Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa
Vietimme eilen iltapäivän Triplassa. Kyllä, siinä uudessa Pohjoismaiden suurimmassa kauppakeskuksessa (liiketilojen määrän mukaan) Helsingin Pasilassa. Tavoistani poiketen suuntasin lasten kanssa sinne heti avajaispäivän jälkeen, vaikka ihmisjoukkoja vähän kammoankin. Uteliaisuus oli kuitenkin liian suurta ja Pasila kätevän matkan päässä kotoa, ja kun vielä tilaisuus lähteä sinne yhdessä siskon ja lasten serkkujen kanssa aukeni, niin yllytyshulluna lähdin heti avajaishulinoihin mukaan.
Kolme lasta, rattaat ja muutamia tuhansia muitakin uteliaita seuranani sukelsin sisään upouuden kauppakeskuksen Pasilansillan puoleisista ovista. Olimme aiemmasta päiväohjelmasta johtuen kävelleet Nordensjöldinkadulta päin kohti Pasilaa ja saaneet korkeat, lasiset ja säihkyvät lasitornit näkyviimme kuin vaivihkaa vanhojen punatiilisten ja harmaiden toimistorakennusten takaa Länsi-Pasilan suunnasta kävellessä. Siellä se nyt kohoaa, Helsingin uusi ja toinen keskusta, niin ainakin suurissa mainospuheissa on luvattu. Ensivaikutelma oli mahtipontinen, kuin toisesta, suuremmasta maailmasta, ja sitähän selvästi on haettu: jotakin isoa ja mahtavaa.
Ja kun liukuovet imaisivat sisäänsä, olimme keskellä kuhinaa. Kiiltävät pinnat, uutuuttaan hohtavat kyltit ja kaiteet, liikkeiden houkutteleva värit ja valot, valovoimainen, houkuttava kokonaisuus, joka erehdyttävästi saa meidät tuntemaan, että haluamme ostaa aina vain lisää. Kaikki oli uutta ja erilaista ja kuitenkin kuin kopio kaikista maailman ostoskeskuksista. Hassua, että tällainen on nyt tässä, nämä ovet ja niiden takana tämä valtava kokonaisuus. Mielelle kestää hetken ajan tottua, että tällainen uusi tekotodellisuus on tähän rakennettu, tämä on osa kaupunkia nyt ja vanha Pasila on enää muisto vain.
Tarvitaanko näitä aina vain lisää, on pitkään ollut ajatukseni kun olen seurannut Triplan rakennustöitä matkustaessani lukemattomia kertoja junalla ohi valtavan työmaan. Kun työt aloitettiin joskus vuoden 2015 aikana tai jälkeen, en muista enää tarkkaan milloin, paikalla oli pelkkä valtaisa monttu työmaaparakkeineen, sitten tulivat nosturit, kaivinkoneet ja kaikenlaiset maatyökoneet. Kun keskimmäinen oli innokkaimmassa autoiässään eli reilu parivuotias, junamatkojemme huvi oli osoitella ja katsella hienoja autoja Pasilan rakennustyömaalla.
Katselin kylttejä jotka kertoivat kauppakeskuksen valmistumisesta syksyllä 2019, kaukaisena vuotena jossakin pitkän ajan kuluttua. Ajatella, mietimme esikoisen kanssa, kun se on valmis sinä olet jo yhdeksän, pikkuveli on jo viisi. Ja sinä äiti olet kolmekymmentäkahdeksan, tyttö laski ja sai minut hymyilemään. Niin, minullakin olisi jo niin paljon enemmän silloin ikää.
Sitten syntyi toinen pikkuveli ja yhä vain Triplan rakennus jatkui. Kun se on valmis, on vauvakin jo kaksi, laskimme matkustaessamme nyt yhden perheenjäsenen kanssa lisää keskustaan ja sieltä takaisin kotiin.
Kaukainen vuosi 2019 saapui sitten ennen pitkää, olisihan se pitänyt tietää ettei siihen sittenkään mene kuin yksi hätäinen hujaus. Ajan kulumisen nopeudesta ja kiihtymisestä mitä vanhemmaksi tulee olen juuri kirjoittanut edellisessä postauksessa, Vuodenajasta toiseen - miksi aika kuluu koko ajan nopeammin? , joten ei siitä nyt sen enempää.
Ja eilen sitten vihdoin pääsimme valmiiseen Triplaan. Olemme seuranneet se valmistumista sen verran tiiviisti, että oikeastaan oli aika luonnollista, että halusimme nähdä sen heti emmekä odottaa joitakin viikkoja tai kuukausia, ennen kuin alkuhulinat ovat takanapäin. Vertailun vuoksi: vuosi sitten syyskuussa avatussa Redissä emme ole vielä käyneet kertaakaan muuta kuin kerran parkkeeraamassa sen autohalliin, kun kuljimme muissa asioissa siellä päin, Little Italy festivalissa, josta olen kirjoittanut postauksessa Italia kylässä (Little Italy festival ) ja vierailun pikainen loppu viime kesän alussa.
