Rimakauhua kirjamessuilla ja Hanna Rentolan Heinäkuu

Helsingin kirjamessujen lastenkirjatarjontaa.

Viime viikonloppuna vietin yhteensä yksitoista tuntia kirjamessuilla.  Viimeiset kolme sunnuntaina kera keskimmäiseni, jonka kanssa messuilla käynti oli oiva tilaisuus viettää kaivattua kahdenkeskistä äiti-poika -aikaa. Kirjojen ystävänä en näe montakaan muuta yhtä hyvää tapaa viettää yhteistä aikaa lapsen kanssa kuin kirjojen keskellä, lastenkirjoja yhdessä selaillen ja toiveita pukinkonttiin listaten.

Sitten messuilla on tietysti lapsille kaikkea muutakin kivaa, askarteluja, väritystä, kirjastobussissa käyntiä, satutuokioita, muumeja, karkkeja ja kaakaota. Suurimman osan ajasta vietimme kirjanmerkkejä askarrellessa ja värityspajassa, jossa poika halusi värittää värityskuvan toisensa jälkeen. Minä hillitsin haluni kierrellä kirjakojuja ja otin kynät myös omaan kauniiseen käteeni.

Olinhan sitä paitsi saanut edellisenä päivänä harhailla osastoilla koko ajan yksinäni, hipelöidä juuri niitä kirjoja joita halusin sydämeni kyllyydestä, pysähtyä kiinnostavien kirjailijahaastatteluiden ääreen milloin miellytti, tavata kirjailijoita bloggaajatapaamisissa sekä myös yhden kustantajan, Teoksen Jussi Tiihosen, jonka edessä kaikista suurista suunnitelmista huolimatta jähmetyin jäätävässä itsemitätöintipuuskassani enkä uskaltanut kertoa itsestäni sanaakaan. En hienoista kirjasuunnitelmistani tai palavasta halustani julkaista kirja, en esittää kysymyksiäni.

Minun piti kysyä, mitä genrejä ja tyylejä kustannusmaailmassa nyt suositaan, millaisilla käsikirjoituksilla on parhaat mahdollisuudet valikoitua luetuiksi kaiken sen tarjonnan keskeltä, joihin kustantamot jatkuvasti ovat hukkua. Minun piti tiedustella, kiinnostaisiko heitä ideani ja käsikirjoitukseni aihealue, mutta - voi apua!

Kun se hetki tuli, että olisi pitänyt tarttua toimeen ja unohtaa epävarmuudet, luikinkin ulos huoneesta sillä mieleeni muistui yhtäkkiä juuri sillä nimenomaisella hetkellä, että kaikki onkin vielä aivan keskeneräistä, aiheeni on hatara ja kirjoitustyylini on heikkoa ja aivan liian rahvaanomaista siihen taiteelliseen ja hienostuneeseen maailmaan, jonka keskellä kustantajat ja kirjailijat elävät.

Eikä minulla ole leiskuvaa, omintakeista tai boheemia persoonallisuuttakaan, jollainen kirjailijalla tai sellaiseksi haluavalla tulee olla. Liekö kirjoittamisen tekniikkakaan hallussa. En ole käynyt kirjoituskouluja sitten nuoruusvuosieni, paitsi yhden lyhyen kurssin viime talvena, en omista hienoa meriittilistaa jossa erilaiset luovat ja taiteelliset saavutukset seuraavat toistaan.

En ole mitään. En osaa mitään. Ja niin minä luikin ulos ovesta ja jätin (elämäni?) tilaisuuden taakseni. En tiedä olisiko kyseinen kustannustoimittaja korvaansa loppujen lopuksi lotkauttanut kirjapuheilleni, ehkä hän olisi suhtautunut sekä aiheeseen että sen esitystapaan mielenkiinnottomasti, huomannut heti ettei sellainen toimi eikä myy, eikä tilanne olisi sittenkään ollut mitenkään erityinen tilaisuus.

