Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Viikko sitten palailimme mökiltä Itä-Suomesta. Olimme ajaneet noin tunnin ajan, kun takapenkin turvaistuimesta kuului matkustajan väsymyksestä kertova, valittava pyyntö: anna tutti. Kaivelin laukkuani, etsimääni löytämättä.

Mitä enemmän kaivelin, sitä pahaenteisempi aavistus mieleeni hiipi, ja lopulta se oli tunnustettava: olin unohtanut ottaa tutit mökiltä mukaan. Sinne ne olivat jääneet, yksi makuuhuoneen tuolille ja toinen jonnekin määrittelettömään paikkaan.

Nyt olisi neljä tuntia ajomatkaa vielä jäljellä, eikä vaihtoehtoa ollut, ilman tuttia piti selvitä. 

"Tutti jäi mökille", selitin kuopukselle. Hän katsoi minua epäuskon ja epätoivon sekaisella ilmeellä.
"Tutti jäi mökille!" hän huudahti ja purskahti itkuun. 

"Sille ei nyt voi mitään, mutta kyllä sinä pärjäät hyvin ilmankin tämän matkan", lohdutin häntä ja ihmeen pian hän tyyntyikin ja sitten nopeasti nukahti, niin kuin hän yleensä autossa aina tekee. 

Niin, pärjäähän hän, me kaikki pärjäämme. Näetkö, noin helposti hän nukahti ilman tuttia, sanoin itselleni. 

Herättyään parin tunnin kuluttua hän kysyi tuttia pari kertaa loppumatkan aikana, mutta tyytyi ilman itkuja vastaukseen.
"Tutti jäi mökille", hän aina toisti hieman surullisena, mutta jatkoi sitten automatkustuspuuhiaan eli joko kirjan lukemista, leikkiratin ääninappien painelemista tai loppumatkasta tabletilla Pyjamasankareiden katsomista. 

Melko nopeasti minulle valkeni, että tässähän se oli tullut kuin itsestään, kaikkien aikojen tilaisuus tutistaluopumiseen. Asia on ollut jo pitkään ajankohtainen, sillä kuopus täyttää tammikuussa kolme, ja kaksi isosisarusta olivat hänen iässään jo aikoja sitten jättäneet tutin. Kuopuksen kanssa monet isoksikasvamiseen liittyvät, vanhempien aktiivisuuden varassa olevat etapit vaan tuntuvat jotenkin lykkääntyvän ja ottavan rauhallisemman tahdin; pienin on perheen vauva kai vielä kouluiässäkin. 

Siinä missä alkuun olin ajatellut, että kotona olevat tutit otetaan esille heti ensimmäiseksi kotiin päästyämme, rupesinkin miettimään, missä kaikkialla siellä niitä tutteja onkaan, että voin heti ensimmäiseksi piilottaa ne. 

Tutti jäi mökille. Miten luonteva ja selkeä tapa päästä tutista eroon. Kotiin tultuamme kävin siis vaivihkaa koko kodin läpi, patjan aluset ja reunat, leikkihuoneen pöytätasot, laukkujen tuttikotelot, ja pujautin löytämäni tutit kaapiston ylälaatikkoon. Roskiin asti en tohtinut niitä vielä laittaa, vaikka olinkin vakaasti päättänyt että nyt se tapahtuu. 

Kävimme yöpuulle tavallista myöhempään, joten kuopus oli ehtinyt sopivasti väsyä. Hän kysyi tuttia kerran ennen nukahtamistaan, ja yhdessä taas totesimme että tutti oli jäänyt mökille. Sitten hän työnsi kätensä paitani sisään, hymyili onnellisena kun sai kerrankin rauhassa hipelöidä rintojani (se on ollut hänen rauhoittumiskeinonsa aivan vauvasta, mutta isompana se on alkanut ärsyttää minua suunnattomasti enkä ole antanut hänen enää tehdä sitä; nyt oli pakko) - ja nukahti tavalliseen tapaansa muutamassa minuutissa. 