Monta vuotta olemme eläneet ja kasvaneet Triplan valmistumisen edistymisen tahdissa, junan ikkunasta seuranneet työmaa-autojen ja rakennusmiesten hyörinää ja rakennusten kohoamista korkeuksiinsa. Sitten ne saivat lasit ja ensimmäiset hopeiset kuplakuviolaatat seiniinsä. Tuollainenko siitä tulee, tuonneko se tuleekin, noin pitkulainen ja kapean näköinen.
Jossakin vaiheessa keskimmäisellä oli tapana usein kysyä, että milloin oikein jäämme pois Pasilassa. Häntä häiritsi, että menimme aina Helsinkiin asti ja hän usein kysyi, mitä Pasilassa oikein on, paljon Pasejako? Hyvin harvoin meillä Pasilaan asiaa on ollut, ja ensimmäistä kertaa hän oikeastaan sen asemalle pääsi viime kesänä kun kävimme Sea Lifessa (josta kerron postauksessa Ympäristökasvatuksen ensimmäinen hedelmä) ja kävelimme sinne Pasilan asemalta.
Vastasin hänelle aina että ei siellä Pasilassa mitään ihmeempää ole, se on vain kaupunginosa jossa on vähän isompi juna-asema. Tähän mennessä on ollut niin. Mutta tästä päivästä lähtien asiantila tulee varmasti muuttumaan meillekin, tulemme jäämään Pasilassa pois useammin kuin ennen. Taas, pitkän tauon jälkeen.
Nimittäin kuten olen toisinaan lapsille ohimennen maininnut, oli aika jolloin äiti kävi usein Pasilassa. Ja isä asui siellä. Lapset ovat kuunnelleet uteliaina mutta sitten asia on väistynyt heidän mielestään muiden tieltä eivätkä he ole muistaneet sitä enää. Kun lapset ovat pieniä, heidän on hyvin vaikea hahmottaa että vanhemmilla on ollut elämää ennen heidän syntymäänsä.
Mutta minä muistan, enkä voisi koskaan unohtaa, tietenkään. En voisi unohtaa niitä lukuisia kertoja kun kävelin Opastinsiltaa pitkin Itä-Pasilan opiskelija-asuntoloille, sitä Helsingin tuulisimpiin kuuluvia katuja joissa puhaltaa aina kovempi viima kuin muualla. Miten jäin pois junasta Pasilassa, miten jäimme yhdessä, kävimme aseman Carollsissa syömässä tai Opastinsillan Pizza Pasilassa, kauheaa roskaruokaa joka lihotti miestäni yli kymmenen kiloa Erasmus-vuoden aikana.
Kuinka teimme ruokaostoksia aseman K-marketissa ja saimme pientä esimakua toistemme maku- ja ostostottumuksistamme, kun mieheni osteli kaupassa mitä mieleen sattui ja minä taas laskin jokaista senttiä ja kaikkia vähäisiä matematiikantaitojani käyttämään joutuen laskinkin, koska markat olivat juuri vaihtuneet euroiksi ja kaikki hinnat oli arvioitava markan kautta.
Kuinka minulle pikku hiljaa vuoden aikana valkeni, että tämän miehen kanssa saattaisin viettää vaikka loppuelämäni, suuri riski siihen olisi olemassa. En ollut päättömästi rakastunut, olen siihen aivan liian rationaalisesti ajatteleva ja ymmärrän kaikenlaisen tunteen palon olevan aivokemiallista toimintaa, joka syntyy kun ihminen antaa itselleen luvan rakastua, mutta valkeni silti. Vaikka muutoin haihattelen paljon ja antaudun tunteideni vietäväksi, niin rakkaudessa olen realisti ja uskon rakastumisen tunteiden olevan täysin ihmisen itsensä hallinnassa ja päätettävissä.
Mutta siinä luotan tunteisiin, että ne kertovat kenen seurassa on hyvä olla ja kuka on rakastumisen ja rakastamisen väärti. Kenen kanssa voi antaa tunteilleen vapauden rakastua, kiintyä ja rakastaa.
Hänen kanssaan voin, aloin pikku hiljaa ajatella Pasilan asemalla ja Opastinsillalla kävellessäni silloin kauan sitten. Ja kun sitten tulimme siihen pisteeseen, että hän oli lähdössä takaisin Roomaan vaihto-oppilasvuotensa päätteeksi ja söimme viimeistä hampurilaisateriaamme Carrollisin kirkuvanoranssin kyltin alla, olisin tehnyt kaikkeni ettei se olisi ollut viimeinen ateria.
En koskaan pyytänyt häntä jäämään tai tulemaan takaisin, en edes silloin istuessamme hampurilaisella, seuraavan päivän eroa pohtien ja peläten.
"Soitan sinulle heti kun pääsen perille", mieheni sanoi ja katsoi minua katsomistaan, niin että olin melkein vaivaantunut vaikka tunsimmekin jo niin hyvin.
"Tee se. Vastaan jos en ole vielä töissä."
"Sitten soitan uudelleen niin kauan että vastaat."
"Mutta älä soita illalla, silloin olen jo kotona enkä voi puhua."
"Milloin aiot kertoa minusta isällesi?" mieheni kysymys oli hankala ja kiemurtelin tuolillani sen edessä.
Kohautin olkiani. Kertoisin, kun sopiva hetki tulisi.