Maailman pelkurein bloggaja.

Mutta jo se, että jätin pelkuruuteni vuoksi edes kokeilematta, on kismittänyt minua näihin hetkiin asti. Nyt kun siitä kirjoitan ja aion vielä tehdä asiasta julkisen, alkaa helpottaa, niin käy aina kun kirjoitan jostakin vaikeasta asiasta. Se mikä vielä äsken kiristi ja kiusasi, alkaa höllentyä ja siletä, elämä alkaa taas kiertää kun puristus lakkaa ja lämpö leviää takaisin jäseniin.

Mikä olikaan ollut vaikeaa ja kiristävää, en pian muista sitä enää. Harmistus jää kirjaimiin jotka asettuvat toistensa perään ja muodostavat sanoja, lauseita, virkkeitä ja kappaleita, jokaiseen kirjaimeen vähän ja kun niitä tarpeeksi tulee, jää pian kaikki vaikea niihin kiinni ja olen taas kevyt.

Ainoalla kirjoituskurssillani sitten nuoruusvuosien eli viime talven luovan kirjoittamisen kurssilla Kallion kirjoittajakoulussa meillä oppilailla oli onni saada olla innostavan ja energisen opettajan ohjauksessa. Kaiken sen opin ja inspiraation lisäksi, jonka opettajamme Hanna Rentola meille antoi, hän kertoi viimeistelevänsä parhaillaan omaa esikoisteostaan, romaania jossa teemana on pikkulapsiperheen arki.

Se oli kiehtovaa kuulla, olin onnellinen hänen puolestaan mutta tietysti hyvällä tavalla myös vähän kateellinenkin, kuten aina olen kun kuulen jonkun saavan esikoisteoksensa julkaistua. Sitten kun kirjasi ilmestyy, haluan lukea sen heti, sanoin Hannalle ja hän kehotti minua pitämään silmät auki kirjakaupoissa syksyllä.

Ehdin jo unohtaa koko asian, kunnes sunnuntaina eräällä kirjakojulla tunsin kosketuksen olkapäässäni. Käännähdin ympäri ja näin tutut iloiset kasvot edessäni: Hanna! Ja hänellä oli kädessään mikäpä muu kuin uunituore romaaninsa Heinäkuu (Pesä kustannus 2019).

Hanna Rentolan esikoisteos Heinäkuu.

Onnittelin Hannaa kirjasta ja hän antoi minulle ystävällisesti kirjastaan arvostelukappaleen. Ja minähän luin sen, heti paikalla ja kannesta kanteen. Aihepiiri eli kahden pienen lapsen äidin elämä oli tuntunut kiinnostavalta jo kirjoituskurssilla kun tuleva kirjailija siitä kertoi, ja takakannen perusteella ja ensimmäiset parikymmentä sivua luettuani kiinnostus vain kasvoi.

Kirjan päähenkilö on lähes kolmekymppinen Juuli, jolla on miehensä Panun eli tummasilmähymykuoppamiehen kanssa kaksi poikaa, kuusivuotias Kosmo ja kolmevuotias Simba. He ovat aivan tavallinen perhe, vastikään uutukaiseen omistusasuntoon muuttaneita, mutta juuri nyt Juuli on poikien kanssa yksin kotona, sillä mies on Brasiliassa heinäkuun ajan työmatkalla. Panu jääkin kirjassa erittäin etäiseksi, suurempaan rooliin pääsevät käynnistyvissä menneisyyden muisteloissa entiset poikaystävät ja ekat kerrat. Panu on kaukana, henkisesti ja fyysisesti mutta ehkä etäännyttäminen on vain Juulin keino kestää ikävää.

