tämä ylellisyys ja taakka kannettavanaan: kyky pohdiskella omaa onnellisuuttaan tai onnettomuuttaan. Pelkät vaistot eivät pidä meitä hengissä, tarvitsemme paljon muutakin.

Korkeasaaripäivän jälkeen vietimme samana viikonloppuna iltapäivän Nuuksion kansallispuistossa. Toisenlainen kosketus luontoon, ja vaikka kävelimmekin enimmäkseen merkityillä poluilla ja parinsadan metrin säteellä Haukkalammen kahvilasta ja muista mukavuuksista, oli kuitenkin olo että luonto oli lähempänä. (Koko ajatus on tavallaan absurdi: kuinka luonto voisi muka olla kaukana, kun olemme itsekin osa sitä bakteereinemme kaikkineen ja sivistyksen suojapukuun naamioituneina, mutta kuitenkin. Ja kuitenkin meistä siltä vahvasti tuntuu, että olemme luonnosta jotenkin erillisiä, toista tasoa. Oman postauksensa paikka tämä aihe!)

Kun istuimme sammaleisilla kallioilla ja söimme eväitä ruskanvärisen metsän keskellä, ajattelin sitä miten hyvä siinä oli olla. Ehkä vieraantuneena ja vieraana, mutta kuitenkin luonnossa, siellä missä olemme kerran eläneet ja sitten kaiken hukanneet. On kuin vanhaa hyvää ystävää menisi tapaamaan, ja vaikka yhteiset hetket ovat painuneet jonnekin unohduksen hämärään, niin muisto siitä että hänen kanssaan on aina ollut hyvä olla, on jäljellä. 

PAROLA DEL GIORNO: uomo selvatico (m) = villi ihminen