"Entä itse, eiväthän sinunkaan vanhempasi vielä tiedä."
"Kerron heti kun pääsen kotiin, olenhan sen jo sanonut."
Olihan hän. Hän oli sanonut minulle heti kohta tutustumisemme jälkeen ettei halua kertoa vanhemmilleen kenestäkään tytöstä ennen kuin on varma, että hän on se jonka kanssa tulee menemään naimisiin. Ei enää. Hän oli jo tarpeeksi kertonut tytöistä jotka tulivat ja menivät, enää hän ei aikonut. Hän kertoisi vasta siitä oikeasta.
Ja joitakin viikkoja aiemmin, kun kevät alkoi olla jo pitkällä ja Erasmus-vuosi kääntyä viimeisilleen, hän sanoi että aikoo kertoa minusta kotonaan heti ensimmäiseksi. Ja vaikka emme olleet koskaan asiasta ääneen puhuneet, nämä olivat niitä pieniä hetkiä ja tilanteita, joiden kautta meille kuin itsestään ja luonnollisesti selkeni, että tulemme menemään naimisiin. Siksi minua ei ole koskaan kosittu, asia josta olen kirjoittanut aika vasta blogissa ihan oman postauksenkin, Kohtaaminen lentokentällä, 17 kilon painonpudotus ja kosinta jota ei koskaan tullut.
Ja sen hän teki. Hän palasi kotiin vakavana kuin rintamalle lähdössä oleva sotilas ja ehti jo huolestuttaa äitinsä, joka ajatteli että poika oli joutunut kokemaan jotakin peruuttamattoman kamalaa Suomen-vuotenaan. Äiti oli nähnyt poikansa surulliset silmät ja epätoivoisen olemuksen, poika oli haahuillut kotona kuin kummajainen eikä hänestä ollut saanut mitään selvää.
Kunnes sitten oli tullut tunnustus: olen tavannut tulevan vaimoni ja rakastunut, haluan palata Suomeen heti kun vain pystyn ja muuttaa sinne asumaan.
Tietenkin sen täytyi olla italialaiselle mammalle kauhea uutinen, juuri kun oli poikansa takaisin kotiin saanut, mutta samalla oli ilmassa kuulemma heti iloa. Minua oli kuulemma kehuttu niin paljon että onneksi en itse ollut kuulemassa, ja siitähän se sitten alkoi, tarina joka on lopulta mammalle toi triplaonnen eli kolme ihanaa lastenlasta, nonnan ylpeyden- ja ilonaiheet. Ei haittaa muutto ja välimatka, kunhan poika on onnellinen. Eikä välimatkakaan oikeastaan niin pitkä ole, pahemminkin voisi olla, naapurin rouvan poika on muuttanut Uuteen-Seelantiin ja Barbara-serkun molemmat lapset Amerikkaan.
Olen ajatellut noita aikoja monet kerrat kun olen matkustanut Pasilan ohi junalla. Sanasta Pasila tulee aina tietyllä tavalla mieleen rakkaustarinamme alku ,se kaukainen ja monilta yksityiskohdiltaan jo unohtumaan painuva ja vain kirkkaimmilta hetkiltään vielä aivan selkeä.
Kun eilen astuimme uuden Pasilan asemarakennuksen (Triplan 4. kerros) ihmisvilinään ja näin aseman avarat, korkeakattoiset vaaleat tilat, siirtyivät viimeisetkin muistikuvat vanhasta Pasilan asemasta jonnekin syvälle nostalgialokeroon muistin arkistoissa. Oliko se vanha betoninen asema edes samaa maata ja maailmaa? Sellainen kysymys siinä uutuudenhehkussa eilen tuli mieleen.
Ja kun istuimme aseman Hesburgerissa, joka sijaitsee suurinpiirtein samoilla paikoilla jossa Carrolls aikoinaan sijaitsi, ajattelin samaa: onko tämä sama kaupunki, mihin toiseen maailmaan se entinen kuului?
Pöytämme oli täynnä lapsia, omia ja serkkuja, oikeastaan valloitimme täpötäydessä hampurilaisravintolassa kaksi pöytää emmekä silti kaikki mahtuneet istumaan. Kuopuksemme, se jolle minun lisäkseni istumapaikkaa ei löytynyt, seisoi koko käyntimme ajan nenä kiinni valtavissa lasi-ikkunoissa, jotka toimittavat seinän virkaa uudessa Hesburgerissa. Hän katseli alhaalla ajelevia autoja ja busseja ja ihmisiä joita tuli ja meni, niin innokkaana ettei edes jäätelö kelvannut. Kaksi muuta lastani olivat hiljentyneet syömisiensä ääreen, mutta ennen kuin olimme siinä pisteessä, oli tapahtunut vaikka mitä.