Kirjan tunnelma tiivistyy pikku hiljaa. Alussa tuntuu, että Juuli on  vain hieman epäkäytännöllinen, ylihuolehtivainen ja pelonaiheissaan (sekä kahvinjuonnissaan) liioitteleva nainen, joka väsyy aika pienestä; mitä nyt on muutama viikko "yksinhuoltajaelämää", kun mies on työmatkalla. Onko muka niin rankkaa, että joutuu hetken ajan hoitamaan kaikki arjen toimet ja pitämään huolta lapsista, siitä että he syövät tarpeeksi, eivät jää auton alle eivätkä karkaa yöllä kotoa äidin nukkuessa.

Ja mistä hän tekeekään itselleen ongelmia! Siitä että naapurin täydellisen perheen vaimo on aikaansaava ja puhdashiuksinen ja kehuskelee hienolla elämällään, siitä että tulee varastaneeksi yhden vadelman vieraalta puutarhapalstalta ja että Simba pissaa tomaatintaimen päälle.

Ja kun mies sitten vihdoin soittaa Brasiliasta, hän vielä kertoo näitä älyttömiä huolenaiheita miehelleenkin eikä oikeasti tärkeitä asioita. Ja onneksi toisaalta kertookin, sillä niiden avulla Panulle valkenee vaimonsa avuntarve.

Juuli on huolehtivainen äiti, jonka rakkaus lapsiaan kohtaan on kirjan sivuilla käsinkosketeltavaa. Silti  tai ehkä juuri siksi ajatus television kasvattajaihmeestä Supernannysta ja kaikista mahdollisista virheistä, joihin itse vanhemmuudessa syyllistyy, palaa toistuvasti hänen mieleensä. Ne ovat hienoja kohtauksia lukea, niistä voi kuka tahansa äiti löytää paljon samaistuttavaa.

Kirjamessuilla oli erityisesti lauantaina väkeä. Tänä vuonna Helsingin kirjamessuilla tehtiin kävijäennätys, lähes
92 000 kävijää mikä on yli 6000 henkilöä enemmän kuin viime vuonna. Lauantain osuus kävijöistä oli yli 31 000. 

Pikku hiljaa Juulin aivoissa kehittyvä ylikierrostila on myös hienosti kuvattu, sen vakavuutta ei lukija aluksi huomaa vaan ansa laukeaa juuri kun lukija ei osaa enää odottaa.

-- Hän ujuttautuu peiton alle niin hiljaa kuin osaa, kuuntelee Simban korvia vihlaisevia voihkaisuja, kuuntelee oman sydämensä hakkaamista, hakkaamista, katselee palohälyttimen vihreää tuikkua ja pimennysverhon reunoilta pyrkii sisään yön harmaata valoa, ei helvetti, ei helvetti unohdinko mä hellan päälle, voi vitun vittu, Juuli kohottaa peittoa, taiteilee itsensä äänettömästi sängystä ja astelee portaat alas hitaasti, huolellisesti ettei kukaan vaan herää, alakertaan, ei hella ole tietenkään päällä, mutta läppärin kansi on auki, jotain piti tehdä, ainiin kirjoittaa Panulle, kertoa mitä kuuluu, --- (s.119)

Heinäkuu voisi aivan yhtä hyvin olla nimeltään Kahvinkeitin. Sen verran paljon kirjassa kuvataan kahvinkeittimen toimintaa ja kahvin juomista. Kannessa kahvilla toki on näyttävä rooli kahvimyllytalon muodossa ja aivan oikeutetusti. Juuli nimittäin on äiti, joka elää "työmatkayksinhuoltajuuttaan" kahvin voimalla. Kahvilla hän myös lääkitsee ahdistustaan. "Mustaa"
osaa  keittää jopa kuusivuotias poika äidilleen, koska tietää miten paljon äiti kahvia tarvitsee. Äidin ja lapsen roolit ovat välillä mennä muutenkin sekaisin, kun Juulin väsymys saa hänet käyttäytymään lapsen tavoin:

Simba lopetti huutamisen ja tuli Juulin lähelle. Mitä se perkele nyt aikoo? Hän kosketti Juulin kasvoja hellästi tahmaisella kädellään ja sanoi: "Ei mitään hätää äiti, kaikki hyvin, ei mitään hätää." Lohduttaa minua, vaikka minun pitäisi lohduttaa häntä. Aikapyörre tempaa meidät sisälleen ja me vaihdamme paikkaa, ja Simba on vanhempi, minä lapsi. Simba on nyt se joka jaksaa, joka hoitaa ja minä olen se jota hoidetaan. (s. 180)

Roolit ja niiden vaihtuminen ovat kokonaisuudessaan kirjassa tärkeä teema. Pyöritellessään ajatuksiaan heinäkuun päivinä Juuli palaa välillä lapsuuteensa, välillä nuoruuteensa, erityisesti toistuvat muistot ensimmäisistä seksikokemuksista, alkolinhuuruisista hetkistä ja ystävyydestä Tuulin kanssa. Juuli on välillä lapsiJuuli, välillä nuoriJuuli, välillä synnyttäjäJuuli, välillä opiskelijaJuuli, välillä imettäjäJuuli, aina sen mukaan mikä muisto käy mielessä. Joinakin hetkinä lapsiJuuli pyrkii pintaan yhä vaan, esimerkiksi kun on aika jäädä bussista pois ja painaa pysähtymisnappulaa.

"Nyt saat painaa nappia", Juuli sanoi, se on tärkeää, ja lapsiJuuli käänsi pään pois, koska hän olisi halunnut painaa nappia. Kosmo painoi nappia, bussi pysähtyy, mennään Itäkeskukseen." (s. 172)

Miten lohduttavaa huomata, etten ole ainoa jonka lapsipuoli pyrkii pintaan pienissä lapsiarjen tilanteissa! Napin painamista bussissa en sentään haluaisi heidän sijastaan tehdä, mutta esimerkiksi kakkutaikinan kulhot kaapisin kyllä edelleen oikein mielelläni, mutta se etuoikeus on jo kauan sitten siirtynyt heille. Joskus saatan kaapia ne heiltä salaa, mutta harvoin se onnistuu.

Lapsiarjen pienien tilanteiden ja tunnelmien kuvaajana Rentola on mielestäni parhaimmillaan. Hän tavoittaa hyvin nuoren äidin haurauden ja vastuun, joka äkisti painaa niin suurena - liiankin
 suurena, lukijan mieleen ei oikein mahdu miksi hän siitä niin musertuu - kun mies on poissa, kuitenkin vain kuukauden. Heinäkuu on ehkä sittenkin vain huippu jostakin suuremmasta ahdistuksesta ja vastuunpainosta, johon perheenäidin mieli on kietoutunut, Juulilla poikkeuksellisen paljon.

Juulin mieli huitelee omia teitään, välillä se katoaa television suosikkisarjaan ja sen hahmoihin, välillä unimaailmaan. Kertoja ja kertojan rooli ovat välillä kirjassa epäselviä ja arvoituksellisia, kuka kertoo kenestä ja miksi? Luvut ja kappaleet vaihtuvat ja muuttuvat, välillä kirjaimetkin lähtevät elämään omaa elämäänsä. Se tuo kirjaan rakenteeseen oman mielenkiintoisen vaihtelunsa ja rikkoo perinteisen kerronnan kaavaa. Huolimaton lukija voi myllerryksessä pudota kärryiltä ellei pidä varaansa.

Kirja on takakannen mukaan maagista realismia huokuva arkikertomus, tutkimus halusta antautua kerrottavaksi ja "läpileikkaus usein näkymättömäksi jäävistä elämän ja kirjallisuuden maailmoista joissa todellisuus ja unet sekoittuvat, todellisuuden negatiivi ohikiitävästä hetkestä." Aika osuvasti kuvattu.