Yöllä hän heräsi pari kertaa, vaihtoi asentoa, maiskutti suutaan ja välillä sormet osuivat suuhun. Mutta ei itkua tai vaikeuksia nukahtaa havahtumisen jälkeen uudelleen. Melkein pidätin hengitystäni ja ajattelin, että ei kai tämä näin helposti voi mennä. 

Aamulla tutti tuli mieleen sohvalla, kun katselimme aamupiirrettyjä ja odotimme syyslomalaisten isosisarusten myöhäistä heräämistä. Ja silloin hän osasi todeta jo ihan itse, että tutti jäi mökille. 

Ensimmäiset päivät kuluivat niin, ihmeellisen hyvin. Välillä kysyttiin tuttia ja sitten todettiin aina uudelleen, että sinne se jäi, mökille. Öisin muutama herääminen, itkunpoikasta, syliin käpertymistä ja paidan työntämistä paitani sisään, ja sitten uni taas tuli. 

Kun pari päivää oli mennyt, todellisuus kai iski kokonaisuudessaan pienen mieleen ja kaiken peruuttamattomuus. Tutti-ikävä vyöryi täydellä voimalla päälle, kun olimme Kansallismuseon syyslomapäivän tapahtumassa eli lasten opastetulla aarteenetsintäkierroksella, kaikuvissa museohuoneissa keskellä korvaamattoman arvokkaita museoesineitä kuten Venäjän keisarin istuin, aitoja rokokoohuonekaluja ja puoli vuosisataa vanhoja juoma-astioita ja patsaita. 

Haluan kotiin, haluan tutin, lapsi protestoi ja heittäytyi lattialle kiukkuamaan. Välillä suurin kiukku laantui mutta koko museokäynti oli enemmän tai vähemmän hankalaa tutintuskan vuoksi. Jos ei muuta, niin lapsi halusi maata lattialla ja katsella museota sieltä käsin, mutta senkin huvin tuli torppaamaan happaman oloinen museotyöntekijä, joka pyysi minua nostamaan lapsen pois lattialta, koska "museoissa ei kuulu antaa lasten pyöriä pitkin lattioita". 

Oikeassahan hän oli, vaikka en nähnytkään mitä haittaa lapsi siellä lattialla maatessaan kenellekään aiheutti. Enemmän haittaa aiheutui hänen huudostaan, kun nostin hänet pystyyn ja sanoin, ettei maassa makaaminen nyt käynyt päinsä. "Tuttiiii!"

Huono tuuli jatkui museon jälkeen pizzeriassa, jossa onneksi kukaan ei tullut motkottamaan maassa makaamisesta tai melusta, vaikka syytä olisi ollutkin. Lopulta jätin muut lapset ystävän ja hänen lapsiensa kanssa jatkamaan syömistä ja poistuin kuopuksen kanssa Kampin linja-autoaseman vilinään, toivoen että lapsi vihdoin rauhoittuisi päiväunille. Turhaan. Mieli oli aivan liian kiukkuinen nukahtamiseen.

Suuntasimme kirjakauppaan, ja yritin piristää lasta antamalla hänen lukea lastenkirjoja. Kirja toisensa jälkeen kuitenkin lensi lattialle, mikään ei kelvannut, eivät iloiset sammakot tai värikkäät autot. Kunnes tyrkkäsin hänelle käteen Neljä vuodenaikaa -kuvakirjan, josta nappeja painamalla kuuli otteita Vivaldin Neljästä vuodenajasta, tapaus josta kirjoitin äskettäin postauksessa Vuodenajasta toiseen - miksi aika kuluu koko ajan nopeammin? 

Musiikki vangitsi hänen huomionsa heti, kiukkurypyt silenivät otsalla ja hän rauhoittui saman tien. Painoi nappeja, käänteli sivuja ja katseli kirjan värikkäitä sivuja. Ja ennen kaikkea kuunteli. Se oli jotain ihmeellistä. Suorastaan näin, miten musiikin välityksellä rauha laskeutui hänen mieleensä ja sai hänen kiukusta kireän kehonsa rentoutumaan, hän nojautui rattaiden selkänojaa vasten ja otti hyvän asennon, ja oli jossakin aivan toisessa maailmassa eikä ollut kuulevinaan kun vähän ajan kuluttua yritin varovasti sanoa, että nyt kirja olisi jätettävä sillä meidän pitää palata pizzeriaan. 