Nimittäin ennen kuin olin saanut esikoiselle hampurilaisaterian ja keskimmäiselle jäätelön mieleisellä kastikkeella eteen, minun olin täytynyt säheltää ja organisoida yhtä jos toista: tilata uusi jäätelö koska entisessä oli väärä kastike, raahata rattaat portaita yläkertaan (aseman Hesburgerissa ei ole hissiä ja alakerran kaksi pöytää tietenkin täynnä), huolehdittava että joku pitää kuopusta kädestä portaissa ja että kaikki muutkin ovat mukana, löytää tarjottimelle paikka johon sen asettaa täpötäydessä ravintolassa;
asetella lasten saamat kuvioilmapallot nätisti jonnekin etteivät ne vaan mene rikki, pestä lasten kädet ennen kuin alkavat syömään, otettava vastaan kuopuksen yäk-reaktio eteensä tulleeseen jäätelöannokseen, annettava hänelle periksi seisomiselle ikkunan edessä, estettävä häntä syömästä muruja lattialta, otettava kiitollisena vastaan jakkara, jonka viereisen pöydän asiakas minulle löysi naulakon alta.
Vasta sitten lopulta istahdin aloilleni ja aloin syödä kuopukselta jäänyttä, pöydälle asti sulamaan alkanutta jäätelöannosta, jota minun ei edes tehnyt mieli mutta eihän sen sulaakaan voinut antaa.
Missä toisessa ajassa olivat tapahtuneet ne kaukaiset, väräjävät hetket jotka tässä vauhdissa ja sähellyksessä tuntuivat kuin hidastetusta filmistä olevilta, jolloin istuimme kahdestaan pöydän ääressä puolityhjässä ravintolassa, jaoimme yhteiset ranskalaiset ja ajattelimme vain sitä, kuinka ihmeellistä oli istua siinä ja saada olla yhdessä?
Uudesta Hesburgerista avautuu näkymä alas Pasilansillalle ja kauempana häämöttävään Helsingin "vanhaan" keskustaan päin, päivä oli eilen harmaa ja sateinen mutta keltainen yhä vielä laikutti maisemaa väreillään. Sitä maisemaa oli hienoa katsella. Vanha Carrols sijaitsi maan tasossa eikä sieltä näkynyt hienoja maisemia minnekään, mutta meille sillä ei tainnutkaan olla niin väliä koska näimmehän toisemme.
Myöhemmin iltapäivällä treffasimme töistä palaavan mieheni kanssa ja aistimme hetken verran uutta Triplaa yhdessä. Teimme ruokaostokset jättimarketissa, hoidimme sen jälleen kerran tyylillä ja itkupotkuraivarit välttäen, vaikka sen hinta olikin että kiristimme lapsia herkuilla ja annoimme päiväunien väliin jäämisestä herkkätunteisen kuopuksen tulla pois rattaista ja "auttaa" ostostenteossa.
Ja koska oli perjantai ja koska ostosreissu meni niin hyvin, lapset saivat Kinder-munat palkinnoksi ja jälleen kerran totesimme, että sanokoot kasvatusekspertit mitä hyvänsä, lahjonta, kiristys ja uhkailu ovat maailman toimivimmat kasvatuskeinot ja onneksi olemassa!
Minun oli tarkoitus puhua miehelleni uudessa Pasilassa pyörimisen aiheuttamista tunteista ja nostalgiasta, kysyä miltä hänestä tuntuu nyt täällä, kun kaikki on niin uutta ja erilaista ja vanhojen muistojen tapahtumapaikat ovat poissa, mutta eihän siihen jäänyt aikaa. Ruokaostosten jälkeen piti mennä suoraan kotiin, etteivät kylmätuotteet olisi pilaantuneet, mutta sitä ennen oma operaationsa oli löytää asemalle ja oikealle junaraiteelle. Opastekyltit olivat muuten hyviä mutta rattaiden kanssa liikkuvalle vähän puutteellisia, ja niinpä päädyimme jälleen kerran raahaamaan rattaita portaita pitkin, koska juna lähti kuuden minuutin kuluttua eikä ollut halua joutua odottamaan seuraavaa hissin etsimisen vuoksi.
Uusi Pasila, uusi maailma, uusi todellisuus. Milloin mennään uudestaan Triplaan, lapset kysyivät kun istuimme junassa matkalla kotiin ja suunnittelimme miten iltaruuan valmistus sujuisi mahdollisimman nopeasti ja ehdittäisiinkö vielä maalata sormiväreillä. Ei ihan heti, ajattelin mielessäni mutta tiedän että kyllä me sinne aika pian kuitenkin menemme. Siitä lähtien kun kuulin Triplan rakentamisesta, tiesin että siellä me tulemme käymään paljon. Se on niin lähellä kotia, kätevän matkan päässä. Ja jotenkin oli heti silloin kiva ajatella, että jäisin taas usein pois Pasilassa, niin kuin silloin kaukaisina hyvinä aikoina.
Vaikka onhan tämä uusi aika ihan yhtä hyvä kuin se entinenkin, vähintään. Silloin meillä oli vain toisemme ja tuore rakkautemme, joka ehkä silloin oli hehkuvampi ja polttavampi mutta sellaisena se olisi ennen pitkää kuluttanut karrelle, nyt meillä on rakastumisesta rakkaudeksi jalostunut varma tunne ja ennen kaikkea tämä triplaonni. Lapset jotka täydentävät elämämme ja tuovat sille tarkoituksen, lapset jotka kysyvät, milloin oikein menemme Pasilaan? No, nyt menemme.