Juuli saa apua yksinäisen vanhemmuuden kuukauteensa ystävältään Tuulilta ja miehen siskolta. Yhtäkkiä lapset ovatkin poissa ja Juuli on yksin, mikä ihmeellinen, outo tunne:

Juuli seisoi ikkunassa katsomassa kuinka punainen auto ajoi liikenneympyrään, ja sitten pois. Juuli oli yksin. Ja yhtäkkiä hän kuuli miten koneellinen ilmanvaihto humisi ja hän ajatteli, ettei ollut koskaan ennen vielä kuullut sitä. Ja äkkiä talo oli vain talo, eikä koti ollenkaan, eikä Juuli tiennyt miten nyt olisi. -- (s.222)

Ylläoleva on ehkä kaikkein samaistuttavin kohta minulle koko kirjassa. Ilmanvaihdon hurina, mikä ihmeellinen ääni se on kun sen yhtäkkiä kuulee, päiväsaikaan eikä yön pimeydessä kun pitää olla muutenkin hiljaa ettei vain herätä lapsia. Siitä ei ole kovin kauaa, kun ihmettelin tätä asiaa omassa elämässäni, mietin mitä kummaa teen kaikella sillä omalla ajalla joka minulle avautui kun mies oli lasten kanssa kokonaisen päivän poissa, ja kirjoitin siitä oman blogipostauksenkin, Päiväunien paikka - minkäikäisenä päiväunet on hyvä jättää pois?

Ole kirjan verran viisaampi - kirjamessujen paras iskulause!

Heinäkuu on suositeltavaa lukemista kaikille pikkulapsien vanhemmille, etenkin heille joita erilaiset pelot piinaavat univaikeuksiin asti tai voimakas kahviriippuvuus. Pikkulapsiarjen kuvaajia ei mielestäni koskaan ole liikaa, ei tässä maailmanajassa ja lapsikatoyhteiskunnassa. Etenkin lapsiperhe-elämän hyviä puolia soisi mielellään korostettavan enemmän. Usein arkea nimittäin kuvataan raskaana ja kielteisenä, tässäkin kirjassa asia näyttäytyy melko raskaassa valossa mutta Rentola onneksi tavoittaa hyvin sen, mikä lasten kanssa on oleellisinta: kaiken ylitse käyvän rakkauden. Joissakin kohdissa mieleeni tulee Jonas Hassen Khemirin Isän säännöt (josta olen kirjoittanut esittelynomaisesti täällä, tekstissä nimeltään Rakkaus on diktatuuri), vaikka näkökulma siinä onkin isän eikä äidin.

Jotkut lauseet Heinäkuussa ovat suorastaan runoutta:

Katso näitä siipiä, sinun ne ovat siipirikko, annan se sinulle lainaksi hetkeksi jotta voisit omasi korjata. (s. 151)

Eikä uutisia, äh, ei jaksa katsoa miten maailma vaipuu uppeluksiin omaan ahneuteensa, ihmiskunta räpiköi viimeisillä voimillaan ja innolla polttaa planeettaa, oikeutta, kauneutta menemään. (s. 164)

Rentola onkin runoaktiivi, Lavarunoakatemian rehtori ja ollut pitkään aktiivisesti järjestämässä lavarunokollektiivi Helsinki Poetry Connectionia. Se näkyy kirjan tekstissä. Sitä on ilo ja helppo lukea, vaikka ei lopulta ymmärtäisikään, mikä tai kuka on Ylin Kertojaolento, Virallinen Sananpäästäjistö tai Tohtori.

Hanna Rentola: Heinäkuu. Pesä kustannus 2019. 288 sivua. Kirja saatu kustantajalta.

PAROLA DEL GIORNO: fiera (f) del libro = kirjamessut

Piditkö lukemastasi? Kommentoi tekstin perään tai jaa teksti alla vasemmalla olevan jakolinkin kautta myös muille!