Ei tullut kuulonkaan! Parku alkoi heti, kun yritin ottaa kirjan hänen kädestään. Ja kun annoin takaisin ja musiikki jatkui, hiljaisuus palasi. Sama toistui kaksi kertaa. 

Niin sitten menimme kassalle ja ostin kirjan hänelle. Oikea kasvatuksen taidonnäyte! Juuri näin toimii johdonmukainen ja vastuullinen kasvattaja, katsokaa minua. Kuka tahansa olikin meitä kaupassa seurannut, sai takuulla erinomaisen jutun kerrottavaksi nykyajan pehmovanhemmista, jotka antavat periksi lapselleen joka ikisessä pikku asiassa. Tuleeko itku kun kirja otetaan pois? No ostetaan se sinulle ilman muuta. 

En puolustele tekoani, mutta kirja auttoi loppupäivän ajan, selvisimme jopa junamatkastakin kirjan avulla ja kotona sitä kuunneltiin koko ilta, kuten edellä linkatussa postauksessa kerron. Ja kuunnellaan muuten vieläkin. En toki ostanut kirjaa ihan puskan takaa, kirjasarja on ennestään tuttu ja juuri kuopus on kummiltaan saanut lahjaksi sarjan toisen, unilauluosan, jossa soitetaan niin ikään klassisen musiikin mestariteoksia. Se on puhki kuunneltu ja patterit moneen kertaan vaihdettu, joten tiesin että kirjalla tulisi olemaan käyttöä. 

Olkoon kirja kuopukselle palkkio ison muutoksen läpikäymisestä, lohtu tutista luopumisen vaikeassa vaiheessa. Muillekin lapsilleni olen ostanut palkinnon tutista luopumisen jälkeen, tämä saa olla kuopuksen tuttipalkkio. 

Kahden kiukkupäivän jälkeen hyväksyminen lopulta tapahtui. Nyt kohta kolmeen päivään hän ei ole tuttia kysynyt, hän ei varmasti ole vielä sitä unohtanut mutta asia lakkaa koko ajan enemmän olemasta hänelle kipeä. Eläydyn hänen kipuunsa, olen onnellinen siitä että se heikkenee joka päivä. Ja olen onnellinen siitä, että hänen kanssaan tämä on sentään mennyt vähemmän viiltävästi kuin keskimmäisen, joka kaksivuotiaana heitti tutin eräänä päivänä innoissaan pikkulinnuille, mutta ensimmäiset kolme iltaa itki sydäntäsärkevän katuen sängyssään ja toisteli äiti anna tutti, miksi et anna, missä tutti on, äiti anna tutti! Ei linnuille, haluan tutin! 

Minä makasin hänen vieressään veri poskiltani paenneena ja yritin pitää itseni kasassa, jotten olisi antanut periksi ja ottanut tuttia esiin kaapiston ylälaatikosta. Äiti anna tutti, miksi et anna? Äänessä oli niin paljon surua, ymmärtämättömyyttä siitä, miksi äiti noin tekee, mikä on tämän kaiken ikävän tarkoitus. 

Kuuntelin ensimmäisenä iltana tuota huutoa varmaan puoli tuntia, seuraavana iltana vartin verran, sitten puolet vähemmän, lopulta en joutunut sitä enää kuulemaan.

Esikoisen kanssa taas mitään ongelmia ei ollut, hän heitti kohta kaksi vuotta täytettyään tutin pihan puutarhakeinun taakse pikkuoraville eikä enää sen perään juuri kysellyt eikä ainakaan itkenyt. 

Ja nyt näyttää siltä, että se viimeinenkin tutistaluopuminen alkaa olla tehty. Mikä helpotus. Ja mikä haikeus. Tuskin mikään muu on niin vauvamaista kuin tuttia lutkuttava lapsi. Meidän vauvamme on nyt niin iso, ettei tuttiakaan enää tarvitse. Tämä on sitä väistämätöntä ja välttämätöntä kasvamista, jonka vanhempi tietää hyväksi ja iloiseksi asiaksi mutta joka siitä huolimatta menee tunteisiin. 