PAROLA DEL GIORNO: centro commerciale (m) = kauppakeskus Hanno aperto un nuovo centro commerciale a Helsinki che si chiama Tripla. = Helsinki on avattu uusi kauppakeskus nimeltään Tripla.
Kolme lasta, rattaat ja muutamia tuhansia muitakin uteliaita seuranani sukelsin sisään upouuden kauppakeskuksen Pasilansillan puoleisista ovista. Olimme aiemmasta päiväohjelmasta johtuen kävelleet Nordensjöldinkadulta päin kohti Pasilaa ja saaneet korkeat, lasiset ja säihkyvät lasitornit näkyviimme kuin vaivihkaa vanhojen punatiilisten ja harmaiden toimistorakennusten takaa Länsi-Pasilan suunnasta kävellessä. Siellä se nyt kohoaa, Helsingin uusi ja toinen keskusta, niin ainakin suurissa mainospuheissa on luvattu. Ensivaikutelma oli mahtipontinen, kuin toisesta, suuremmasta maailmasta, ja sitähän selvästi on haettu: jotakin isoa ja mahtavaa.
Ja kun liukuovet imaisivat sisäänsä, olimme keskellä kuhinaa. Kiiltävät pinnat, uutuuttaan hohtavat kyltit ja kaiteet, liikkeiden houkutteleva värit ja valot, valovoimainen, houkuttava kokonaisuus, joka erehdyttävästi saa meidät tuntemaan, että haluamme ostaa aina vain lisää. Kaikki oli uutta ja erilaista ja kuitenkin kuin kopio kaikista maailman ostoskeskuksista. Hassua, että tällainen on nyt tässä, nämä ovet ja niiden takana tämä valtava kokonaisuus. Mielelle kestää hetken ajan tottua, että tällainen uusi tekotodellisuus on tähän rakennettu, tämä on osa kaupunkia nyt ja vanha Pasila on enää muisto vain.
Tarvitaanko näitä aina vain lisää, on pitkään ollut ajatukseni kun olen seurannut Triplan rakennustöitä matkustaessani lukemattomia kertoja junalla ohi valtavan työmaan. Kun työt aloitettiin joskus vuoden 2015 aikana tai jälkeen, en muista enää tarkkaan milloin, paikalla oli pelkkä valtaisa monttu työmaaparakkeineen, sitten tulivat nosturit, kaivinkoneet ja kaikenlaiset maatyökoneet. Kun keskimmäinen oli innokkaimmassa autoiässään eli reilu parivuotias, junamatkojemme huvi oli osoitella ja katsella hienoja autoja Pasilan rakennustyömaalla.
Katselin kylttejä jotka kertoivat kauppakeskuksen valmistumisesta syksyllä 2019, kaukaisena vuotena jossakin pitkän ajan kuluttua. Ajatella, mietimme esikoisen kanssa, kun se on valmis sinä olet jo yhdeksän, pikkuveli on jo viisi. Ja sinä äiti olet kolmekymmentäkahdeksan, tyttö laski ja sai minut hymyilemään. Niin, minullakin olisi jo niin paljon enemmän silloin ikää.
Sitten syntyi toinen pikkuveli ja yhä vain Triplan rakennus jatkui. Kun se on valmis, on vauvakin jo kaksi, laskimme matkustaessamme nyt yhden perheenjäsenen kanssa lisää keskustaan ja sieltä takaisin kotiin.
Kaukainen vuosi 2019 saapui sitten ennen pitkää, olisihan se pitänyt tietää ettei siihen sittenkään mene kuin yksi hätäinen hujaus. Ajan kulumisen nopeudesta ja kiihtymisestä mitä vanhemmaksi tulee olen juuri kirjoittanut edellisessä postauksessa, Vuodenajasta toiseen - miksi aika kuluu koko ajan nopeammin? , joten ei siitä nyt sen enempää.
Ja eilen sitten vihdoin pääsimme valmiiseen Triplaan. Olemme seuranneet se valmistumista sen verran tiiviisti, että oikeastaan oli aika luonnollista, että halusimme nähdä sen heti emmekä odottaa joitakin viikkoja tai kuukausia, ennen kuin alkuhulinat ovat takanapäin. Vertailun vuoksi: vuosi sitten syyskuussa avatussa Redissä emme ole vielä käyneet kertaakaan muuta kuin kerran parkkeeraamassa sen autohalliin, kun kuljimme muissa asioissa siellä päin, Little Italy festivalissa, josta olen kirjoittanut postauksessa Italia kylässä (Little Italy festival ) ja vierailun pikainen loppu viime kesän alussa.
Monta vuotta olemme eläneet ja kasvaneet Triplan valmistumisen edistymisen tahdissa, junan ikkunasta seuranneet työmaa-autojen ja rakennusmiesten hyörinää ja rakennusten kohoamista korkeuksiinsa. Sitten ne saivat lasit ja ensimmäiset hopeiset kuplakuviolaatat seiniinsä. Tuollainenko siitä tulee, tuonneko se tuleekin, noin pitkulainen ja kapean näköinen.
Tripla on kuulu siitä, että sinne on avattu liikkeitä joita Suomessa ei tähän menessä ole ollut, kuten Reserved. Siellä shoppailimme vähän ja kokeilimme hassuja hattuja. |
Jossakin vaiheessa keskimmäisellä oli tapana usein kysyä, että milloin oikein jäämme pois Pasilassa. Häntä häiritsi, että menimme aina Helsinkiin asti ja hän usein kysyi, mitä Pasilassa oikein on, paljon Pasejako? Hyvin harvoin meillä Pasilaan asiaa on ollut, ja ensimmäistä kertaa hän oikeastaan sen asemalle pääsi viime kesänä kun kävimme Sea Lifessa (josta kerron postauksessa Ympäristökasvatuksen ensimmäinen hedelmä) ja kävelimme sinne Pasilan asemalta.
Vastasin hänelle aina että ei siellä Pasilassa mitään ihmeempää ole, se on vain kaupunginosa jossa on vähän isompi juna-asema. Tähän mennessä on ollut niin. Mutta tästä päivästä lähtien asiantila tulee varmasti muuttumaan meillekin, tulemme jäämään Pasilassa pois useammin kuin ennen. Taas, pitkän tauon jälkeen.
Nimittäin kuten olen toisinaan lapsille ohimennen maininnut, oli aika jolloin äiti kävi usein Pasilassa. Ja isä asui siellä. Lapset ovat kuunnelleet uteliaina mutta sitten asia on väistynyt heidän mielestään muiden tieltä eivätkä he ole muistaneet sitä enää. Kun lapset ovat pieniä, heidän on hyvin vaikea hahmottaa että vanhemmilla on ollut elämää ennen heidän syntymäänsä.
Mutta minä muistan, enkä voisi koskaan unohtaa, tietenkään. En voisi unohtaa niitä lukuisia kertoja kun kävelin Opastinsiltaa pitkin Itä-Pasilan opiskelija-asuntoloille, sitä Helsingin tuulisimpiin kuuluvia katuja joissa puhaltaa aina kovempi viima kuin muualla. Miten jäin pois junasta Pasilassa, miten jäimme yhdessä, kävimme aseman Carollsissa syömässä tai Opastinsillan Pizza Pasilassa, kauheaa roskaruokaa joka lihotti miestäni yli kymmenen kiloa Erasmus-vuoden aikana.
Kuinka teimme ruokaostoksia aseman K-marketissa ja saimme pientä esimakua toistemme maku- ja ostostottumuksistamme, kun mieheni osteli kaupassa mitä mieleen sattui ja minä taas laskin jokaista senttiä ja kaikkia vähäisiä matematiikantaitojani käyttämään joutuen laskinkin, koska markat olivat juuri vaihtuneet euroiksi ja kaikki hinnat oli arvioitava markan kautta.
Kuinka minulle pikku hiljaa vuoden aikana valkeni, että tämän miehen kanssa saattaisin viettää vaikka loppuelämäni, suuri riski siihen olisi olemassa. En ollut päättömästi rakastunut, olen siihen aivan liian rationaalisesti ajatteleva ja ymmärrän kaikenlaisen tunteen palon olevan aivokemiallista toimintaa, joka syntyy kun ihminen antaa itselleen luvan rakastua, mutta valkeni silti. Vaikka muutoin haihattelen paljon ja antaudun tunteideni vietäväksi, niin rakkaudessa olen realisti ja uskon rakastumisen tunteiden olevan täysin ihmisen itsensä hallinnassa ja päätettävissä.
Mutta siinä luotan tunteisiin, että ne kertovat kenen seurassa on hyvä olla ja kuka on rakastumisen ja rakastamisen väärti. Kenen kanssa voi antaa tunteilleen vapauden rakastua, kiintyä ja rakastaa.
Hänen kanssaan voin, aloin pikku hiljaa ajatella Pasilan asemalla ja Opastinsillalla kävellessäni silloin kauan sitten. Ja kun sitten tulimme siihen pisteeseen, että hän oli lähdössä takaisin Roomaan vaihto-oppilasvuotensa päätteeksi ja söimme viimeistä hampurilaisateriaamme Carrollisin kirkuvanoranssin kyltin alla, olisin tehnyt kaikkeni ettei se olisi ollut viimeinen ateria.
Triplassa sai eilen haleja sydämiltä. |
En koskaan pyytänyt häntä jäämään tai tulemaan takaisin, en edes silloin istuessamme hampurilaisella, seuraavan päivän eroa pohtien ja peläten.
"Soitan sinulle heti kun pääsen perille", mieheni sanoi ja katsoi minua katsomistaan, niin että olin melkein vaivaantunut vaikka tunsimmekin jo niin hyvin.
"Tee se. Vastaan jos en ole vielä töissä."
"Sitten soitan uudelleen niin kauan että vastaat."
"Mutta älä soita illalla, silloin olen jo kotona enkä voi puhua."
"Milloin aiot kertoa minusta isällesi?" mieheni kysymys oli hankala ja kiemurtelin tuolillani sen edessä.
Kohautin olkiani. Kertoisin, kun sopiva hetki tulisi.
"Entä itse, eiväthän sinunkaan vanhempasi vielä tiedä."