Oi tätä kasvun iloa ja haikeutta. Joka päivä, joka hetki. Kun nykyajan vauvakadon aikana pohditaan syitä siihen, miksi nykyihmiset eivät enää halua hankkia lapsia, tekisi mieli joskus sanoa niille jotka eivät hanki, että hyvin teette, ei tätä vanhemuutta kukaan sydän ehjänä kestäkään. Jos haluat helpon, huolettoman ja tunneskaalan huoli-haikeus-ilo-rakkaus -akselilla helpommin kestettävän elämän, niin älä hanki lapsia. 

Lapset eivät tuo mitään muuta niin paljon kuin tunneskaalan koko kirjon, ja tuo kirjo on vahvempi ja täyteläisempi kuin mikään muu asia voi siitä tehdä. 

Ja silloin on mahdollista että jopa niinkin pieni ja merkityksetön asia kuin vauvantutin näkeminen voi saada sinut haikeaksi ja tunteelliseksi. Ja sitten iloitset koko voimillasi siitä, kun näet taaperosi pärjäävän jo viikon verran ilman tuttia eikä enää edes kysy sen perään.

Niin pieni juttu sen loppujen lopuksi oli. Kuten niin usein, asia sai etukäteen suuret mittasuhteet aikuisen mielessä, mutta kun muutoksen viimein saa aikaiseksi toteuttaa, huomaakin että kyseessä ei olekaan iso asia. Monet äidit jännittävät rintamaidosta vieroittamista, lapsen omaan huoneeseen siirtämistä tai juuri tätä tutista luopumista, koska tuntuu että se on niin hankalaa eikä siitä mitään tule. Mutta ongelma onkin enemmän äidin päässä kuin lapsen mielessä.

Minäkin ajattelin pitkään, että mitähän öistä tulee ilman tuttia, meneekö huutamiseksi nyt tässä vaiheessa, kun nämä melkein kolme vuotta on ollut hyvä nukkuja. Jos se onkin vain tutin ansiota, ainahan hän heti rauhoittuu kun sen saa suuhunsa. Mitä tapahtuu ilman tuttia?

No, ei tapahtunut juuri mitään. Kun hän yöllä havahtuu hereille, otan häntä kädestä tai vedän hänet kylkeeni ja hän rauhoittuu samalla tavalla kuin ennen saadessaan tutin suuhunsa. Siinä se. Ei sen kummempaa.

Olipa onni, että meiltä jäi tutti mökille!

Ja nyt kun minulla on kokemusta jo kolmesta lapsesta, uskallan antaa parhaimmat vinkkini isomman lapsen (2-3 v) tutistaluopumiseen: 

• puhu lapselle etukäteen tutin jättämisestä, aloita jo hyvissä ajoin. Kerro, että jossakin vaiheessa hän on jo niin iso, ettei tuttia tarvitse enää. 
• pieni tarina saattaa auttaa: heittäkää tutti pikkuoraville tai antakaa syntyvälle serkkuvauvalle, jollekin joka tarvitsee tuttia enemmän.
• ole päättäväinen. Kun päätös on kerran tehty, siitä ei kannata lipsua, vaikka se tarkoittaisi haikeanraivokkaan huudon kuuntelemista ja kiusallisia tilanteita museoissa. 
• ala stressaa etukäteen. Muutos tuntuu usein etukäteen isommalta kuin se oikeasti onkaan. Tutti ei ole lapsen yöunien tai muunkaan kannalta välttämätön; pärjäätte kyllä ilman. 
• muista, että tutti on varsinkin isommalle lapselle usein vain rauhoittumisen ja turvallisuuden tunteen kokemisen väline. Kun tutista luovutaan, on hyvä aktiivisesti hakea muita keinoja näiden kokemiseksi. Anna lapselle ekstrahuomiota.  Halitelkaa, sylitelkää, tehkää yhdessä kivoja asioita, nukkukaa lähekkäin. 
• ensimmäiset kolme neljä päivää ovat pahimmat, sitten nopeasti alkaa helpottaa. Pidä tämä mielessä, niin kestät kyllä! 

PAROLA DEL GIORNO: ciuccio (m) = tutti