"Kerron heti kun pääsen kotiin, olenhan sen jo sanonut."
Olihan hän. Hän oli sanonut minulle heti kohta tutustumisemme jälkeen ettei halua kertoa vanhemmilleen kenestäkään tytöstä ennen kuin on varma, että hän on se jonka kanssa tulee menemään naimisiin. Ei enää. Hän oli jo tarpeeksi kertonut tytöistä jotka tulivat ja menivät, enää hän ei aikonut. Hän kertoisi vasta siitä oikeasta.
Ja joitakin viikkoja aiemmin, kun kevät alkoi olla jo pitkällä ja Erasmus-vuosi kääntyä viimeisilleen, hän sanoi että aikoo kertoa minusta kotonaan heti ensimmäiseksi. Ja vaikka emme olleet koskaan asiasta ääneen puhuneet, nämä olivat niitä pieniä hetkiä ja tilanteita, joiden kautta meille kuin itsestään ja luonnollisesti selkeni, että tulemme menemään naimisiin. Siksi minua ei ole koskaan kosittu, asia josta olen kirjoittanut aika vasta blogissa ihan oman postauksenkin, Kohtaaminen lentokentällä, 17 kilon painonpudotus ja kosinta jota ei koskaan tullut.
Ja sen hän teki. Hän palasi kotiin vakavana kuin rintamalle lähdössä oleva sotilas ja ehti jo huolestuttaa äitinsä, joka ajatteli että poika oli joutunut kokemaan jotakin peruuttamattoman kamalaa Suomen-vuotenaan. Äiti oli nähnyt poikansa surulliset silmät ja epätoivoisen olemuksen, poika oli haahuillut kotona kuin kummajainen eikä hänestä ollut saanut mitään selvää.
Kunnes sitten oli tullut tunnustus: olen tavannut tulevan vaimoni ja rakastunut, haluan palata Suomeen heti kun vain pystyn ja muuttaa sinne asumaan.
Tietenkin sen täytyi olla italialaiselle mammalle kauhea uutinen, juuri kun oli poikansa takaisin kotiin saanut, mutta samalla oli ilmassa kuulemma heti iloa. Minua oli kuulemma kehuttu niin paljon että onneksi en itse ollut kuulemassa, ja siitähän se sitten alkoi, tarina joka on lopulta mammalle toi triplaonnen eli kolme ihanaa lastenlasta, nonnan ylpeyden- ja ilonaiheet. Ei haittaa muutto ja välimatka, kunhan poika on onnellinen. Eikä välimatkakaan oikeastaan niin pitkä ole, pahemminkin voisi olla, naapurin rouvan poika on muuttanut Uuteen-Seelantiin ja Barbara-serkun molemmat lapset Amerikkaan.
Olen ajatellut noita aikoja monet kerrat kun olen matkustanut Pasilan ohi junalla. Sanasta Pasila tulee aina tietyllä tavalla mieleen rakkaustarinamme alku ,se kaukainen ja monilta yksityiskohdiltaan jo unohtumaan painuva ja vain kirkkaimmilta hetkiltään vielä aivan selkeä.
Kun eilen astuimme uuden Pasilan asemarakennuksen (Triplan 4. kerros) ihmisvilinään ja näin aseman avarat, korkeakattoiset vaaleat tilat, siirtyivät viimeisetkin muistikuvat vanhasta Pasilan asemasta jonnekin syvälle nostalgialokeroon muistin arkistoissa. Oliko se vanha betoninen asema edes samaa maata ja maailmaa? Sellainen kysymys siinä uutuudenhehkussa eilen tuli mieleen.
Ja kun istuimme aseman Hesburgerissa, joka sijaitsee suurinpiirtein samoilla paikoilla jossa Carrolls aikoinaan sijaitsi, ajattelin samaa: onko tämä sama kaupunki, mihin toiseen maailmaan se entinen kuului?
Pöytämme oli täynnä lapsia, omia ja serkkuja, oikeastaan valloitimme täpötäydessä hampurilaisravintolassa kaksi pöytää emmekä silti kaikki mahtuneet istumaan. Kuopuksemme, se jolle minun lisäkseni istumapaikkaa ei löytynyt, seisoi koko käyntimme ajan nenä kiinni valtavissa lasi-ikkunoissa, jotka toimittavat seinän virkaa uudessa Hesburgerissa. Hän katseli alhaalla ajelevia autoja ja busseja ja ihmisiä joita tuli ja meni, niin innokkaana ettei edes jäätelö kelvannut. Kaksi muuta lastani olivat hiljentyneet syömisiensä ääreen, mutta ennen kuin olimme siinä pisteessä, oli tapahtunut vaikka mitä.
Nimittäin ennen kuin olin saanut esikoiselle hampurilaisaterian ja keskimmäiselle jäätelön mieleisellä kastikkeella eteen, minun olin täytynyt säheltää ja organisoida yhtä jos toista: tilata uusi jäätelö koska entisessä oli väärä kastike, raahata rattaat portaita yläkertaan (aseman Hesburgerissa ei ole hissiä ja alakerran kaksi pöytää tietenkin täynnä), huolehdittava että joku pitää kuopusta kädestä portaissa ja että kaikki muutkin ovat mukana, löytää tarjottimelle paikka johon sen asettaa täpötäydessä ravintolassa;
asetella lasten saamat kuvioilmapallot nätisti jonnekin etteivät ne vaan mene rikki, pestä lasten kädet ennen kuin alkavat syömään, otettava vastaan kuopuksen yäk-reaktio eteensä tulleeseen jäätelöannokseen, annettava hänelle periksi seisomiselle ikkunan edessä, estettävä häntä syömästä muruja lattialta, otettava kiitollisena vastaan jakkara, jonka viereisen pöydän asiakas minulle löysi naulakon alta.
Vasta sitten lopulta istahdin aloilleni ja aloin syödä kuopukselta jäänyttä, pöydälle asti sulamaan alkanutta jäätelöannosta, jota minun ei edes tehnyt mieli mutta eihän sen sulaakaan voinut antaa.
Missä toisessa ajassa olivat tapahtuneet ne kaukaiset, väräjävät hetket jotka tässä vauhdissa ja sähellyksessä tuntuivat kuin hidastetusta filmistä olevilta, jolloin istuimme kahdestaan pöydän ääressä puolityhjässä ravintolassa, jaoimme yhteiset ranskalaiset ja ajattelimme vain sitä, kuinka ihmeellistä oli istua siinä ja saada olla yhdessä?
Uudesta Hesburgerista avautuu näkymä alas Pasilansillalle ja kauempana häämöttävään Helsingin "vanhaan" keskustaan päin, päivä oli eilen harmaa ja sateinen mutta keltainen yhä vielä laikutti maisemaa väreillään. Sitä maisemaa oli hienoa katsella. Vanha Carrols sijaitsi maan tasossa eikä sieltä näkynyt hienoja maisemia minnekään, mutta meille sillä ei tainnutkaan olla niin väliä koska näimmehän toisemme.
Myöhemmin iltapäivällä treffasimme töistä palaavan mieheni kanssa ja aistimme hetken verran uutta Triplaa yhdessä. Teimme ruokaostokset jättimarketissa, hoidimme sen jälleen kerran tyylillä ja itkupotkuraivarit välttäen, vaikka sen hinta olikin että kiristimme lapsia herkuilla ja annoimme päiväunien väliin jäämisestä herkkätunteisen kuopuksen tulla pois rattaista ja "auttaa" ostostenteossa.
Ja koska oli perjantai ja koska ostosreissu meni niin hyvin, lapset saivat Kinder-munat palkinnoksi ja jälleen kerran totesimme, että sanokoot kasvatusekspertit mitä hyvänsä, lahjonta, kiristys ja uhkailu ovat maailman toimivimmat kasvatuskeinot ja onneksi olemassa!
Minun oli tarkoitus puhua miehelleni uudessa Pasilassa pyörimisen aiheuttamista tunteista ja nostalgiasta, kysyä miltä hänestä tuntuu nyt täällä, kun kaikki on niin uutta ja erilaista ja vanhojen muistojen tapahtumapaikat ovat poissa, mutta eihän siihen jäänyt aikaa. Ruokaostosten jälkeen piti mennä suoraan kotiin, etteivät kylmätuotteet olisi pilaantuneet, mutta sitä ennen oma operaationsa oli löytää asemalle ja oikealle junaraiteelle. Opastekyltit olivat muuten hyviä mutta rattaiden kanssa liikkuvalle vähän puutteellisia, ja niinpä päädyimme jälleen kerran raahaamaan rattaita portaita pitkin, koska juna lähti kuuden minuutin kuluttua eikä ollut halua joutua odottamaan seuraavaa hissin etsimisen vuoksi.
Uusi Pasila, uusi maailma, uusi todellisuus. Milloin mennään uudestaan Triplaan, lapset kysyivät kun istuimme junassa matkalla kotiin ja suunnittelimme miten iltaruuan valmistus sujuisi mahdollisimman nopeasti ja ehdittäisiinkö vielä maalata sormiväreillä. Ei ihan heti, ajattelin mielessäni mutta tiedän että kyllä me sinne aika pian kuitenkin menemme. Siitä lähtien kun kuulin Triplan rakentamisesta, tiesin että siellä me tulemme käymään paljon. Se on niin lähellä kotia, kätevän matkan päässä. Ja jotenkin oli heti silloin kiva ajatella, että jäisin taas usein pois Pasilassa, niin kuin silloin kaukaisina hyvinä aikoina.
Vaikka onhan tämä uusi aika ihan yhtä hyvä kuin se entinenkin, vähintään. Silloin meillä oli vain toisemme ja tuore rakkautemme, joka ehkä silloin oli hehkuvampi ja polttavampi mutta sellaisena se olisi ennen pitkää kuluttanut karrelle, nyt meillä on rakastumisesta rakkaudeksi jalostunut varma tunne ja ennen kaikkea tämä triplaonni. Lapset jotka täydentävät elämämme ja tuovat sille tarkoituksen, lapset jotka kysyvät, milloin oikein menemme Pasilaan? No, nyt menemme.
Illalla kotona kynttilänvalossa mieli rauhoittui Triplan hulinoista. |
Kommentit
Lähetä kommentti